HIMin musiikki ja Ville Valon karisma on huomattu Z-sukupolven keskuudessa. Tiktokissa kiertää videoita ja valokuvakoosteita Valon uran vaiheilta, jotka keräävät äimisteleviä kommentteja: Miten kukaan voi olla noin kuuma? Tai: Haluun olla yhtä hot. HIMissä oli voimaa, joka teki bändistä klassikon. Yhtye yhdisteli vaikutteita menneisyydestä — Black Sabbathista Tapio Rautavaaraan, Type O Negativesta Depeche Modeen — eikä kuulostanut retrolta vaan ennalta-arvaamattoman ajankohtaiselta ja itseltään tavalla, joka herätti jäljittelyä muissa.
Friedrich Nietzsche kirjoitti 1800-luvun lopulla Tragedian synnyssä, että kreikkalainen tragedia syntyy olemassaolon repivästä perusristiriidasta. Tragedia alleviivaa musiikin ja myyttien avulla kärsimystä mutta tekee sen elämää juhlien. HIM hyödynsi tragedian dionyysisiä peruselementtejä, samaan aikaan tosissaan ja pilke silmäkulmassa. Sen maailma puhutteli niin perustavanlaatuisella myyttisyydellä, ettei se vaatinut kuulijaltaan vihkiytymistä tilpehööriseen goottiestetiikkaan. Kun biisien yltä repi sovitusten metallikerroksen, esiin kuoriutui vanhanaikaista iskelmää, itsestäänselvänä kuin juhannusyönä mökkiradiosta soiva Rauli Badding Somerjoki. Vetovoimaa vain vahvisti Ville Valon 19-vuotiaana suunnittelema heartagram-logo – tai sigil, eli maaginen tunnusmerkki, joka okkultististen oppien mukaan auttaa toiveiden toteutumisessa.
Soolourallaan Valo on päivittänyt heartagramin pelkistetymmäksi symboliksi, jonka alaosaan muodostuu nimikirjaimet VV. Tavastian paluukeikalla kuvio koristi seinää valaistuna magentanpunaisin neonvärein, joka muistuttaa tietokonepeleistä ja synthwavesta tutusta 2010- ja 2020-luvuille päivitetystä kasarisävymaailmasta. Tuo estetiikka tuntuu kuitenkin pakettiratkaisulta kuin Clas Ohlsonilta ostettu värillinen tunnelmavalaisin, joka hehkuu espoolaisen omakotitalon olohuoneessa.
Tyyliä päivittämällä Valo tekee silti ymmärrettävää pesäeroa HIMiin. Yhtymäkohtia kasarineon-tunnelmoinnista voi löytää niin ikään tammikuussa uuden Time’s Arrow -levyn julkaisseen brittiläisen Ladytronin elektropoppiin. HIMin tavoin Ladytronin läpimurto tapahtui 2000-luvun taitteen nousukauden humussa. Tuolloin Ladytron teki minimalistista electroclashia, ja uudella levyllä yhtyeen tyyli on siirtynyt kohti digitaalista laajakuva-shoegazea. Niin VV (tai HIM) kuin Ladytron ovat pitäneet vuosien varrella taukoja mutta kestäneet ajan läpi osin sen ansiosta, että ne ovat olleet genreuskollisten fanien rakastamia bändejä, joilla on melankolinen sydän.
Neon Noir soi HIMiä synteettisempänä, mutta laulunkirjoituksesta ja tuotannosta löytyy yhä rockbändille ominaista suuruutta. 46-vuotias Ville Valo on työstänyt soololevyään kattavasti varustellussa kotistudiossaan yksin viimeisimpien kahden ja puolen vuoden aikana. Hän on soittanut kaikki instrumentit itse, ja päivät ovat venyneet haastattelujen mukaan jopa kahdeksantoistatuntisiksi. Projektiin liittyy korona-aikainen havahtuminen oman elämäntyön merkitykseen.
Omistautuminen ja inspiraatio kuuluu Neon Noirilla, ja vastaanotosta päätellen moni on ilahtunut ja helpottunut. Biisit ovat vahvoja: muun muassa Salute the Sanguine, Echolocate Your Love ja Neon Noir soivat kaikki suvereenisti kuin Venus Doomin tai Dark Lightin kohokohdat. Sanoitukset tosin hyödyntävät goottibingon sanastoa teflonisuudella, josta ei oikein mikään tartu mieleen.
Valo kertoo löytäneensä vaikutteita myös Cocteau Twinsin ja My Bloody Valentinen kaltaisista shoegaze-yhtyeistä. Siitä on jälkiä lähinnä albumin loppupuolen romanttisisten dreampop-balladien sovituksissa, Heartful of Ghostsissa, Zener Solitairessa ja Vertigo Eyesissa. Valon laulunkirjoittaminen on kuitenkin aina ollut shoegaze-yhtyeistä lähimpänä yhdysvaltalaista kynttilänvalofolk-lauluja tekevää Mazzy Staria.
On kiinnostavaa nähdä, mihin suuntaan VV menee tuotannollisesti seuraavaksi, jos sooloprojekti jatkuu. Ytimessä säilyy ehkä tunnistettavana soivat kaihoisat laulut. Debyytti väläyttää kuitenkin mahdollisuutta jättää raskas rock -genreuskollisuus taakse ja siirtyä kohti yhä kevyempää ilmaisua. Eikä tämän toivo tarkoittavan siloiteltuja radiopop-soundeja vaan omaa tyyliä kehittävää kirkastavaa pelkistämistä.
