Dome Karukoski Helsingin Sanomissa 14.2.2016: [Tom of Finlandin] kuvia katsoessaan monet näkevät vain isoja munia, Karukoski sanoo. ”Mutta entä jos laitatkin käden sen kohdan päälle ja tarkastelet kuvaa uudestaan. Silloin voi ymmärtää kuvien todellisen luonteen, sen mistä kuvien ihmisten elämässä on kysymys. Kyse on vapaudesta. Ja se on iso asia.”

Mutta niin on munakin.

Teinivuosina modeemi yski rivi kerrallaan ruudulle piirustusta nahkamiehestä, jolla oli gotlerin paksuinen kulli. En ollut koskaan nähnyt mitään yhtä ihanaa. Ennen kuin pötkö ehti edes latautua kokonaan, minä ammuin jo itseäni mällillä silmään hädin tuskin koskematta kalusteisiini.

Tarvittiin kuitenkin vielä satoja piirrettyjä ja valokuvattuja jpg-kikkeleitä, jotta päädyin tekemään rajun päätelmän: saatan olla homoseksuaali.

Myöhemmin tulin järkiini. En voi mitenkään olla. Homoudessa ei nimittäin silloisten tietojeni valossa ollut juurikaan kysymys seksuaalisuudesta. Homo-sana oli merkityskimppu, johon sidottiin kaikenlaisia poikkeavuuden muotoja.

Kunnan vuokrataloissa asui setä, joka liikkui paljain jaloin kylällä ja huuteli, että ”Tulukee pojat puurolle”. Homo. Koulussa oli pyylevä poika, joka ei saanut äänenmurrosta. Homo. Kaverilla oli kissa, jonka päälle muut kissat kusivat. Homo.

Homoista pystyi sanomaan tarkasti vain sen, että he ovat jotenkin vähemmän. Minä puolestani olin enemmän. Minä olin niin äänekäs ja tilaa vievä, ettei minua koskaan kiusattu.

Kun muutin Helsinkiin, minulta alettiin kysyä, tykkäänkö pojista. Vastasin aina, etten tykkää kenestäkään. Kallion lukiossa oli lauma homoja, mutta he näyttivät ihan homoilta. Minä puolestani kuvittelin, että en tietenkään näytä.

Järjestin toki drag-esityksen ja esiinnyin tuon tuostakin Kylli-tätinä, mutta en saattanut käsittää, mitä muuta siitä on pääteltävissä kuin että olen ihan helvetin hauska.

Seksuaalisuuteni hävetti minua silloin ja se hävettää minua nyt. Olen joutunut opettelemaan olemaan kiittämättä, jos joku vielä harvoin sanoo, ettei olisi heti uskonut minun olevan homo. Joudun muistuttamaan itselleni, ettei kysymys ole kohteliaisuudesta vaan kommentoijan rajoittuneista käsityksistä.

Enemmän häpeäni liittyy siihen, etten voi itse kontrolloida sitä, mitä viestin. Vetelän ranteeni ja paikallisnuottini perusteella olen ikuisesti maalta muuttanut homo, ja sen lisäksi tulevat kaikki merkityskimpun lukuisat määreet, päällimmäisinä heikko ja huono.

Myös Tom of Finland eli Touko Laaksonen on aikanaan tehnyt tämänsuuntaisen havainnon homomiehen häpeällisestä osasta. Laaksosen miehet ovat täydellisiä, he hymyilevät ja panevat ilman häpeän häivääkään, mutta kuvat eivät sittenkään ole yksiselitteisen onnellisia.

Laaksosen maailma on saavuttamattomuudessaan lopulta jopa lohduton utopia, joka perustuu inhoon heikkoutta kohtaan. Päähän potkitut, hoikat, tyttömäiset pojat eivät kuulu Tom of Finlandin maailmaan, mutta juuri sellaisen pojan silmin Laaksonen miehiään katsoo. Se on kateellinen, voittamattomia ja voimakkaita miehiä ihailevan, mieheydestä osattoman katse.

Minua Tom of Finland muistuttaa siitä, mikä minä olen ja mitä en koskaan voi olla. Kuvat eivät enää vuosiin ole vapauttaneet tai kiihottaneet. Ne korostavat isokullisen alfamiehen kuningasasemaa, jota näivettynyt ypsilonmies saa vain etäältä katsella.

Siksi menin aivan tolaltani, kun lapsiperheet alkoivat kääriytyä Facebookissa suvaitsevaisuusmielessä Finlaysonin Tom-lakanoihin. Jossakin merkillisessä prosessissa Tom of Finlandin piirtämä unelmamies Kake oli muuttunut Muumipeikoksi.

Hänet painettiin patalappuun, sävellettiin musikaaliksi ja hänen munansa lupsautettiin piiloon kuin Muumipapan piippu takavuosina.

Tom-elokuvakin oli tulossa. Aluksi niitä puuhattiin jopa kaksin kappalein. Toinen oli pienen indie-porukan joukkorahoitusprojekti. Heiltä tuli ulos pieni teaseri, joka oli sympaattinen ja hauska.

Samaan aikaan Tom of Finlandista alettiin järjestää myös isompaa, kansainvälistä tuotantoa, ja hetkessä oli selvää, kumpi toteutuisi. Dome Karukoski kiinnitettiin monumenttielokuvan ohjaajaksi, ja mukaan lähti myös Tom of Finland Foundation, joka vaalii Laaksosen perintöä.

Haastatteluissa Karukoski painotti, että hän oli kieltäytynyt ulkomaisista töistä vain voidakseen ohjata tämän elokuvan. Ura-liikkeenä valinta tuntuikin oikealta: Tom of Finlandin taide on kansainvälisesti tunnettua, ja Karukoski tiesi, että valintaa pidettäisiin rohkeana. Sillä paljon rohkeampaa kuin olla esimerkiksi homo on olla hetero, joka alentaa itsensä homoksi.

Karukoskea ei silti voi syyttää laskelmoinnista. Vaatii aitoa rohkeutta tuoda reippaan anaali-ilottelun mestari valkokankaalle sellaisessa maassa, jossa kolme katsotuinta elokuvaa vuonna 2016 olivat lastenelokuvia.

Vastassa ovat ainakin Päivi ja Niilo Räsäsen heimon oikeaoppinen seksielämä ja rotkon toisella laidalla kynsiään teroittelevat kaltaiseni kyyt, joilla on paljon sanottavaa queer-aiheiden käsittelystä fiktiossa. Vähemmistöistä kertoviin teoksiin liittyy nimittäin myös kysymyksiä kulttuurisesta omimisesta: kuka saa kertoa ja mistä?

Samalla Karukosken pitäisi edetä urallaan ja mielellään suoraan Los Angelesiin. Suomi100-jengi vaanii maakuntaviirit ojossa. Lisäksi Karukoskella on takuulla vielä omat poikaporukkansa, joille täytyy vakuuttaa, ettei kakkoseen ottaminen ole alkanut kiinnostaa temaattisista valinnoista huolimatta.

Sorron, väkivallan ja salailun alta nouseminen kansainväliseen suosioon ja vapauteen on keskeistä Tom of Finlandin henkilökultissa. Minä en tiedä syrjinnästä mitään. Olen fantastisen menestynyt valkoihoinen, cis-sukupuolinen homomies.

Minun on vaikea muistaa sitä, ettei aina ole ollut näin helppoa. Että oikeuksieni puolesta on taisteltu. Minua ei ole koskaan hakattu. En ole koskaan seurustellut, vain lumpustellut, ja vieläpä iloisesti ympäri maailmaa.

Siksi en ole koskaan pystynyt samastumaan niihin sentimentaalisiin tarinoihin, joissa kaksi miestä kyllä muuten rakastaisivat toisiaan mutta eivät saa, koska yhteiskunta ei ole valmis ja sota pauhaa ja uskontokin on. Häpeän tunnen, sortoa en.

Mutta eihän kysymys ole tietenkään minusta. Kysymys on kaikista niistä, jotka eivät ole näin etuoikeutetussa asemassa. Kysymys on alistamisen historiasta ja sen tuntemisesta. Niistä homoperheistä, joissa vanhemmat eivät saa samoja oikeuksia kuin muut. Perheittensä hylkäämistä lapsista. Väkivallan uhreista.

Siksi kai on tärkeää tehdä elokuvia ja musikaaleja heikoista ja päähänpotkituista yksilöistä, joita hakataan ja rangaistaan sen tähden, keitä he ovat. Mutta kenelle niitä oikein tehdään? Ei ainakaan niille, jotka hakkaavat.

Turun kaupunginteatterin Tom of Finland -musikaalin yleisössä oli viehättävä kokoelma kulttuuriväkeä ja queer-ihmisiä. Vieressäni olevien rouvien teatterikerho käsitteli kokoontumisiin liittyviä leipomispaineita. Väliaikajonossa joku totesi: ”Nyt on gyl se tode hetki. Mikä leivos me oteta?”

Mustat, kiiltävät Tom of Finland -leivokset maksoivat seitsemän euroa kappale. Kaikki kävivät iloisen suvaitsevaisuuden hengessä ottamassa kuvia itsestään ja nahkahomopahvikuvasta. Minua nauratti ja hirvitti oma konservatiivisuuteni. Finlaysonin lakanoista lähtien Tom of Finlandin hilpeä tuotteistaminen on tuntunut yhtä kiusalliselta kuin ajatus siitä, että Walt Disney olisi nielaissut AIDS:in ja paskantanut sen ulos Technicolor-väreissä.

Takanani katsomossa istui tapahtumaan nähden merkillinen lauma sählynpelaajan oloisia kölvejä, jotka olivat kannustamassa näyttelijäystäväänsä. Heidän raivokkaat, urheilulliset suosionosoituksensa liikuttivat.

Mutta kun aplodit päättyivät, yksi pojista sanoi: ”Vittu mä tulin iloseks kun mä tajusin, että tää loppu. Mä oon odottanu tätä hetkee koko päivän.”

En osaa kuvitella montaa niin tukalaa paikkaa heteromiehelle kuin homomusikaalin katsomo, jossa transvestiitit rouvineen iloitsevat vapaudestaan. Voisi kuitenkin ajatella, että juuri homokysymyksistä kiusaantuvat heteromiehet ovat se ryhmä, joihin homofiktio koettaa suvaitsevaisuussanomallaan vedota.

Miten musikaali vaikutti poikiin? Vähensikö se esimerkiksi homottelua sählytreenien tiimellyksessä? Tuntuiko miesten välinen anaaliseksi heistä nyt helpommin hyväksyttävältä ilmiöltä, kun suoleen laskemisesta oli riimitelty kepeästi muovilavasteissa?

Tapasin musikaalin näyttelijöitä ja kysyin heiltä, kenelle esitystä myytiin. Yksi heistä sanoi, että penkit täyttyvät keski-iän ylittäneistä naisista, jotka toki täyttävät teatterit muutenkin mutta ovat nyt aivan erityisen innoissaan. Hän arveli, että naisiin vetoaa miesvartalon railakas esineellistäminen ja humaani sanoma.

Homofiktiosta innostuvat usein ihmiset, joilla on jo valmiiksi hyvin avoin suhtautuminen seksuaalivähemmistöihin.

Se asettuu homouden normalisoinnin kulttuuriseen kaanoniin, johon kuuluvat Tahdon-kampanjat ja Marimekkoon pukeutuneet sateenkaariperheet. Samoin Elsa Saision vakuuttelut siitä, että hän on äitinsä Pirkko Saision seksuaalisuudesta huolimatta aivan normaali hetero sekä Jani Toivolan lannistumaton hymy metsäläisten pilkanteon edessä.

Mutta mitä homofiktio edes on? Kuinka paljon homoutta teoksessa täytyy olla, että se alkaa edustaa vähemmistöä? Riittääkö pusu vai tarvitaanko kunnon jyystöä? Onko Tommi Kinnusen Neljäntienristeys homoromaani siksi, että siinä on yksi kaappitapaus?

Kulttuuriin lyötävä homo-etuliite on ainakin minulle jo valmiiksi vastenmielinen. Siihen sisältyy usein epämääräinen kokoelma miehiä korkokengissä, diskomusiikkia ja muita tuhnuisia kliseitä.

Ikään kuin munan mukana elämäänsä olisi pakko hyväksyä myös Madonna ja hihattomat paidat. Toinen sietämätön piirre on se, että tulee liitetyksi vain seksuaalisuutensa takia ihmisiin ja asioihin, joihin ei liity mitenkään.

Jo kauan ennen kuin Karukoski oli aloittanut edes koekuvauksia, minulta oli kysytty sata kertaa, olenko mukana elokuvassa. Aivan kuin saisin seksuaalisuuteni ansiosta jonkin rannekkeen, jolla pääsen kaikkiin homohommiin tuosta vain.

Sama tapahtui, kun grand old lesbian Pirkko Saisio teki takavuosina HOMO!-nimisen teatteriteoksen. Kollegat joko olettivat, että olen tietenkin mukana tai ainakin hirvittävän innoissani ja kiitollinen siitä, että vihdoin suomalaisen teatterin kentällä on jotain tarjottavaa juuri minulle.

Jos asian kääntää toisinpäin, se tarkoittaisi sitä, että juoksisin posket punaisena kysymään Kari Ketoselta, että oletko käynyt katsomassa sen Kuka pelkää Virginia Woolfia, kun siinä on niitä heteroita ja sinähän pidät pillusta.

Saisiota ja Karukoskea ei välttämättä yhdistä kovin moni asia, mutta varmasti ainakin tämä: kumpikaan ei ymmärrä kullin päälle. Kumpikaan ei tiedä, miten kaunis nuolaisuetäisyydeltä tarkasteltuna on se miehen kohta, jossa reisi muuttuu vatsaksi.

Ei heidän tarvitse sitä tietääkään, mutta se näkyy heidän katseessaan. HOMO! oli sotaisa kostofantasia, jossa heteronormatiiviseen yhteiskuntaan kyllästyneet homot perustavat oman valtion.

Teoksen ansio ja heikkous oli se, että siinä homous oli ensisijaisesti yhteiskunnallinen ominaisuus. Siitä oli siivottu kaikki rakkaus, herkkyys ja intohimo, yhtä ainoaa naishomoa ei esitelty. Homostelu, kiima ja feminiininen miesvartalo olivat koomisia elementtejä.

Yleisö ulvoi naurusta, kun Kansallisteatterin heteromiehet kompastelivat pienten joutsenten tanssissa. Mietin, että esitys on niin syvällä suomalaisen teatterin patriarkaalisen miesmaskuliinisuuden kultissa, että se pikemminkin vain tukee toiseuttamista kuin purkaa sitä.

HOMO! väitti kaikin tavoin olevansa homo. Dome Karukoski ei puolestaan tehnytkään homoelokuvaa. Tom of Finland on henkilökuva, jonka päähenkilölle homous on vaikea olosuhde.

Karukoski on aiemminkin keskittynyt elokuvissaan vaikeisiin olosuhteisiin. Leijonasydämessä (2013) uusnatsi rakastuu naiseen, jolla on tummaihoinen lapsi. Kielletty hedelmä -elokuvassa (2009) vaikea olosuhde on lestadiolaisyhteisö.

Ne ovat eräänlaisia teemapuistoelokuvia, joissa olosuhde läpäisee koko elokuvan estetiikan: skinien maailma näyttää juuri siltä kuin sen voisi kuvitella näyttävän. Katsoja kyyditään ammattimaisesti mietittyjen käänteiden kautta halki kokonaisuuden kuin vuoristoradassa ikään.

Kun kuulin Karukosken tarttuneen Tom of Finlandiin, pelkäsin, että homoista tulee seuraava teemapuisto.

Tom-elokuvassa homot laahustavatkin aneemisina piiloihinsa virkavallan väkivaltaa pakoon ja hymyilevät siellä haikeina toisilleen. Väärälle miehelle flirttailevaa Touko Laaksosta vedetään vessassa turpaan.

Muotoilen muistikirjaani, että elokuva on kenties suunnattu sellaiselle katsojalle, joka tykkää silloin tällöin vähän potkia kevyesti homoja mutta on valmis luopumaan harrastuksestaan, mikäli saa tarpeeksi hyvät perustelut.

Tämän kylän homopoika -nimellä hlbtq-aiheista bloggaava Eino Nurmisto kaipaa arviossaan elokuvaan väkivallan tilalle samaa iloa, jota on Tom of Finlandin piirustuksissa:

”Elokuva tuntuu jopa mässäilevän heteroiden homoihin kohdistamalla syrjinnällä ja väkivallalla. Ratkaisun taustalla lienee tarve pyytää symbolisesti historiaa anteeksi tuomalla omat virheet esiin. Se on ajatuksena reilu, mutta käytännön toteutuksesta jää tunne, että heteroväestö tunnustaa virheensä ja antaa itselleen anteeksi huonon käytöksensä.”

Miska Rantanen puolestaan penää Helsingin Sanomien arviossaan lisää todellisen uhan tuntua.

”Tuskinpa homoelo on ollut Suomessa ihan noin huoletonta.”

Hakattiinpa Tom of Finlandissa homoja sitten tarpeeksi tai ei, Dome Karukoski on onnistunut tekemään kauniin suurmieselokuvan, joka on tarpeeksi tuhma nostattaakseen pari kulmakarvaa mutta riittävän kiltti ollakseen nostattamatta yhtään erektiota. Munat pysyvät piilossa ja flirtti on kevyttä kuin kahvimainoksessa. Se on arkkityyppinen sankarin matka synkkien luolien kautta valoon.

Pekka Strang on täydellinen Touko Laaksonen. Hän näyttelee jumalaisesti jopa silloin, kun hänen naamaansa on kiinnitetty vanhennusefektin nimissä puoli kiloa piimiinyttä silikonia.

Vaikka elokuva ei varsinaisesti ole homoelokuva, sitä täytyy voida tarkastella homofiktion perinteestä käsin. Tässäkin elokuvassa homoseksuaalisuus merkitsee uhrin asemaa, josta kasvetaan ulos. Samoin kuin palkitussa Moonlight-elokuvassa hakattu, kyvytön homopoika kasvaa lihaksikkaaksi pahikseksi kuin jonkinlaisena pornoistettuna vapahduksena tyttömäisyyden ikeestä.

Rodullistamiskeskustelussa nousee usein esiin toive siitä, että rodullistettu ihminen voitaisiin pikku hiljaa nähdä muunakin kuin eksoottisena merkkinä, olosuhteensa uhrina ja vähemmistön edustajana. Samaa toivon homoille.

En halua siivota väkivallan historiaa pois tai kieltää sitä, mutta kaipaan vaihtelua. Kaipaan brittiläisen Queer as Folkin eli Älä kerro äidille -sarjan (1999) Stuartin kaltaisia jumalaisia homoja, jotka eivät ole ylimaskuliinisia supersankareita tai vailla ongelmia mutta jotka rakastavat itseään häikäilemättä ja kaikesta huolimatta.

En enää tarvitse heitä itse mutta tarvitsin silloin, kun rukoilin, että heräisin aamulla heterona.

Seksuaali-identiteettinsä kanssa kamppailevat nuoret ansaitsevat nähdä fiktiossa muutakin kuin väkivallan narratiivin, joka täytyy kokea ennen kuin voi olla vahva.

Elokuvan ulkomaista menestystä voi hillitä hollywoodlaisittain vanhentunut aihe: esimerkiksi Brokeback Mountain (2005) ja Milk (2008) ovat jo kertoneet salatusta rakkaudesta ja hlbtq-liikkeen poliittisesta historiasta.

Nyt tuottajia tuntuvat kiinnostavan sukupuolivähemmistöt. Kotimaassa aika tuntuu olevan Tomille otollinen: Tom-elokuvan vastaanotto on ollut erinomaisen hyvä.

Tom of Finland on näyttävä, taideteollinen elokuva, joka ei loukkaa ketään ja vastaa varmuudella kohtuuttoman moniin odotuksiin. Elokuvaan ja sen somekampanjoihin voi kääriytyä tuntemaan hyväksyntää vähemmistöjä kohtaan turvallisesti kuin Finlaysonin lakanoihin ikään. Monille homoille se tarjoaa ylpeyden aiheen ja mahdollisuuden sovitukseen.

Elokuvan kutsuvierasensi-illassa kyynelehdittiin traagiselle tarinalle mutta myös silkasta ilosta – vihdoin kansainvälisen tason elokuva vaikeasta aiheesta. Homojen keskuudessa vastaanotto on vaihdellut sukupolvittain: varsinkin rikoslain ja tautiluokituksen piireistä itsensä vapaustaistelleet vanhemmat homot näkevät valtavirran kädenojennukset saavutuksina.

Tennispalatsin oviin liimattu Tom on kunnia-asia, heteroiden rinnalle nousu on koko ajan ollutkin pyrkimyksenä. Ikäisistäni moni on pitänyt elokuvaa liian kilttinä, mutta varsinkin Strangin sydämellisestä työstä on liikututtu joka puolella. Nuoremmat homomiehet puolestaan ovat olleet hyvin yksimielisesti valmiita istumaan Lauri Tilkasen naamalle.

Kaikki ovat olleet iloisia, että Suomen satavuotisjuhlallisuuksiin on saatu myös vähemmistön edustajia. Tasa-arvoinen avioliittolakikin toteutuu vihdoin. Kaikki on ihan älyttömän hyvin. Joko kohta koittaa elokuvan julisteen lupaama vapaus, rakkaus ja rohkeus?

Julkisissa ammateissa toimivat homomiehet, jotka eivät avoimesti halua puhua seksuaalisuudestaan, haluavat kuitenkin usein selittää minulle syynsä ikään kuin voisin antaa heille jonkin synninpäästön.

Kaikki tietävät, että heidän esimerkkinsä jatkaa piilottelun perinnettä. Nuoret oppivat idoleiltaan, että kannattaa olla oma itsensä, paitsi jos on homo. Silloin voi kyllä elää esimerkiksi homosuhteessa, mutta siitä ei saa puhua.

Näitä miehiä on tänä päivänäkin niin monia, etten itse osaa iloita tästä ihanasta avoimuuden ajasta. Se on fiktiota. Totta on yhä jatkuva häpeä.

Porvarillinen homoseksuaalinen häpeä on usein kaksisuuntaista: Hävettää, ettei ole hetero, sillä haluaisi olla yhteiskunnan täysivaltainen jäsen. Hävettää, että on homo, koska homoalakulttuurista löytyy kaikkea niin selittämätöntä.

Suvaitsevaisuuskampanjat – kuten Tom of Finland -elokuvakin – pyrkivät pr-mielessä desinfioimaan homoudesta huikentelevaisen seksikäyttäytymisen, jotta ”vaikea aihe” voitaisiin paketoida helpommin metsäläisille ja uskovaisille.

Mutta suljettujen ovien takana homot vetävät yhä kullinsa esiin ja kehittävät sellaisia heimoja, että jos niistä kertoisi Mika Niikolle, häneltä vääntyisi vihkisormus soiroksi.

Dark roomeihin eristäytyvä hyperseksualisoitunut homoalakulttuuri nähdään joskus nimenomaan vastaliikkeenä heteronormatiiviselle todellisuudelle.

Lontoossa homomiesten seuranhakusovellus Grindrissa on erityisen vilkasta sunnuntaiaamuisin. Metamfetamiinilla vauhditetuille seksijatkoille lähteneet pojat eivät enää tuntien panemisen jälkeen saa muniaan pystyyn, ja niinpä he etsivät jotakuta, joka vielä saa ja voisi tulla panemaan heitä kaikkia.

Se maailma on aika kaukana Turun kaupunginteatterin leivostarjottimista ja niistä kirkon sisällä toimivista homopareista, jotka pyrkivät peräänantamattomalla vimmalla nousemaan heteroparien tasolle kaikessa.

Jos kaikki on nykyisin niin vapaata, miksi homot vieläkin menevät niihin puskiin, joihin Touko Laaksonen sodan aikana ajettiin?  Psykiatriystäväni mukaan puskaseksissä ei sinänsä ole mitään pahaa, mutta monien kohdalla se on itsetuhoista:

”Surullista siitä tulee silloin, kun ihminen ajautuu puskiin toistamaan traumakokemusta siitä, että yhteisö on aina hylkinyt ja työntänyt marginaaliin. Seksiä ei silloin harrasteta edes siksi, että panettaa, vaan sillä haetaan vain kelpaamisen kokemusta”, hän selittää.

Moni homo joutuu kasvamaan valtaväestön inhon keskellä ja siirtymään sieltä homojen inhon keskelle. Suomessa homot nähdään usein huvittavina laihoina setinä, joilla on sateenkaarilipusta tehdyt kalsarit, mutta maailmalla homoyhteisön pinnallisuus on melkein koomista.

Siellä Tom of Finlandin estetiikka ei ole utopiaa vaan tavoiteltavaa todellisuutta. Seuranhakuilmoituksissa sanotaan usein suoraan: no fats, no femmes. Siis ei läskejä eikä naisellisia miehiä. Haussa on masc4masc, tosimies tosimiehelle.

Tosimies on lihaksikas, maskuliininen ja niin lähellä heteroa kuin mahdollista. Hän on Tom of Finlandin Kake ja Jouko Turkan Aiheissa esiintyvä Iso Homo. Hän tulee ja ottaa koko kadettikoulun saunan ennen kuin kukaan ehtii edes tajuta, mitä tapahtui.

Kaiken keskellä hänen tarkkaan mitattu ja valokuvattu kullinsa seisoo kuin juhannussalko, jonka ympärillä koko maailma karkeloi.

Dome Karukoski on väärässä. Jos Tom of Finlandilta peittää kullin, ei näe kuvien todellista luonnetta vaan kadottaa sen. Tom of Finlandin kulleja tulee tuijottaa, ihailla ja surra. Niissä on homomiesten historia ja nykypäivä. Tulevaisuudessa niiden takaa pilkottaa toivottavasti jotain muutakin kuin valtavat kassit.

Viime vuosien aikana homoyhteisöön on tullut yhä enemmän miehiä, jotka määriteltiin syntymässä naisiksi, ja yhteisön patriarkaalinen arvojärjestelmä on räjähtänyt silmille.

Naisviha ei missään tapauksessa ole vain valtaväestön synti. Cis-sukupuolisten homomiesten parissa inho feminiinisiä miehiä ja transmiehiä kohtaan voi olla jopa voimakkaampaa kuin valtaväestön keskuudessa. Transystäväni kertoo:

”Tiedän transmiehiä, jotka haluaisivat kuulua homoyhteisöön mutta eivät ole uskaltaneet tehdä aloitetta, koska pelkäävät liikaa peniskeskeisten cis-miesten torjuntaa. En ihmettele yhtään. Seuranhakuapeissa munakuvat ja mittojen utelu tuntuvat olevan osa arkipäiväistä kanssakäymistä. Olen törmännyt miehiin, jotka eivät suostu tapaamaan ketään näkemättä lähikuvaa kyseisen tyypin genitaaleista.”

Tai ehkä Dome Karukoski on oikeassa. Ehkä kullit täytyy peittää, jotta heterot uskaltavat katsoa Touko Laaksosen kuvia. Ehkä homojen on yksissä tuumin hillittävä nussimistaan ja maltettava olla oikeamielisten heteroiden maskotteja niin pitkään, että homous liudentuu sosiaalisesta kastista seksuaalisuudeksi, joka se on.

Ehkä homot voisivat keskittyä itsensä sijaan esimerkiksi sukupuolivähemmistöihin, joiden asema on monin verroin heikompi.

Itse tiedän vain tämän: Suomessa olen puhunut avoimesti seksuaalisuudestani ja elämäni on ollut hyvää, mutta siitä on tullut fiktiota. Näyttelen henkilöä, jolla on nimeni. Todellisuus muistuttaa itsestään muualla.

Vieläkin, kun rakastaja New Yorkissa ottaa minua kädestä kiinni, minun koko ytimeni liukuu pois paikaltaan. Yksi pelkää väkivaltaa, toinen uskovaisten tuomiota, kolmas metsäläisten inhoa, mutta minä pelkään heikkoutta.

Kun kävelen yksin ruuhkassa, olen vain ehkä: ehkä mies, ehkä latvialainen, ehkä matkalla. Minulla ei ole muuta statusta kuin se, jota kannan. Siihen voin vaikuttaa, sitä voin muokata.

Mutta kun rakastaja ottaa minua kädestä kiinni, olen varmasti homo ja sen myötä minussa on kaikki ne merkitykset, jotka sana sisältää, päällimmäisenä heikko. En halua myöntää, että olen heikko.

Siksi minun on helpompi kävellä yksin ja odottaa, että Tom of Finlandin kullit ovat pullottaneet niin kauan, että merkitykset ovat tyhjentyneet. Niin kauan, ettei kukaan enää edes ymmärrä, miksi joskus suurin osa miehistä inhosi eniten ajatusta siitä, että joku luulee heitä homoksi. ■

Päivitetty 26.1.2021 – Alkuperäinen versio ilmestynyt 20.4.2017