Lähes kolmenkymmenen vuoden jälkeenkään kukaan ei tunnu tietävän, kenelle tai mille hän nauraa.
Vasta astuessani kahvilaan asia toden teolla valkenee minulle. En muista, tai pikemminkin en osaa muistaa, aikaa ennen Kauko Röyhkää; Suomea ilman Kauko Röyhkää.
Kahvilan nurkkapöydästä heilauttaa pitkää kättään pitkä hahmo. Nurkkapöydästä, tietenkin, sillä juuri sieltä Kauko Röyhkän odottaakin löytävänsä: ei läheltä ovea, ei läheltä vilkasta myyntitiskiä, eikä ainakaan keskilattialta. Pöytä on tupakoiville varattu, ja Kaukon istuminen siellä tuntuu vain loogiselta, vaikka hän ei nyt poltakaan.
”Mä olen etuajassa”, Kauko sanoo melkein pahoittelevasti, kuin liian aikaisin paikalle tulo olisi etikettivirhe juuri häneltä, Kauko Röyhkältä. Kätellessä hänen kämmenensä tuntuu lämpimältä.
Niin, Suomi ilman Kauko Röyhkää – vaikea kuvitella.
Viimeisen 27 vuoden aikana Kauko on julkaissut 20 albumia ja 12 kirjaa, joista yksikään ei ole myynyt kultaa eikä yksikään voittanut mitään huomattavaa kirjallisuuspalkintoa. Hyvin harva meistä on kuullut tai lukenut niistä lähellekään kaikkia, mutta silti lähes jokaisella on hänestä oma käsityksensä, oma mielikuvansa, oma suosikkihetkensä – oli se sitten 80-luvun ärsyttäjä-Kauko, 80-luvun tyttöjen ystäväksi itseään kutsuva Kauko, 90-luvun alun satanismilla kohahduttanut muusikko tai sitten tämän vuosikymmenen kulttihahmo, omalla tavallaan tuttu ja turvallinen kuin sukukokoukseen aina eri suunnalta taksilla saapuva musta lammas.
”Odotan yhtä tuttua, joka lupasi tuoda minulle yhden Velvet Underground -julisteen”, Kauko selittää yhä aikaista paikallaoloaan. Hänelle Velvet Underground ja sen kärttyisä keulahahmo ovat ajankohtaisia aina ja erityisesti juuri nyt, sillä maaliskuussa Like julkaisee Röyhkän uusimman kirjan, nimeltään yksinkertaisesti Lou Reed ja Velvet Underground. Se on osa kirjasarjaa, jossa kirjoittajat kertovat suosikkimuusikoistaan ja näiden vaikutuksesta omaan elämäänsä.
Mutta minua ei Lou Reed muinaisine yhtyeineen kiinnosta. Itse olen aina nähnyt Röyhkän enemmän Suomen omana Steven Patrick Morrisseyna.
Vaikka Kaukon heteroseksuaalisuudesta ei koskaan ole ollut epäilystä, muuten miehissä on paljon samaa: molemmat elävät omissa, tarkkaan määriteltyjen kulttuuriviitteiden paaluttamissa maailmoissaan; molempien ulkomuoto on pysynyt uhmakkaan samana ja tunnistettavana jo neljännesvuosisadan; kummatkin ovat omintakeisia tekstittäjiä, joiden kappaleissa musiikki jää usein sanojen varjoon; kummatkin rakastavat kertoa tarinoita neljän minuutin poplaulun puitteissa; kummatkin ovat omalla elämällään sanoneet itsensä irti siitä elämästä, jota yleensä laiskasti sanotaan keskiluokkaiseksi ja keskinkertaiseksi; kummallakin on aivan oma kulmikas tapansa lausua sanoja niin, ettei heidän laulujaan voi coveroida ilman että jotain oleellista hukkuu yhtälöön.
Tarvitseeko jatkaa? Ja kummatkin ovat laihan 90-luvun lopun jälleen ajankohtaisia, kuin osoituksena siitä, että kun tarpeeksi kauan kyntää omaa sarkaansa, lopulta elonkorjuujuhlilla on tungosta.
”Kuvaaja sanoi, että mua pidetään Imagessa jonain Suomen Morrisseynä”, Röyhkä tuhahtaa. ”Mä mikään Morrissey ole! Tekihän se hyviä kappaleita Smithsissä, mutta ei mulla ole tarvetta samastua siihen. Se on niitä harvoja artisteja, joilta mulle riittää yhden albumin omistaminen. Vaikka sinänsä se on mulle aivan sama. En ole sitten 80-luvun lukenut juttuja, joita musta on kirjoitettu.”
Hyvä, olemme siis turvassa, voimme siis kirjoittaa Kaukosta mitä haluamme. Sanoessaan viimeisen repliikin Kauko purskahtaa, siis todella purskahtaa – kuten esimerkiksi tomaatti purskahtaa, kun siihen iskee hampaat – nauruun, joka on ensimmäinen niistä kolmesta ulkoisesta tunnusmerkistä jotka tekevät Kauko Röyhkästä juuri Kauko Röyhkän:
1. Nauru. Toiset ihmiset päästävät naurun, aivan kuin se vain karkaisi heiltä kuin koira hihnasta. Toiset ihmiset taas määrittävät itsensä naurun kautta, se on heidän tapansa asemoida itsensä maailmaan, sekä ankkuroida itsensä ympäristöön että luoda siihen eroa. Kauko nauraa paljon – ja aina nauru tulee äkillisesti, yllättäen, remahtaen, jonkin asian päätteeksi. Vain nauraessaan Kauko katsoo haastattelijaa kohti, puhuessaan hänen katseensa on aina kohti luodetta.
Monen muun suuren hahmon lailla Kauko Röyhkä syntyi monta kertaa.
Ensimmäinen syntymä oli metaforinen: kuinka 14-vuotias Jukka-Pekka Välimaa osti SOK:n tukusta samalla kertaa Lou Reedin Berlin-albumin ja oman tulevaisuutensa. Synkkä, laahaava ja murjottava levy näytti Jukka-Pekalle, ettei rock ole vain jotakin, jonka tahdissa viettää sotkuista murrosikää – se voi olla yhtä syvällistä, monitasoista ja taiteellista kuin kirjallisuus.
Toinen syntymä oli banaalisti kirjaimellinen. Välitunneilla joukko kavereita lauloi Kipparikvartetin lauluja, ja Jukka-Pekka halusi mukaan. Koska Kipparikvartetissa lauloi Kauko Käyhkö, hän ryhtyi Kauko Röyhkäksi. Ei siinä sen kummallisempaa.
Kolmas syntymä oli julkinen. Kun Kauko esitti Levyraadissa vuonna 1980 esikoissinglensä Steppaillen, koko maa hämmentyi. Kuka oli tämä siististi pukeutuva mutta rumasti naamaansa vääntelevä nuori mies, jonka kasvot olivat pelkkää suuta. Selvää oli, että jostakin hän teki pilkkaa mutta mistä – rockista? Yleisöstä? Itsestään?
”Mä edelleen ihmettelen sitä koko juttua”, Kauko sanoo nyt ja naputtaa sormiaan pöytää vasten.
”Ei mun tarkoitukseni ollut ärsyttää ketään, ainakaan niin paljoa. Kun koulussa muut pukeutuivat rentuksi, mä laitoin päälle puvun ja kravatin erottuakseni niistä. Kun muut halusivat näyttää korostetusti nuorilta, mä ajattelin että miksi en voisi näyttää vanhalta. Siihen aikaan oli jo punkkareita joka nurkassa, joten en voinut ymmärtää, että korrektilta näyttäminen olikin se suurin mahdollinen rikos.”
Nuori Kauko ei tiennyt, että omia ilmeitään kannatti varoa, sillä ikinä ei tiedä koska tuuli kääntyy ja jähmettää kasvot ikuiseen irveeseen. Ensimmäisinä maineen vuosina valokuvaajat aina pyysivät häntä ilvehtimään kameralle, ota vielä se yksi ilme, ja kilttinä poikana hän totteli. Vaikka vuoteen 1983 mennessä hän oli jo ehtinyt julkaista kolme albumia ja kaksi kohtuulliset kritiikit saanutta romaania, silti häntä pidettiin julkisuuteen hakeutuvana pellenä.
”Erilaisuutta ei ole koskaan osattu sietää tässä maassa”, Kauko sanoo ja katsoo etäisyyteen. ”Känniurpot kyllä hyväksytään, mutta muu omaleimaisuus on aina pahasta. Mun isäni lähti ennen syntymääni, ja 60–70-lukujen Oulussa oli aika ikävää kasvaa ilman isää. Niinpä olen jo pienestä pitäen esittänyt olevani jotakin mitä en ole. Mutta sehän oli vain parasta valmennusta rockmuusikon uralle.”
Kuten avioeroperheessä kasvanut Morrissey, joka aikuisena katkaisi kaikki välit isäänsä, Kauko varttui äidin kasvattamana. Koska hän oli kookas ja suulas, hän välttyi kiusaamiselta, mutta outona häntä pidettiin. Kun Kaukon Narttu-yhtye matkusti Ylöjärvelle äänittämään ensimmäistä albumiaan, bändikaverit laittoivat hänet nukkumaan hotellihuoneen ainoaan yhden hengen sänkyyn, koska luulivat häntä homoksi.
Näin jälkikäteen Kauko sanoo 80-luvun olevan yhtä sumua. Vuonna 1983 ilmestyneen Onnenpäivä-levyn myötä hän pääsi suomalaisen rockin keskiraskaaseen sarjaan. Sen jälkeen vuosikymmen oli yhtä kirjaa, levyä, eepeetä, keikkailua, yöpymisiä kavereiden sohvilla Helsingissä, koska kämppä hänellä oli Turussa, jonne hän oli vuonna 1979 muuttanut opiskelemaan kirjallisuutta – laiskasti ja päämäärättömästi. Siinä missä Morrissey muutti maailmaa Manchesterissa Johnny Marrin kanssa, Röyhkän kitaristikumppaneina vaihtelivat Riku Mattila, Jarmo Heikkinen ja Tommi Viksten.
”Laulajan ja kitaristin yhteistyö on kuitenkin se liima, joka pitää yhtyeen kasassa”, Röyhkä sanoo.
”Näin jälkikäteen mä ehkä esitin itseni liian runopoikana 80-luvun ajan. En ollut niin pehmeä kuin millainen julkinen kuvani oli. Sitten 90-luvun alussa kun se satanismikohu alkoi, runotyttöosasto karsiutui nopeasti pois ja tilalle tuli aika paljon rankempia naisia. Mikä oli vain hyvä asia.”
Armeijasta hän haki usean lykkäyksen jälkeen vapautuksen 27-vuotiaana. Hän pääsi siviilipalvelukseen, mutta palvelukseenastumismääräyksen saatuaan päätti ettei halua sinnekään. Hän valitsi Turun puhelinluettelosta umpimähkään psykiatrin nimen, varasi ajan, kävi testit ja poistui kevätaurinkoiselle kadulle punaiset paperit kädessään.
”Mitä mä olisin tehnyt jossakin hoitolaitoksessa vammaisten vaippoja vaihtamassa”, Kauko tuhahtaa tavalla, joka osoittaa joko fantastista itsetietoisuutta tai sen täydellistä puutetta.
2. Hiukset. Tukka on väline, jonka avulla voi joko mukautua joukkoon tai erottautua siitä. Jo teininä Kauko leikkautti sen lyhyeksi, sillä silloin kun hiuksilla briljeeraaminen – niiden värjääminen, kasvattaminen, pystyyn nostaminen – oli nuoruuden kapinan tunnusmerkki, liki sotilaallisen siistin hiusmallin suosiminen olikin urhein mahdollinen siirto. Viimeiset parikymmentä vuotta Kaukon hiukset ovat olleet harja, kuin kahden hiusaallon törmäyspiste, yhtä aikaa tavaramerkki ja tavalliset. Ne ovat kuin valetut hänen päähänsä, niitä on vaikeata kuvitella mihinkään muuhun muotoon.
Tampere, ulkoilmalava, joskus kultaisella 80-luvun lopulla. Kauko ja bändikaverit kasaavat kamojaan, aurinko paistaa niin kuin se aina muistoissa paistaa. Jotta arkinen aherrus sujuisi, he laittavat soimaan Incredible String Bandin albumin Liquid Acrobats As Regards The Air.
Lähellä istuu pöydällinen juppeja, Ray-Banit kasvoilla. Heitä ei muinainen hippifolk kiinnosta. Yksi heistä kurvaa punaisen mersunsa pöydän ja lavan väliin, avaa molemmat ovet, laittaa stereot täysille: kesäilta täyttyy Yngwie Malmsteenin vingutteluhevistä.
Mutta mitä Kauko kavereineen tekee? Päättää soittaa improvisoidun keikan vaientaakseen kitarasankarin? Puhkoo mersun renkaat?
”Mitäs me siihen voitiin tehdä?” Kauko kohauttaa olkapäitään. ”Kasattiin kamat nopeammin ja häivyttiin paikalta.”
Siinä ovat Kaukon muistot juppiaikakaudesta kaikessa mitassaan. Hän sanoo liikkuneensa vain rokkipiireissä. Vanhojen muistelu ei ole Kaukon vahvuuksia, sillä kysyipä mistä aikakaudesta mitä hyvänsä, vastaus on sama: hän vain teki levyjä ja kirjoja, kuunteli levyjä.
Siinä missä muu Helsinki – jonne Kauko muutti vuonna 1989, Punavuoreen Maritta Kuulan vanhempien hallussa olevaan omistusasuntoon – eli virallisen historiankirjoituksen mukaan kulutusjuhlaa ja uskotteli itselleen olevansa eurooppalainen, Kauko teki levyjä kuten Mielummin vanha kuin aikuinen ja Paha maa, joilla hän lauloi kulmikkaasti, ärsyttävästi, epäeurooppalaisesti. Aivan kuten Morrissey thatcherismin kultakautena lauloi menneiden vuosikymmenien sarjamurhaajista ja haaveistaan hirttää kaikki tiskijukat.
Vaikka Kauko ei kulutusjuhlaan saanutkaan kutsua, lamasta hän sai oman viipaleensa. ”Siitä sen huomasi, että keikkalippujen hinnat laskivat. Kerran mentiin Iisalmeen keikalle ja huomattiin, että liput olivat vain kymmenen markkaa. Järjestäjä sanoi, että jos pyytää kaksikymppiä, ketään ei tule. Niin paljon oli työttömiä. Kympillä tuli parisataa ihmistä, millä saatiin juuri ja juuri kulut peittoon.”
Noihin aikoihin Kauko oli perustanut Herodes-levy-yhtiön yhdessä rumpali Gabi Hakasen kanssa: parhaimmillaan 90-luvun alussa Herodekselle levyttivät Kaukon lisäksi Tuomari Nurmio, CMX, Wilma, Maritta Kuula, Sir Elwoodin hiljaiset värit ja Ali. Kun Herodes sitten myytiin EMI:lle, Kaukolle jäi firman pakettiauto – siitäkin huolimatta, ettei hän ole koskaan ajokorttia omistanut.
”Sitä autoa vuokraamalla elin pari vuotta”, Kauko nauraa. ”Levymyynti laski, keikkatulot vähenivät, enkä silloin kirjoittanut kirjoja, joten vuokrailin sitä autoa muille yhtyeille. CMX, Apulanta ja Tehosekoitin sitä käyttivät, vaikka se oli hengenvaarallinen: eteen mahtui kolme ja taakse yksi kamojen päälle, kolarissa ne kaikki olisivat lentäneet niskaan. Kerran sillä jopa kuljetettiin James Brownin kamoja.”
Lopulta Pansies-yhtye ajoi kolarin, josta auto ei toipunut. Lopullisesti se hajosi Jari Halosen elokuvan lavasteiden kuljetuksissa.
Koska Kauko ei enää voinut toimia yhden miehen autovuokraamona, hänen oli pakko kiivetä takaisin toiseen alkuperäiseen leipäpuuhunsa. 80-luvun lopulla hän oli lopettanut romaanien kirjoittamisen orastavan burnoutin vuoksi: kun kämmenistä ja jalkapohjista alkoi nahka irrota suikaleina vailla sen kummempaa syytä, oli aika miettiä uudestaan uravalintaa. Hän kaivoi esiin vuonna 1988 Portugalin-matkalla kesken jättämänsä romaanin Kaksi aurinkoa. Koska Weilin & Göös oli mennyt samaa kaiken katoavaisen tietä kuin Kaukon moni muukin työnantaja – levy-yhtiöt Euros, Discophon ja Kerberos; Kaukon disko- ja bibliografia on myös oivallinen historiikki kadonneista kulttuurimerkeistä – hän päätti tarjota käsikirjoitusta Otavalle. Vastaus oli tyly: kaavakirje. Tarjoamanne käsikirjoitus ei valitettavasti ylitä julkaisukynnystämme.
”Ei se mitenkään satuttanut”, Kauko puistelee kysymyksen harteiltaan. ”Martti Anhava oli silloin Otavalla, arvasin etteivät moiset kulttuurityypit halua olla kanssani missään tekemisissä, varsinkin sen satanismikohun jälkeen. Niinpä vein romaanin Likelle, jossa se meni läpi. Sittemmin se valittiin Finlandia-ehdokkaaksi. 80-luvulla yritin kirjoittaa kovin taiteellisesti, keksiä hienoja tapoja ilmaista asioita. Nykyään musta kirjailijan pitää vain sanoa sanottavansa ja häipyä.”
Kaksi aurinkoa aloitti uuden kauden Kaukon kirjailijan uralla. Siitä lähtien hänen teoksensa ovat olleet rosoisia, hiomattomia, omia päähänpistojaan seuraavia; niissä on samaa kirveellä veistettyä karismaa kuin hänen lauluissaan – mutta myös samaa huolimattomuutta, vaikutelmaa siitä, että tekijä toisinaan päästää itsensä turhan helpolla.
”Nyt onneksi ajat ovat muuttuneet, vanha homekorvakirjallisuus väistyy. Tulee uusia tyyppejä vanhojen kirjailijahahmojen rinnalle.”
Kauko kääntää katseensa kahvilan seinästä ulos ja näyttää melkein optimistiselta. Tämä on uutta: liki koko uransa hän on tehnyt pesäeroa kahteen vastakkaiseen suuntaan, tunkkaisina pitämiinsä kulttuuripiireihin ja arkensa ankeudessa tarpoviin tavallisiin ihmisiin.
Aivan kuten Morrissey luulee, että faneja lukuunottamatta kaikki vihaavat häntä, Röyhkä hakee itsetarkoituksellisesti etäisyyttä muuhun suomalaiseen kulttuuriin. Kotimainen elokuva on hänestä hirvittävän populistista, kirjallisuus ”Juoksuhaudantien tapaista vanhan toistoa” ja rockmusiikki kovilla kitaroilla esitettyä iskelmää.
”Ei mulla nuorison kanssa ole enää mitään tekemistä”, Kauko toteaa. ”Olin taannoin Turussa ja takahuoneessa oli sauna, jonka järjestäjä oli laittanut päälle mua varten. Sinne tuli sitten joukko nuoria tyttöjä ja poikia, joiden kanssa aloin jutella. Kun menin soittamaan yhden puhelun ulos, tullessani takaisin ne olivat kaikki alasti ja menossa saunaan. Mä olin että okei, tällaista menoa.”
Klassinen sankari muuttaa ympäristöään, modernistinen päähenkilö muuttuu ympäristönsä mukaiseksi, eksistentialistinen antisankari huomaa ettei voi muuttaa itseään eikä ympäristöään, joten:
”Lähdin siitä sitten hotellille”, Kauko virnistää.
3. Pituus. Kuten Morrissey, Kauko Röyhkä on pitkä mies. Omaa pituuttaan voi kantaa kahdella tavalla. Voi jähmettyä pysyvästi auliin kumaraan asentoon, kuin pyytäisi maailmalta anteeksi mittaansa. Kauko on valinnut toisenlaisen taktiikan: hän kävelee Helsingin katuja mielenosoituksellisen pystyssä, kuin kahdelle jalalle noussut majakka, katse pyyhkii maisemaa kuin valonheitin. Kahvilassa hän istuu puoliksi sivuttain, selkä seinää vasten, ei ahdistettuna vaan aivan kuin selkänoja ei riittäisi hänelle.
Lauttasaari, 2007. Rantateitä pitkin juoksee tuttu mutta epätodennäköinen hahmo, iPodin kuulokkeet korvilla, kuunnellen todennäköisesti Man-yhtyettä tai Lou Reediä. Verkkarit ovat vanhat, eivät mitään relevanttia merkkiä, tossut kuitenkin laadukkaat, juoksemiseen tehdyt. Lauttasaaren hän pyrkii juoksemaan ympäri kolme kertaa viikossa, mittaa lenkille kertyy silloin 11 tai 12 kilometriä. Sykemittaria hänellä ei ole, vaikka lääkäri on sitä suositellut. Siitä neuvosta Kauko ei ottanut onkeensa, toisin kuin rasvapitoisen ruoan vähentämisestä, kolesteroliarvojen nousemisen takia.
”Joskus tuli Kirka juoksulenkillä vastaan”, Kauko sanoo miehestä, jonka kuolemasta tiedotusvälineet ovat juuri kertoneet. ”Viimeksi se näytti kauhean väsyneeltä, sanoi ettei jostain syystä enää oikein jaksanut juosta. Ei meistä muusikoista näköjään kukaan kauhean vanhaksi elä, joten täytyy tehdä oma osuutensa ennusteen parantamiseksi.”
Juoksulenkin jälkeen Kauko palaa kotiin, nykyisen asuinkumppaninsa Olgan sekä 10- ja 9-vuotiaiden tyttäriensä luokse. Heidän takiaan hän on mukautunut porvarilliseen päivärytmiin: aikainen herääminen, lapset kouluun, kirjoitushommia muutama tunti, lapset kotiin, ruoan laittamista heille, keskustelua päivän tapahtumista.
”Käy sääliksi sellaiset vanhemmat, jotka eivät ehdi olla lasten kanssa silloin kun ne ovat vielä pieniä”, Kauko sanoo – ja kun niin sanoo juuri Kauko, se kuulostaa radikaalimmalta lausunnolta kuin mikään satanismiin tai bändärien hyväksikäyttöön viittava kommentti ikinä voisi. ”Mä olen aina ollut sikäli etuoikeutetussa asemassa, että olen voinut olla pentujen kanssa ihan alusta saakka.”
Morrissey ei ikinä sanoisi moista. Ellei puhuisi kissanpennuista.
Mutta miltä mahtaa tuntua tyttärien tulevista poikaystävistä, kun he kuulevat, että tyttökaverin isä on itse Kauko Röyhkä? Kauko remahtaa nauruun ja sanoo ettei halua ajatella moista, ajatus tuntuu varsin nihkeältä. Omassa roolissaan hän ainakin viihtyy mainiosti, ikääntyvänä rokkarina, josta ei sittenkään tullut suoraan vanha vaan joka päätti tehdä välietapin aikuisuuteen.
”Mä olen kuunnellut koko ikäni rockia”, Kauko sanoo ja kulauttaa kylmenneen kahvin loppuun. ”Mulla ei koskaan ole ollut sellaista oloa, että rock olisi lapsellista ja tyhmää; että pitäisi jotenkin siirtyä vakavampaan musiikkiin. Ei kai kukaan ole sitä mieltä, että joku Bob Dylan olisi lapsellinen, vaikka rockia on aina tehnytkin. Iskelmää en ole koskaan kuunnellut, enkä ymmärrä suomalaista tarvetta tehdä sitä rockin muodossa, niin kuin jokin Yö tekee.”
Varhaisteininä Kauko hiipi salaa metsään kailottamaan kappaleita, kuten Simonin & Garfunkelin Bridge Over Troubled Wateria. Mutta jo kauan sitten hän oppi, ettei suuri yleisö tulisi koskaan odottamaan häneltä suuria balladeita tai imeliä hitaita.
”A.W. Yrjänäkin on jo nykyisin maitotölkin kyljessä”, Kauko viittaa Valion runouskampanjaan. ”Mä en ikinä siihen pääsisi, pelkäävät varmaan, että maito happanee. Ihmiset haluavat multa lähinnä outoja kappaleita – ne harvat, jotka multa mitään haluavat. Viihdyn epämääräisenä hahmona marginaalissa ja olen varmaan monelle hyvä esikuva siinä mielessä, että tälläkin tavalla voi elää.”
Levyjä hän aikoo tehdä niin kauan kuin jaksaa. Ei se kovin suuri ruumiillinen ponnistus ole, Kauko nauraa.
Runsaan kahden vuoden päässä odottavia 50-vuotisjuhlia (joita hän viettää vain kolme kuukautta ennen Morrisseyta) hän ei tosin aio viettää vaan pakenee ulkomaille. Sama pätee taiteilijajuhliin, jotka ovat vain keikkamyyjien keksintöä lippujen myymiseksi. Ja vaikka Morrisseyta onkin huhuttu Englannin mahdolliseksi Euroviisu-ehdokkaaksi, Kaukoa ei niissä kisoissa nähdä.
”Tanssii tähtien kanssa -ohjelmaan mua pyydettiin”, hän virnistää. ”Mutta kieltäydyin. Ajatus houkutteli, mutta pelkäsin saavani stondiksen tanssiessani kauniin naisen kanssa. Miljoonan tv-katsojan edessä se olisi aika noloa.”
Jukka-Pekka Välimaa hän on yhä virallisissa papereissa. Toisin kuin Neumann, Kauko ei ole harkinnut taiteilijanimen virallistamista oikeaksi nimeksi; hän ei näe moisessa eleessä mitään mieltä.
Eikä hän usko heräävänsä jonakin aamuna ja huomaavansa, että peilistä vastaan katsovat kasvot olisivat liian vanhat kuuluakseen Kauko Röyhkälle. Ei Ingmar Bergmankaan ole varmasti koskaan ajatellut olevansa liian vanha Ingmar Bergmaniksi, hän tähdentää.
”Joskus mietin, olisiko pitänyt valita toisin”, Röyhkä sanoo. ”Se on myöhäistä, mutta silti: olisiko kannattanut valita toinen identiteetti. Olla hillitympi. Ei olisi väännellyt naamaansa vaan jatkanut runopoikapohjalta. Olisin ikääntynyt tyylikkääksi, viisaaksi kirjailijaksi, joka tekisi sellaisia kirjoja kuin Paulo Coelho, niiden nimet olisivat tyyliin Pyhiinvaellusmatka. Naistenlehdet kirjoittaisivat kilttejä juttuja.”
Taas: Kaukon pää kääntyy kohti, äänekkäästi remahtava nauru, silmät typistyvät viiruiksi.
”Mutta ei, olen aina liian hullu. Pilaan aina lopulta mahdollisuuteni. Enkä mä ole miksikään vuosien varrella muuttunut tai kypsynyt. Muuttuuko loppujen lopuksi kukaan, ellei sitten tule uskoon.”
