Chris Morrisin ensimmäisestä elokuvasta Four Lions on kymmenisen vuotta aikaa. Havainto saa minut tuntemaan oloni vanhaksi.
Morris on brittiläinen satiirikko, jota olen ihaillut vankkumattomasti siitä alkaen, kun sain hänen televisiojuttujaan käsiini vhs-kasetilla. Brass Eye oli ajankohtaisohjelmien parodia, josta tuli kohu, kun Morris omisti erikoisjakson pedofiilihysterialle. Jam oli linjakkaan kipeä sketsisarja, jossa ei ole punchlineja ja josta Ihmebantuun lainattiin sävyä sekä esteettinen ilme suhinoineen ja degeneroituvine kuvineen. Mikäs siinä, kannattaa varastaa parhailta!
Four Lions kertoi neljästä mukavasta sheffieldiläisestä kundista, jotka haikailevat itsemurhapommittajiksi. Se on naama peruslukemilla vedetty lakoninen farssi, joka kulkee koko ajan katsojaa edellä. Näyttelijä Riz Ahmedin ura ponkaisi nousukiitoon.
Satiirikko oli pitkään tauolla. Uutiset Morrisin toisesta elokuvasta The Day Shall Come innostivat heti: taas hän käsittelisi fanatismia ja terrorismin vastaisen sodan hullutuksia. Leffaa kuvattiin Dominikaanisessa tasavallassa salaa, ja mukana oli kutkuttavan yllättävä valinta, musikaalitähti Anna Kendrick – jotain todella vinoa oli epäilemättä tekeillä.
Morrisille The Day Shall Come on ensimmäinen amerikkalainen elokuva, mahdollisuus isoon läpimurtoon. Pääosien esittäjät ovat nyt amerikkalaisia, tunnetuimpina Kendrick ja Orange is the New Blackin Danielle Brooks.
Kova meininki. Eikä harvakseltaan työskentelevän Morrisin uralle ohjaaja-kirjoittajana ole mahtunut huteja. Näytä niille, Chris!
Odotin hartaasti, milloin The Day Shall Comen pääsisi näkemään. Ei se digiaikanakaan ole helppoa.
Paljon ehti tapahtua, ennen kuin elokuva ehti käsikirjoituksesta kuvauksiin, ensi-iltaan ja lopulta Suomeen. Meikäläiset festivaalitkin se ohitti.
Iloisin kehitys oli toisen käsikirjoittajan Jesse Armstrongin, Morrisin pitkäaikaisen duunikaverin ponnahdus globaaliin ykkösluokkaan Succession-sarjan luojana ja pääkäsikirjoittajana.
Merkittävämpää on se, mitä kävi Yhdysvalloissa. Donald Trumpin aikana kukaan ei välittänyt enää paskaakaan terrorismin vastaisesta sodasta.
Kun elokuva viimein putkahti fanfaareitta nettivuokraamoihin, se kuulosti perusasetelmastaan lähtien laimealta. Toisaalta – myös Morrisin ehkä nerokkain teos, hipsterismin hoopoimpia ilmentymiä ennakoinut minisarja Nathan Barley tuntui valmistuessaan osoittelevalta, mutta aika paljasti satiirin kestoterävyyden.
The Day Shall Come on kertomus mielenterveydeltään järkkyneestä kansankiihottajasta Moses Al Shabazzista, jonka pikkuruinen radikaaliuskonnollinen yhteisö odottaa aseetonta vallankumousta. Varsinaisia uunoja ovat FBI:n tyypit, jotka lavastavat Mosesin kiinni uusnatsien ja al-Qaidan juoniin. Kaikki on vedätystä, jolla omasta koskemattomuudestaan huumaantuneet ylimieliset valkoiset FBI-agentit koettavat pönkittää valtaansa. Tavallaan elokuva on siis Four Lionsin sisarteos amerikkalaisessa kontekstissa.
Kaikki hyvin, paitsi että ei ole. Morris on ollut hermolla karnevalisoidessaan brittikulttuuria, sen puhetapoja ja vallanpitäjien tomeruutta. Four Lionsissa oli syvää selväjärkisyyttä: voitaisiinko muistaa, että terroristitkin ovat ihan tavallisia, ehkä vähän tyhmiä ihmisiä heikkouksineen ja haaveineen? Yhdysvaltoihin siirrettynä Morris kirjoittaa tylpästi, ikään kuin hän olisi lamaantunut hullujen keskellä.
Pahempaa on, että todellisuus ehti monta pykälää pidemmälle aivan kaikessa, mitä Morris koettaa tökkiä. Muka kreisit hörhöt eivät ole mitään Qanonin ja Capitolin valtauksen maailmassa. Hahmo, jonka mielestä Osama bin Ladenia ei ole ollut olemassakaan, mutta hän on myös kuollut, koska hän on silloin hyvä marttyyri, ei ole enää hauskaa liioittelua. Tällaista päättelyä harrastetaan vuonna 2021 jo poliitikkotasolla.
Morris on aina varoittanut henkisestä laiskuudesta. Viranomaisten rasismin ja alakulttuurien laidoilta identiteettinsä rakennuspalikoita keräävän vaihtoehtoväen purkaminenkin voisi toimia. Mutta miten satiiria tehdään maailmassa, jossa ei ole enää konsensusta siitä, mikä on totta?
Ehkä The Day Shall Comelle käy kuten Nathan Barleylle, joka ei ollutkaan liikaa ajassa kiinni vaan suuren kulttuurisen muurroksen ytimessä. Epäilen. Tämä elokuva ennustaa jotain, mitä ei enää ole.
Kalle Kinnunen on elokuvakolumnisti, joka haluaisi nauraa myös hyvin vakaville asioille.
