SDP:n entinen puheenjohtaja Ulf Sundqvist kuoli lauantaina 22. huhtikuuta 2023 Helsingissä lyhyen sairauden jälkeen, kertoo Demokraatti. Sundqvist oli 78-vuotias.

Julkaisemme Ulf Sundqvistin muistoksi nyt myös verkossa hänen laajan, elämää ja uraa läpileikkaavan haastattelunsa. Alla oleva juttu on alun perin julkaistu Avussa 42/2009.

******

Alkuvuodesta 2006 vietettiin Päivi Lipposen tohtorikaronkkaa. Virallisemman osuuden jälkeen lavalle asettui aikuisten miesten pumppu soittamaan rokkia.

Kohta sen solistiksi loikkasi Ulf Sundqvist, joka oli aikoinaan osallistunut rockin SM-kisoihinkin ja vetänyt monet vaalikiertueet kitara olalla. Hän lauloi Blueberry Hillin, Frankie and Johnnyn ja Proud Maryn – kappaleet muistuvat hänelle nyt mieleen hetken mietinnän jälkeen. Ne olivat hänen bravuureitaan, nuoruusvuosien tuttuja.

Se oli viimeinen kerta, kun Sundqvist lauloi.

Maaliskuussa 2006 häneltä löytyi suusyöpä. Leikkaus kesti 13 tuntia, sitä seurasivat rankat hoidot ja lukuisat uudet leikkaukset kasvojen alaosan korjaamiseksi ja uusien hampaiden istuttamiseksi. Vuotta myöhemmin Sundqvistin aivoista poistettiin ensimmäisen leikkauksen yhteydessä havaittu kasvain – hyvänlaatuinen.

– Karonkka ajoittui juuri sairastumisen alle. Ja sitten se oli menoa. Lauluääni meni tähän tautiin, mutta musiikki kulkee mukana yhä. Kitaraa rämpytän, mutta liian harvoin tulee soitettua. Vielä se sieltä kuitenkin tulee, blues.

Sundqvistin puhetapa on aina ollut rauhallinen, eksakti ja huolellinen. Se on ennallaan, ja siitä on apua nyt, kun puheentuotto on työläämpää.

Marraskuun lopulla 1992 olin tekemässä juttua Sundqvistista hänen keltaisen kakkoskotinsa tuvassa hankien keskellä Pernajassa. Isäntä oli valittu vuotta aiemmin ylimääräisessä puoluekokouksessa sosiaalidemokraattisen puolueen puheenjohtajaksi ja jättänyt Suomen työväen säästöpankin, STS:n, pääjohtajan paikkansa.

Hän oli hyvällä mielellä, villapaita päällään, vapautunut ja sillä tavalla vauhdissa, että vahvisti puhettaan täräyttämällä tämän tästä, että jumankauta. Vaimo Kristiina Sundqvistin mukanaolo lisäsi rentoa tunnelmaa. Sundqvist oli kovassa nosteessa silloin.

Puolivitsikkäästi kysyin suurten ikäluokkien edustajalta, aiotko soittaa kitaraa vielä presidentinlinnassakin. Uffe sanaili samaan sävyyn, että juu, ajattelin kyllä jatkaa, soittaahan Bill Clintonkin. Repäisy päätyi tietenkin Avun kansitekstiksi asti – Ulf Sundqvist: ”Soitan kitaraa presidenttinäkin.”

Ennen kuin lehti ehti painosta maailmalle, STS-pankki tuli tiensä päähän ja myytiin KOP:lle. Entisen pääjohtajan kujanjuoksu alkoi.

– En edes tajunnut silloin yhtään, miten siinä voi käydä. Se tapahtui niin yllättäen ja nopeasti, Sundqvist sanoo.

Kovasti sinusta oltiin presidenttiä tekemässä silloin, Mauno Koiviston seuraajaa.

– No, jaa, hän vastaa arvelevalla äänellä.

– En koskaan ottanut sitä edes mihinkään mietintään. Pääministeriksi olin mielestäni pyrkimässä aktiivisesti 1990-luvun alussa. Se oli ulottuvilla, tavoitteena.

Sundqvist erosi Sdp:n puheenjohtajan paikalta. Hänen kaatumisensa nosti puheenjohtajaksi Paavo Lipposen, jonka johdolla Sdp kiri kahta vuotta myöhemmin sodan jälkeisen ajan suurimpaan vaalivoittoonsa, ja puheenjohtajasta tuli pääministeri.

Suomen Työväen Säästöpankin kohtalo päätyi Suomen pankkikriisin symboliksi ja Sundqvist syntipukiksi. Seuraavat kymmenen vuotta kuluivat niiltä osin oikeussaleissa.

Alkuun Sundqvist tuomittiin korvaamaan huolimattoman luotonannon tappioita yhdeksän miljoonaa markkaa. Hän pyrki sovintoratkaisuun ja neuvotteli omaisuudenhoitoyhtiö Arsenal-Sillan kanssa sopimuksen korvauksen kohtuullistamisesta 1,2 miljoonan kertamaksuun. Sopimus saapui silloisen II valtiovarainministerin Arja Alhon pöydälle allekirjoitettavaksi.

Alho, joka oli keskustellut ratkaisusta oikeuskanslerin viraston ja Valtion vakuusrahaston kanssa, allekirjoitti puoluetoverinsa sopimuksen. Kohusta tuli valtava – Alhon toimet syynättiin perustuslakivaliokunnassa, joka totesi lähes vuotta myöhemmin, ettei niissä ole moitittavaa. Alho oli silloin ollut jo kuukausia entinen valtiovarainministeri. Hän erosi heti kohun alkumetreillä syksyllä 1997.

Millä mielellä olet seurannut Arja Alhon kohtaloa – oletteko missään tekemisissä?

– Ollaan, ollaan hyvissä väleissä. Meillä on semmoinen luova älyllinen yhteys, keskustellaan, riidellään ja puhutaan. Pitäisi puhua enemmän. Sanon Arjalle, etten hyväksy kaikkia teorioitasi, sinun pitäisi puhua kanssani useammin!

– Mutta hänhän on niin spontaani. Onhan se selvää, että häntä kohdeltiin väärin. Ja hän on niitä harvoja, jotka tekivät johtopäätöksen ja erosivat itse. Ani harva jaksaisi sen jälkeen vielä kirjoittaa väitöskirjan, mutta Arja Alho sen teki.

Kohdeltiinko sinua mielestäsi väärin?

– No, kyllä, sanon sen siitä huolimatta, että tunnustan kyllä omat virheeni ja olin varomaton. Siinä suhteessa oli selvää, että jouduin eroamaan puheenjohtajan paikalta.

– Mutta tämä valtava jahti sen jälkeen oli kohtuuton ja suhteeton. Mutta se oli ajan henki. Tapaan yhä pankinjohtajia, säästö- ja liikepankkikollegoja, ja yksi ja toinen sanoo, että onneksi sulla oli leveät hartiat – me muut saimme olla piilossa.

– Kyllähän siinä niin kävi, että tarvittiin syntipukki. Niin se tuppaa menemään, kun tällaisia tapahtuu. Kuten sanoin, en yhtään kiistä sitä, että olin vähän liian helppo maali silloin alussa.

– Mutta senkin yli olen päässyt. Tuntuu hyvältä, kun voin sanoa tämän: olin täällä, asuin täällä, tein töitä Helsingissä koko ajan. Iltapäivälehdet ja lööpit olivat täynnä viikosta toiseen, ja minä kävelin kaupungilla, ihmiset moikkasivat ja taputtivat selkään, nostivat peukaloa, että koeta pärjätä.

– Koin silloin, että ei ole mitään pelättävää. En kertaakaan tuntenut itseäni uhatuksi, ja se oli positiivista ja rohkaisevaa.

– Sanoin kerran tälle Puotilan Jukalle, joka pyöritti sketsejään minusta ja hauskuutti Suomen kansaa vuodesta toiseen, että ei minulla sinänsä ole mitään sitä vastaan, mutta olisin toivonut, että sinulla olisi hieman fiksummat käsikirjoittajat. Monet noista yrityksistä olivat niin kouristuksenomaisia, ne olivat säälittäviä – minun silmiini säälittäviä, Sundqvist melkein sylkäisee viimeisen lauseen.

– Muuan käsikirjoittaja oli siihen aikaan Jussi Parviainen, hän jatkaa tehotauon jälkeen.

Taisi tulla enemmän tappouhkauksia vuonna 1972, kun olit 27-vuotiaana opetusministeri ja Suomeen ajettiin peruskoulu-uudistusta?

– Tuli. Tai nyt ei tullut kertaakaan. Silloin tuli.

Sundqvist sanoo, että opetusministerikausi on se ajanjakso, jota hän muistelee suurimmalla mielihyvällä: koulu-uudistus oli mullistava ja perusta Suomen koulujärjestelmän nykyiselle kansainväliselle suitsutukselle.

– Se oli valtavan positiivista, luovaa aikaa. Uskallan sanoa, että peruskoulu-uudistus oli vuosisadan uudistus Suomessa. Se toteutti tasa-arvoa paremmin kuin mikään.

Sivutoteamuksena: Sundqvist, 64, ei muuten usko, että syöpä olisi psykosomaattinen tauti, jonka voisi laukaista stressi, suru tai katkeruus.

Ulf Sundqvist on Sipoon poikia, rakennustyöläiseksi päätyneen pienviljelijän ja koulun keittäjän lapsi, joka alkoi oppia suomea 12-vuotiaana. Hän oppi lukemaan kolmivuotiaana yhtä tahtia neljä vuotta vanhemman Björn-veljen kanssa ja meni kouluun 6-vuotiaana.

Uffen ylioppilaskirjoitusten aikaan jalkaansa kotona potenut isä komennettiin työvoimapulasta kärsineelle rakennustyömaalle Vuosaareen. Isä putosi telineiltä ja kuoli.

Poika opiskeli pikatahtia valtiotieteiden maisteriksi ja teki töitä koko opiskeluajan. Hän valmistui 21-vuotiaana.

Eduskuntaan hänet valittiin vuonna 1970, 24-vuotiaana, yhtä aikaa muun junioririntaman kanssa, jonka edustajia myös nuoriksi leijoniksi ja nappulaliigaksi kutsuttiin: Paavo Väyrynen, Erkki Tuomioja, Matti Ahde ja Pär Stenbäck.

Kahta vuotta myöhemmin Sundqvist päätyi eduskunnan hajotusvaalien jälkeen Rafael Paasion hallitukseen opetusministeriksi – kesken varusmiespalveluksen, 27-vuotiaana, mikä on edelleenkin Suomen ministerien kuopusennätys. Ja Time-lehti listasi hänet maailman 150 tulevaisuudentekijän joukkoon.

Sundqvist oli hyväkäytöksinen, tyylikäs, yhteistyökykyinen, pragmaattinen, haki kompromisseja eikä kapinoinut monen muun nappulaliigalaisen tavoin.

Hän oli liituraitamiehiä pikkupojasta asti, puhui huoliteltua, kapeiden diftongien kirjakieltä ja oli kyömynenineen niin herraskaisen ja aristokraattisen oloinen, että puoluetovereilta vei hetken aikaa hahmottaa, että hän taisi olla sukupolvensa demareista niitä harvoja, joilla oli aito duunaritausta.

Lasse Lehtinen muotoili, että kunnon proletaaritaustalla Uffe on aina näyttänyt paronilta kuin Olof Palme pienenä.

Kun Ulf Sundqvistin kaari oli korkeimmillaan, häntä mollattiin kotkaksi, Mefistoksi ja Draculaksi. Käytiin kiinni ulkonäköön puskamaisia kulmakarvoja myöten.

Ulpu Iivari on juuri kirjoittanut Ulf Sundqvististä Otavan Lähikuvassa-sarjaan kirjan, jossa kirjoittaja ja kohde kulkevat rinnakkain. Molempia taidetaan siteerata yhtä usein, eikä lukija välillä tiedä, kumpi on äänessä. Mutta demareiden lähihistoria tulee oivasti kirjatuksi.

Kirjassa Iivari kertoo Sundqvistiä seitsemän vuotta vanhemman Jacob Södermanin tuumanneen, että Uffe ei ollut koskaan oikeasti nuori. Hän tuli loistavasti toimeen myös asevelidemareiden Veikko Helteen, Valde Nevalaisen ja muiden kanssa, joihin toiset nuorisoliigalaiset pitivät tarkkaa sukupolvirakoa.

Oletko vanhana syntynyt?

– Tavallaan kyllä. Lähdin liikkeelle inhimillisesti katsottuna hyvin nuorena. Olin 24, kun tulin Sdp:n puoluetoimikuntaan, ja 27-vuotiaana olin ministeri. Olin silloin jo ollut viitisen vuotta politiikan aktiivi ja Sipoon kunnanvaltuustossa.

Tarkoittiko isän varhainen menetys varaslähtöä aikuisuuteen sekin?

– Kyllä, sieltä se lähti, epäilemättä. Minähän en ollut missään tapauksessa tässä liikkeellelähdössä yksin, vaan meitä oli iso jengi, johon vielä Erkki Liikanen liittyi vähän myöhemmin. Me pääsimme Sdp:ssä eteenpäin, koska pari sukupolvea oli ollut puolueriitojen uhreja. Meille oli tilaa.

Ja tilausta, kun isojen ikäluokkien massat pääsivät lopultakin – 21-vuotiaina – äänestämään.

– Pitää paikkansa. Toinen juttu on se, jonka olen moneen kertaan sanonut nykypäivän nuorille johtajille, että me eri sukupolvet löysimme toisemme ja teimme erittäin pitkälle menevää yhteistyötä. Pääministeri Paasio oli kuusikymppinen ja Kalevi Sorsa, joka oli parhaimpia ystäviäni, oli 15 vuotta minua vanhempi.

– En minä ollut isänmurhaa tekemässäkään, mutta vanhemmat sukupolvet myös antoivat tilaa ja mahdollisuuksia. Meistä kukaan ei voi hyvällä omallatunnolla väittää, ettei hänelle olisi ollut tilaa.

Onko osa demareiden nykyongelmista siinä, että tämä samainen sukupolvi ei ymmärrä edeltäjiensä tavoin antaa tilaa ja päästää irti?

– Ongelma on laajempi. Se on koko länsimaisen sosiaalidemokratian ongelma: ei kyetty riittävän nopeasti havaitsemaan, mitä informaatioyhteiskunta tuo tullessaan ja mitä kansainvälistyminen merkitsee näille vanhoille rakenteille.

– Oli rakennettu vahvaa liikettä, joka oli vastuussa, ja yhtäkkiä tämä vanha järjestelmä rupesi natisemaan. Ei päästy telineiltä riittävän nopeasti katsomaan, missä kunnossa perusta on.

– Vielä ei ole myöhäistä uudistua, sillä ei kukaan muukaan ole keksinyt mitään tilalle. Markkinaoikeisto tällä hetkellä poimii irtopisteet sieltä täältä, ja samoilla apajilla ovat vanhat eturyhmät, joista ammattiyhdistysliike kyllä on yksi, maanomistajat, metsänomistajat, maatalous, ja kapeamman alueen populistit. Kukaan ei ole vielä oikein miettinyt läpi, mitä uusi maailmanjärjestys edellyttää.

Sundqvist sanoo, että se ei voi rakentua ylhäältä alaspäin, vaan se vaatii valtiorakennetta ja kansainvälistä valtioiden yhteistyötä, jonka pitää hakea legitimiteettinsä kansalaisyhteiskunnalta. Kaikki voimat tarvitaan tukemaan valtiota eikä hajottamaan tai mustamaalaamaan politiikkaa.

– Yhdysvaltain presidentinvaali oli merkittävä, ja toivon sydämestäni onnea ja menestystä Barack Obamalle sen takia, että hän ja hänen joukkonsa palauttivat Amerikalle ja maailmalle uskon siihen, että arvoilla on sijansa ja asenteilla on merkitystä. On siis tärkeää tietää, oletko sinä tai olenko minä liberaali – edistyksellinen sanottiin aikoinaan – vai olenko konservatiivi, toisin sanoen taantumuksellinen.

– Ihmiset joutuvat tähän valintatilanteeseen, valtiot joutuvat. Ihmiset sanovat, että he äänestävät yhdessä vaiheessa tätä puoluetta, toisessa tuota. Mutta jos kysymys on ihmisoikeuksista, jos kysymys on vapaudesta tai orjuudesta, oikeudenmukaisuudesta ja solidaarisuudesta tai ilmiselvästä epäoikeudenmukaisuudesta, on olemassa selkeä jakolinja. Ja täytyy ottaa kantaa, onko puolesta vai vastaan.

Eihän kukaan enää edes käytä tuollaisia sanoja, vapaus, orjuus, solidaarisuus, oikeudenmukaisuus!

– Minä käytän, ja juuri siitä on kysymys, Sundqvist vastaa painokkaasti.

– Nämä isot asiat ja arvot ovat maailmankatsomukseni ydin, ja ne ovat ajankohtaisempia kuin koskaan. Olen joutunut satoja kertoja vastaamaan tähän kysymykseen: mihin sä enää uskot? Vastaan, että uskon siihen samaan kuin aina ennenkin. On aika lohdullista, ettei ole ollut kauheasti tarvetta katua ja muuttaa käsityksiä – olen tästä omien lasteni kanssa usein puhunut.

– Me lähdimme aikanaan muuttamaan Suomen yhteiskuntaa, me avasimme kansainvälistä näkökulmaa, kehitysyhteistyötä, solidaarisuutta. Tänä päivänä tiedämme, että globaaliasiat ovat ne, jotka ratkaisevat lastemme ja lastenlastemme kohtalon.

Kun Sundqvistilta kysyy, onko menneessä politiikassa kaduttavaa, hän vastaa, että virhearviota saattoi olla kuuluisan suomettumisen kohdalla.

– Suomi saattoi olla vähän liian kauan siinä käsityksessä, että kylmä sota vain jatkuu, ja niin me olimme turhan kuuliaisia Neuvostoliiton suuntaan – varmasti. Mutta toisaalta voi sanoa, että kun 70-luvulla käytiin monenlaisia taisteluja, Suomi valitsi tiensä, joka oli avoimen yhteiskunnan, vapaan kaupan ja länsimaisen yhteiskuntajärjestelmän tie.

Kun vääjäämätön tapahtui ja kommunismi kaatui, Suomi oli Sundqvistin mielestä ensimmäisten joukossa sopeutumassa uuteen tilanteeseen joustavasti ja sujuvasti.

– Mielestäni ei ole syytä ainakaan sellaiseen itseruoskintaan, jota on viime aikoina harrastettu. Eipä aikaakaan, kun Suomi otti paikkansa Euroopasta, ja on muistettava, että Suomi on vielä tänä päivänä ainoa Pohjoismaa, joka meni koko matkan, valuuttaa myöten.

Ennen sairastumistaan Ulf Sundqvist harkitsi paluuta politiikkaan.

– Se oli käynyt mielessä, kun olin päässyt sen edellisen kriisin yli.

Entä nyt?

– Kyllä realistinen käsitykseni on, että ei sentään – se on ohi elettyä elämää. Mutta samanlainenhan minä olen kuin aina: en minä jätä politiikkaa, elän ja näen ja vaikutan, sormet syyhyävät koko ajan, ja haluaisin sanoa sitä, tätä ja tuota.

– Elän politiikalla ja politiikasta ja samalla olen aktiivinen työelämässä koko ajan. Olen neuvonantajana, ja se tarkoittaa, että eräs pätevyysalueeni on politiikka, sen seuraaminen, ennustaminen ja arviointi. En halua olla mestaroimassa julkisuudessa, vaan käytän resurssejani mieluummin vaikuttamiseen ja asiantuntijarooliin.

Sundqvist perusti oman konsulttiyrityksensä jo ennen kuin poliittinen ura ja pankkimaailma katosivat alta. Hän jatkoi täysillä eteenpäin, hyödynsi vanhat verkostonsa ja tuttavuutensa eikä jäänyt puimaan, jossittelemaan tai katkeroitumaan.

– Katkera en ole. Totta kai on asioita, joita en hevin unohda, ja paljosta pystyn erittelemään, missä kohtaa mikin asia meni. Mutta olen kyllä nimenomaan yrittänyt, etten jäisi asioihin kiinni, ja uskoakseni olen siinä onnistunut.

– Se on onnistunut ensinnäkin sen takia, että on ollut riittävästi niitä, jotka ovat muistuttaneet siitä, että älä jää kiinni – ihan omasta vaimostani lähtien. Toinen juttu on se, että aina, koko sen kriisin ajan tein töitä.

– Huomasin, että Suomen iltapäivälehdet eivät ulotu Harmajaa pidemmälle. Liikuin Pohjoismaissa ihan vapaasti, olin töissä, tein sopimuksia ja olin liike-elämässä. Olen nytkin.

Toisen seikan hän sanoo liittyvän itse työntekoon, siihen, että on paiskonut töitä pienestä pojasta asti.

– Olen sen tyyppinen, että ilmeisesti teen töitä hamaan loppuun saakka. Elämä on myös niin kiinnostavaa. On niin paljon asioita, joista pitää katsoa, miten käy.

Sundqvist sanoo, että sairaus ei aseta hänelle mitään rajoituksia enää – puheterapiassa hän käy yhä.

– Kolme ja puoli vuotta tämä on kaiken kaikkiaan kestänyt, ja olen yhä jälkihoidossa, mutta se on vain tällaista teknistä. Joka tapauksessa selvisin pelkällä säikähdyksellä. Olen saanut terveen paperit. Olen fyysisesti kunnossa, ulkoilen ja teen aika paljon töitä maalla – tontti on iso.

Sundqvistista on saattanut aiemmin saada yksitotisen mielikuvan, joka paljolti pohjaa hänen tapaansa puhua ja pukeutua, käyttäytyä hillitysti. Itse hän muotoilee tämän niin, että on kulkenut läpi elämänsä siten, että on pitänyt pikkaisen etäisyyttä.

Tänään hän nauraa paljon, hihittää, pärskii tai hekottaa niin, että tyrskähtää lopulta yskimään. Hän näyttää onnelliselta. Vaikuttaa siltä, ettei häntä syö edes pettymys politiikkaan – siihen, että aate ja ideologia olisivat kuolleet. Kaikki on puuroutunut, jäänyt populistien pirtaan, ja kaikkialla vallitsee miellyttämisen maksimoinnin tarve.

– Tuo on tosi laaja kysymys. En ole pettynyt itse politiikkaan. Päinvastoin, korostan voimakkaasti, että maailman ja Suomenkin asiat täytyy ratkaista poliittisella tasolla. Nyt jos koskaan tarvitaan poliittisia yhteistyöratkaisuja.

– Se vaihe on nyt ohi, jolloin kuviteltiin, että markkinat ratkaisevat kaikki ongelmat, raha ratkaisee – eihän se näin ole. Yhtä lailla elettiin aiemmin loppuun se vaihe, jolloin kuviteltiin, että painostamalla ja pakottamalla kommunismin tapaan saataisiin asiat ratkaistuksi. Niinhän ei tapahtunut.

– Ihmiset, maailma kaipasi vapautta. Maailma kaipaa nyt rauhaa ja järjestystä, ja se saadaan aikaiseksi vain siten, että valtiot tulevat järkiinsä ja ryhtyvät yhteistyöhön. Ja se on politiikkaa.

– Toinen puoli kysymyksestä on sitten synkempi stoori: se että politiikasta on liiaksi tullut viihdettä. Politiikka on lyhytnäköistä, saippuaoopperaa, reality-touhua, jolla ei ole mitään arvoa. Ei mitään arvoa, Sundqvist tulistuu.

Hän arvelee, että talouskriisin pitäisi putsata näitä ala-arvoisuuksia pois.

Edellisestä lamasta hän olettaa opitun ainakin sen, että täytyy reagoida nopeasti, massiivisesti ja tehokkaasti, jotta finanssijärjestelmä pelastuisi.

Kriisistä voi seurata hyvääkin: G20-yhteistyö tiivistyy, ilmastokysymys otetaan vakavasti, Pohjoismaat palaavat yhteistyön tielle, jolta on livetty.

– Mutta entiselleen maailma ei enää palaa.

Sundqvist sanoo miettineensä paljon, missä työväenliikkeen pitäisi uudistua. Pitää tajuta maailman muutos.

– Organisoituneessa teollistuneessa yhteiskunnassa, jossa on hyvin laaja julkinen sektori, ihmiset saivat työtä, saivat ammatin ja työpaikan, joka saattoi olla elämänikäinen.

– Oli työnantajia antamassa sitä työtä. Se maailma on poissa. Työt eivät ole loppuneet, päinvastoin, työtä on selvästi lisää, mutta työnantajia ei ole. Kun ei ole työnantajia, on entistä vähemmän palkansaajia. Palkansaaja-ajattelu on aikansa elänyt. Yrittäjyys, joka on ollut minunkin asetelmani jo 15 vuotta, on yhä useamman ihmisen realiteetti.

Hän miettii, että yhteiskuntaa pitäisi organisoida niin, että ihmiset pystyvät toteuttamaan itseään kimpassa muiden kanssa, mutta myös omin päin, ja siihen pitää kouluttaa.

– Ei yrittäjyys ole ominaisuus, vaan ammatti. Totta kai on niitä, jotka ovat innokkaampia ja riskejä ottavampia kuin toiset, ja aina tulee olemaan niitä, jotka ovat muiden hommissa. Mutta ajatus siitä, että täystyöllisyys voisi toteutua siten, että kaikille annetaan työtä jonkun toisen toimesta – se on mennyttä. Varsinkin, kun julkinen sektori, joka ennen antoi valtavan suurelle joukolle tuen ja leivän, ei voi mielin määrin kasvaa.

– Äitini oli koulun keittäjä. Hän oli ammattitaitoinen, itsetietoinen ja itseään kunnioittava kokki. Jos kunta ei olisi tarjonnut työtä, vaan hän olisi joutunut myymään palvelujaan, hän olisi voinut perustaa firman.

– Työläinen hän olisi ollut yhtä lailla.

Sundqvistin mielestä demareidenkin on tajuttava yrittäjyyttä. Hänellä on tapana muistuttaa aateveljiä räätäli Halmeesta, työväenliikkeen palavapuheisesta agitaattorista ja kansanedustajasta, joka esiintyy Väinö Linnan kirjassa Täällä Pohjantähden alla.

– Monet alkuaikojen työläiset olivat yrittäjiä.

Nappulaliigalaisista monet ovat yhä politiikassa, jotkut ovat siirtyneet muille aloille – harva on lopullisesti poistunut.

Miten paljon olet tekemisissä ison aallon junioririntaman, nykyisten seniorien kanssa?

– Verraten paljon, sillä työyhteisöjen ja työtoveruuksien ohella syntyy myös aitoja ystävyyssuhteita. Meidän perheemme ystäväpiiri on osittain hyvinkin poliittisesti virittäytynyt, mutta ei värittynyt. Meillä on ystäviä vähän joka leiristä.

Sundqvist arvelee, että Suomessa on yllättävän hyvin kyetty seurustelemaan ennakkoluulottomasti puolue- ja jakolinjojen yli – paljon onnistuneemmin kuin jyrkkien luokkajakojen Ruotsissa.

Onko kyse siitä, että sota kouri kaikkia?

– Luulen niin. Suomen kohtalo sotineen ja rauhoineen on ollut sellainen, että on ollut pakko laajasti hakea yhteistyötä. Silloinkin, kun tapeltiin politiikassa ja hallitukset kaatuivat kerran vuodessa tai tiuhemmin, saatettiin henkilötasolla olla hyviä ystäviä.

– On ollut meille voima, että sodan jälkeen ei ollut yhtään puoluetta, jolla olisi ollut edellytyksiä enemmistöasemaan. Olimme tuomittuja koalitiohallituksiin, ja sehän pakotti yhteistyöhön.

Iivarin kirjassa joku toteaa, ettet varmaan ole sanonut pahaa sanaa kenestäkään.

– No, se on liioittelua. Mutta totta on, että olen koko elämäni mieluummin neuvotellut ja keskustellut kuin riehunut ja rähjännyt.

Ovatko ystävät pysyneet samoina pankkiromahduksen ja sairastumisen jälkeen?

– 90-luvun vaiheiden jälkeen totesin sen karistamisen jaksoksi, jossa ystävät jäivät ja tuttavat vähän etääntyivät. Samat ystävät ovat mukana edelleen. Kriisien kautta olen oppinut arvostamaan syvästi ystävyyttä. Tiedän myös, kuinka tärkeää on, että sitä voi kokea silloin kun se on tarpeen. On tilanteita, joissa tekstiviestikin voi ilahduttaa hirvittävän paljon.

– Suomalaista tapaa on, että ollaan varovaisia eikä heti mennä viereen. Mulle tulee tämän tästä eteen ihmisiä, jotka sanovat, että olen niin ajatellut sinua – olen kovasti yrittänyt saada sinua kiinni, mutten onnistunut. Miten sinut saa kiinni? Minulla on vakiovastaus, että miten olisi semmoinen kuin puhelinluettelo. Olen ollut aina omalla nimelläni puhelinluettelossa. Ei ole ollut vaikea saada kiinni.

– Ja heti täytyy sanoa, että olen itse valitettavan usein vähän samanlainen, tajunnut vasta myöhemmin, että olisi pitänyt olla yhteydessä. Silloin, kun on jo liian myöhäistä.

Sundqvist sanoo tuon mietteliäästi, muttei katkeruudella.

– On tullut lunta tupaan. Olen yrittänyt oppia ja nähdä asioista niiden positiiviset puolet. Nyt voin sanoa, että olen elänyt varsin rikkaan elämän, kokenut monenmoista. Sellaista, mistä ihminen vain vahvistuu ja karaistuu.

Miten mittasuhteet ja painotukset silloin muuttuvat?

– Muuttuvathan ne pakosta. Jos elää normaalia elämää, jokaiselle varmaan käy niin, että saattaa olla isotkin piirustukset, ja sitten ne vähin erin supistuvat reaaliseen kokoonsa. Ja sitten kuviot pienenevät ja pienenevät, ja niinhän on käynyt minullekin – se on selvää, Sundqvist naurahtaa.

– Siihen täytyy sitten vain suhtautua realistisesti. Tärkeintä on kuitenkin, että pystyy ymmärtämään, mitä ympärillä maailmassa ja elämässä tapahtuu.

Se vaatinee sisua ja sitä, ettei putoa itsesääliin rypemään?

– Niin juuri. Toinen asia on tietysti se, että ihminenhän voi aidosti pettyä niin, että kyse ei ole edes itsesäälistä vaan aivan aidosta tunteesta: tuntee kärsineensä vääryyttä ja epäonnistuneensa täysin ja tyystin.

– Sehän on surullista ja traagista. Sellaisia kohtaloita näkee tämän tästä.

– Olen onnellinen, etten ole siihen langennut, ei ole ollut tarvetta. Toisessa vaakakupissa on kuitenkin ollut niin paljon positiivisia asioita, alkaen omasta perheestä ja muista yksityisen elämän parhaista puolista, ystävistä ja kaikesta, mitä sen kautta on saanut.

– On varmaan myös niin, että ihminen niittää sitä, mitä kylvää. Kun jotain tapahtuu, eväät ovat plakkarissa tai sitten eivät ole. En usko, että minulla on vihamiehiä enkä itse ole tuntemassa vihaa.

Ulf ja Kristiina Sundqvistilla on kaksi lasta, Petra, 37, ja Erik, 32, sekä kolme lastenlasta, tyttärentytär ja kaksi pojanpoikaa, 10-, 9- ja 8-vuotiaat.

– Monta kertaa nuorempana mietin ja kuuntelin sitä, kun ihmiset sanoivat, että sitten kun on lastenlapsia, sitten vasta näkee. Olen juuri samanlainen: kummallista, miten se avaa elämälle ja suvulle, kun näkee, että jatkuvuus on turvattu.

– Tuntee huolenpitoviettiä ja toisaalta katselee, miten nämä lapset, nuoret ihmiset, kokevat maailman, ahmivat sitä, ihmettelevät ja kysyvät ja tietävät niin paljon. Niin paljon enemmän kuin me tiesimme silloin! Maailma on niin lavea heille. Kaikki mahdollisuudet ovat siinä.

Koko perhe asuu Helsingissä ja viettää paljon aikaa yhdessä, varsinkin Pernajan talossa.

Iivarin kirjassa on jonkin verran juoruaineksia, tarinoita rakkauksista. Osaa Uffe nimittää Ulpun omiksi, mutta yksi on hänen vakiokaskunsa.

Se kertoo siitä, miten joukko ystäviä matkasi Ouluun Matti ja Hilkka Ahteen häihin VR:ltä vuokratussa salonkivaunussa talvella 1977, Sundqvistit, Erkki ja Assi Liikanen, Kirsti ja Pertti Paasio sekä Mirja ja Kimmo Pyykkö.

Jossain Kärsämäen korkeudella muu seurue alkoi innostaa pitkään naimisissa olleita lapsettomia Pyykköjä jälkeläisen hankintaan.

Jokin aika häiden jälkeen Ahde tuli ylpeänä kertomaan kavereille eduskunnassa, että heillä oli Hilkan kanssa tärpännyt heti hääyönä. Selvisi, että kaikilla muillakin oli suurin piirtein.

– Se on niin uskomatonta, mutta totta. Meillä on neljä junalasta, jotka ovat syntyneet kahden viikon sisällä! Sundqvist riemuitsee.

Pyyköt ehtivät mukaan lyhyellä viiveellä.