Vietin ihanan lomaviikon Phuketissa, ensimmäisen kerran koronan jälkeen. Kaikki meni hyvin siihen asti, kun hotellin miehitti brittimafia.

Heillä oli jättiläismäiset uimarenkaat, kuin rekka-auton pyörien sisäkumeista tehdyt. Niillä he tukkivat puolet altaasta ja pitivät helvetillistä älämölöä. Jotkut polttivat altaassa tupakkaa – siis kelluivat renkailla ja pitivät toisessa kädessä oluttölkkiä ja toisessa röökiä. Välillä he lipuivat karistamaan tuhkaa kukkaruukkuihin. Henkilökunta ei puuttunut asiaan. Jos joku briteistä olisi oksentanut veteen, voi olla, että siitä olisi tultu huomauttamaan.

Toivoin, että joltain olisi pudonnut oluttölkki altaaseen. Sitten toivoin, että edes yksi heistä olisi kännipäissään hukkunut. Tai edes palanut auringossa. Teki myös mieli varastaa ne uimarenkaat yöllä. Edes yksi. Mutta raahata nyt sellaisia möllykkää huoneeseen. Ja siitähän olisi voinut jäädä kiinni.

Jossain vaiheessa he virittivät yhteislaulun. Ja huudattivat terassillaan omaa musiikkiaan. Kun se sekoittui allasbaarista kantautuvaan jytkeeseen, tuntui kuin olisi ollut yökerhossa. Laitoin korvatulpat ja yritin levätä aurinkotuolissa. Mutta on vaikeaa rentoutua, kun pitää keskittyä vihaamiseen.

Erityinen inhokkini oli käheä-ääninen, tatuoitu nainen, joka piti mustaa päälaelta rutistunutta lippalakkia. Hänellä oli koko ajan paljon asiaa, ja ne asiat hän huusi. Myös FaceTime-puhelussa.

Olin varma, ettei tuo nauta selviäisi aamulla ylös kovin nopeasti, ja allasrauha meille tolkun ihmisille olisi taattu. Mutta hän töpsähti terassilleen punakkana jo yhdeksältä. Kilautti kaverille naapurihuoneeseen, ja kohta oli taas rähinä päällä. Tällaiset tollothan eivät edes väsy millään.

Ei ihme, että esimerkiksi Espanjassa on kuulemma hotelleita, jotka kieltäytyvät majoittamasta brittituristeja.

Viimeisenä päivänä kukaan brittimafian jäsenistä ei ilmestynyt altaalle ennen yhtä. Se tuntui kieltämättä aika tyhjältä. Ketä nyt tarkkailisin? Ketä saisin vihata?

Ja kuvittelinko olevani parempi kuin tämä valkoinen roskaväki? Totta kai. Näinä aikoinahan pitäisi ajatella kaikista hyvää eikä arvostella ketään. Juuri siksi sitä oikein heittäytyy omaan paremmuuteensa.

Vaikka ovathan suomalaisetkin kunnostautuneet rälläämisessä ja häiriköinnissä. Venäläisistä puhumattakaan. Kun nyt kerran haukkumisen makuun päästiin, saksalaisten turistien omahyväisyys paistaa kilometrien päähän. He kiittävät sanalla ”danke”. Kaikkien pitäisi ymmärtää saksaa.

Italialaiset taas kulkevat laumoissa ja kaakattavat. Jos menee tarkoituksella lapsettomaan hotelliin, se ei ole enää lapseton, kun italialaiset rynnivät paikalle.

Onko pakko räiskiä altaassa vettä toistensa päälle niin, että ulkopuolisetkin saavat osansa? Ja ne pallopelit kuuluvat muualle kuin altaaseen.

Kylläpä minusta on tullut kova nillittäjä!

Useinhan sitä ulkomailla kiusaantuu, kun kuulee suomen kieltä. Viimeisenä iltana näin ravintolassa suomalaisen seurueen. ”Se keuhkoahtauma ko se tullee, niin sille ei mittään maha”, vanha mies sanoi painokkaasti. Hänellä ei ollut tarvetta huutaa vaan hän sanoi sen aivan normaalilla äänellä. Tuntui mukavalta. Pitäisiköhän pysyä kotimaassa?