Pääministeri Antti Rinteen auktorisoitu elämäkerta Antti Rinne – koko tarina (Into) piirtää Rinteestä moninaista kuvaa ja luonnehdintoja, joista paistaa kirjoittajien, Matti Mörttisen ja Lauri Nurmen innostus ja ihailu. Tietoa on hykerryttävä määrä.

Turvallinen koti, Juhani-isän, juristin ja muun muassa kaupunginjohtajan, ahkeruus ja yhteiskunnallinen oikeudentaju, lukiolaisena aasialaisen influenssan rankan jälkitaudin takia kolmen vuoden sairaalakierteeseen joutunut äiti Pirkko, joka luki itsensä sitten kahden lapsen äitinä juristiksi.

Antin varttuminen enimmäkseen Etelä-Suomen pikkukaupungeissa: Loviisa, Hyvinkää, Lohja, välillä Helsinkiä ja Tamperetta, 25 viime vuotta Mäntsälää.

Leikit, kaverit, futis, perheen asuntovaunureissut. Risuista sidottuja luutia kauppaamalla ansaitut ensimmäiset markat. Ehdot matikassa, kympit historiassa ja musiikissa. Uudessa koulussa kiusatuksi joutuminen, nahkatakkikoviksen vaihe. Ensirakkaus 14-vuotiaana, viisi vuotta kestänyt seurustelu, joka päättyi Antin armeija-aikana, kun Eeva löysi toisen.

Yhäkin riittävät neljän viiden tunnin yöunet, lukutahti sata sivua tunnissa. Taipumus kiroilla kuin merimies. Into työntekoon, kesähommat sahalla, kuorma-autokuskin ajokortti. Kouluneuvosto, aktiivisuus paikallisissa työväenyhdistyksissä, Kotkakerhot ja leirit.

Ja ennen kaikkea: Hyvinkäänkylän Työväenyhdistyksen soittokunta ja marssit, klarinetti, piano, kaverin tanssiorkesterissa sähköurkuja soittavan laulusolistin rooli. Edelleenkin sujuu Elvis, Jukka Kuoppamäen ja Kari Tapion hitit.

Ensiesiintyminen teatterilavalla tapahtui komeasti kiekuvana kukkona, hurmurin rooli koulun näytelmäkerhon Katupeilin takana -esityksessä, elokuvassa roolin teki Matti Ranin.

Työväenyhdistyksen soittokunnan keikalta sai alkunsa yksi silloin vähän päälle parikymppisen Antin merkittävimmistä kokemuksista. Solistina ollut Veikko Sinisalo kysäisi, löytyisikö joukosta kiertuekuskia ja Antti vastasi heti, että mä voin lähteä.

– Puolitoista vuotta, 138 000 kilometriä, 168 esitystä olin Veikon autokuskina. Veikko oli syntynyt 1926, minä 1962, meillä oli aika iso ikäero. Veikko näytti mallia siinä, miten kaikki lähtee tavasta suhtautua toisiin ihmisiin. Vanhemmilta tuli samaa oppia, Veikko yhtenä tärkeänä aikuisena osoitti, miten ihmistä pitää arvostaa tämän asemasta riippumatta.

Rinne kertoilee, miten suuri teatterimies ja lausuja huolehti etukäteen siitä, että tultiin perille hotelliin miten myöhään tahansa, aina oli sapuskat odottamassa.

– Veikon luoma ilmapiiri synnytti väsymyksenkin keskellä hyvää mieltä, piristi ja auttoi jaksamaan. Veikon vahvuuksia oli erikoinen huumori, joka iski minuun. Aika tutuksi käy ihminen, jonka kanssa istuu samassa autossa puolitoista vuotta. Veikon analyysi sotien jälkeisestä Suomesta ja hyvinvointivaltion kasvusta on varmasti vaikuttanut omaan katsontakantaani. Veikon isä oli Riihimäen työväentalon vahtimestari, joka nousi kansanedustajaksi.

Antti Rinteeltä sujuu yhä pitkät pätkät Aleksis Kiveä ulkoa. Onko politiikka teatteria?

– Politiikan tekemisessä on aika ajoin teatteria, mutta se on ihan vakavaa työtä ihmisten arjen ja vähän isompienkin asioiden hoitamiseksi. Joskus kannattaa käyttää teatterimaisia elementtejä, toisinaan voi näytellä suutahtavansa ja välillä on asialle eduksi, että pystyy peittämään ärsyyntymisensä.

Vaatiiko pääministeriys roolia?

– Luulin aluksi, ettei se hirveästi roolia vaadi, mutta matkan varrella on tullut selväksi, että on siinä tietty rooli otettava muitten ihmisten odotukset tunnistaen. Usein kysytään tähän työtehtävään liittyen, miltä tuntuu käyttää valtaa. Se on minusta hassu kysymys. On tietty joukko, jonka tuella ja voimalla asioita viedään eteenpäin, mutten miellä sitä vallankäytöksi.

Rinne sanoo tietävänsä, että valtiosäännön mukaan hänellä on pääministerille kuuluvaa yhteiskunnallista valtaa.

– En osaa ajatella sitä vallaksi, vaan mahdollisuudeksi, jolla voi viedä eteenpäin arvopohjani mukaisia tavoitteita, joita suuri joukko ihmisiä on ollut laatimassa.

Lue Antti Rinteen koko haastattelu Avun numerosta 44/2019