Hienostohotellin sviitin oven avaava hyväntuulinen Susan Sarandon, 72, kehottaa astumaan sisään. Hänellä on yllään kukallinen, silkkinen pyjama. Kasvot ovat meikittömät. Näyttelijä on lentänyt edellisiltana Afrikasta Los Angelesiin.

– Kun saavuin hotelliin, huoneeni vaihdettiin parempaan, hän hämmästelee hyvää tuuriaan.

Olen tavannut Sarandonin lukuisia kertoja viidentoista vuoden aikana. Satoi tai paistoi, hän on aina mutkaton, suorapuheinen, hauska ja räiskyvä persoona. Viisi kertaa Oscar-gaalassa ehdolla ollut nainen on saanut osansa kritiikistä ja painostuksesta. Hän otti kantaa politiikkaan, ennen kuin se oli muotia Hollywoodissa.

Vuoden 1993 Oscar-gaalassa hän lähetti terveiset maansa hallitukselle: Miksi hiv-positiiviset haitilaiset eivät saa maahanmuuttolupaa? Vuonna 1999 New Yorkin poliisit pidättivät Sarandonin, kun hän kyseenalaisti, miksi NYPD ampui aseettoman guinealaisen maahanmuuttajan. Presidentti George W. Bushin hallitusta hän kritisoi Irakin sodasta. Istuvan Yhdysvaltain presidentin Donald Trumpin nälvimiseen hän ei edes halua hukata pahemmin aikaa.

– Hän on pelle, ja kaikki tietävät sen.

Sen sijaan hän ihmettelee demokraattien edellistä presidenttiehdokasvalintaa Hillary Clintonia.

– Miten puolue ei löytänyt parempaa ehdokasta, jolla ei olisi ollut samanlaista painolastia? Politiikassa on paljon hyviä ja päteviä naisia, joilla on puhtaampi historia ja samanlaiset arvot ­äänestäjien kanssa. Minusta on kauheaa olettaa, että naiset äänestäisivät toista naista presidentiksi vain sen takia, että he ovat samaa sukupuolta, että äänestäisimme vaginallamme, emme aivoillamme. Se on mielestäni pahinta seksismiä. Silloin meidän olisi pitänyt tukea myös Sarah Palinia.

Vuosien varrella Sarandonia on kutsuttu sairaaksi lesboksi ja epäisänmaalliseksi valehtelijaksi, joka vaarantaa amerikkalaisten sotilaiden hengen. Hänen lapsiaan on nimitetty äpäröiksi.

– Jouduin silmätikuksi, koska kapinoin maamme poliittista linjaa vastaan julkisesti aiemmin kuin monet muut. Minusta tehtiin silloin varoittava esimerkki. Se oli yksinäistä ja vaarallista, mutta samalla mielenkiintoista aikaa. Tilanne on muuttunut, koska tällä hetkellä niin monet ottavat kantaa asioihin.

Sosiaalisen median kaudella Sarandon kommentoi jatkuvasti yhteiskunnan vääryyksiä sekä pakolaisten ja seksuaali­vähemmistöjen puolesta.

– Olisi hienoa, jos maailmassa vallitsisi taloudellinen ja sosiaalinen oikeudenmukaisuus.

New Yorkissa kasvaneen yhdeksänlapsisen perheen vanhin muistelee olleensa introvertti.

– Minulla oli vilkas mielikuvitusmaailma ja leikin nukeilla pidempään kuin muut. Opin kuitenkin ottamaan vastuun sisaruksistani aika nuorena. Katsoin silloin tällöin mustavalkoelokuvia televisiosta, mutta vielä silloin en haaveillut näyttelemisestä.

Hänen isänsä Phillip lauloi jazzorkesterissa, oli tuottajana televisio-ohjelmissa ja työskenteli mainostoimistossa.

– Hän tiesi viihdemaailmasta jotain. Myöhemmin kuulin, että italialainen äidinäitini keikkaili showtyttönä newyorkilaisessa Copacabana-ravintolassa ja seurusteli hetken Frank Sinatran kanssa. Silloin ajattelin, että ehkä minua ei sittenkään ole adoptoitu, vaan esiintymisvietti on jossain suvussa.

Hän opiskeli draamaa Amerikan katolisessa yliopistossa Washingtonissa ja tapasi siellä nuoruudenrakkaansa Chris Sarandonin. He menivät naimisiin vuonna 1967.

– Sovimme, että kysymme joka vuosi toisiltamme, haluammeko olla yhä yhdessä. Olimme naimisissa seitsemän vuotta, sitten muutimme erilleen ja lopulta erosimme virallisesti.

Silloin elettiin vapaamielistä hippiaikaa.

– Nuoret olivat kokeilumielisiä, eikä yhteiskunta ollut yhtä julma kuin nykyään. Silloin maailmasta yritettiin tehdä yhteishengellä parempi paikka.

Susan valmistui vuonna 1968. Samana vuonna hän meni Joe – armoton -draaman koe-esiintymiseen Chrisin kanssa ja sai roolin. Hänen näyttelijän­uransa lähti käyntiin siitä. Vuonna 1975 hänet nähtiin kulttielokuvassa The Rocky Horror Picture Show. Hän muistaa kuvaukset kylminä, märkinä ja kurjina.

– Kuvausporukka yritti kuitenkin pitää hyvän tunnelman yllä.

Vuonna 1980 Susan sai ensimmäisen Oscar-­ehdokkuutensa romanttisesta rikosdraamasta Atlantic City. Vuoden 1987 menestyselokuvaa Noidat seurasi romanttinen komedia Vamppi ja veteraani.

– Minut on palkattu moniin osiin sen takia, että ne eivät ole kelvanneet muille näyttelijöille. Vamppi ja veteraani on yksi niistä. Monet sen ajan tunnetut näyttelijät kieltäytyivät siitä, koska eivät pitäneet elokuvaa tarpeeksi hyvänä heille. Minä pidin käsikirjoituksesta.

Hän oli viettämässä kesälomaa Italiassa taaperoikäisen tyttärensä kanssa.

– Ohjaaja Ron Shelton halusi nähdä koe-esiintymiseni Kevin Costnerin kanssa. Jouduin ostamaan oman lentolippuni Yhdysvaltoihin ja jättämään Evan pariksi päiväksi sukulaisten hoiviin. Sen jälkeen palasin kesäpaikkaamme. Siellä ei ollut puhelinta, mutta muutaman päivän päästä naapuriin soitettiin ja kerrottiin, että olin saanut osan.

Vuoden 1991 rikosdraamasta Thelma ja Louise on tullut klassikko. Ridley Scottin ohjaaman tarinan pääosissa olivat Sarandon ja Geena Davis. Se oli myös Brad Pittin läpimurto.

– Useat elokuvat latistuvat matkan varrella, koska ohjaajalla on vain vähän valtaa elokuvan lopulliseen versioon. Tämä oli erilainen tapaus, koska Ridley oli myös elokuvan tuottaja.

Kahden naisen automatka päättyy siihen, kun he ajavat yhteisestä päätöksestä Grand Canyonin rotkon reunalta tyhjyyteen.

– Kysyin Ridleyltä, vaihtaako hän lopun, jos testinäytöksissä yleisö on surullinen sen takia, että hahmoni kuolee. Hän sanoi, että minun hahmoni kuolee varmasti, mutta ei ollut vielä silloin varma Thelman kohta­losta.

Sarandon voitti parhaan näyttelijättären Oscar-palkinnon vuonna 1995 valmistuneesta rikosdraamasta Kuolemaantuomittu. Sen ohjasi hänen silloinen elämänkumppaninsa Tim Robbins. He tapasivat romanttisen komedian Vamppi ja veteraani kuvauksissa. Avoliitosta syntyi kaksi poikaa, Miles ja Jack.

– Sain lapset kypsällä iällä. Jokaisen raskauden aikana olin varma, että en saa enää töitä. Se ei haitannut minua, sillä olin siinä vaiheessa tehnyt jo pitkän uran. Olin valmis pistämään perheen etusijalle. Uusia työtilaisuuksia kuitenkin tuli.

Hän kirjoitti listoja ja yritti priorisoida asioita. Kuvausaikataulut hän yritti sovittaa lasten menojen ympärille.

– Jonkin ajan kuluttua en pystynyt enää arvioimaan, oliko käsikirjoituksen lukeminen tärkeämpää kuin kouluretken suunnittelu. Silloin päätin, että voin vain yrittää parhaani ja pyytää anteeksi, jos teen virheitä. Pidin kuitenkin huolen, että lapseni tiesivät, että rakastan heitä.

Syntymäpäivät ja muut juhlat hän suunnitteli tarkkaan.

– Piilotin lahjoja ympäri taloa ja pihaa. Heidän piti seurata köyttä, jotta he löysivät lahjat.

Kun Miles ja Jack olivat teinejä, äiti hellitti työtahtiaan.

– Lapsina he uskalsivat näyttää tunteensa. Jos jokin oli vialla, he kiljuivat kurkku suorana. Teini-iässä tilanne muuttui. Mielestäni he tarvitsivat minua silloin aiempaa enemmän. Halusin säilyttää päivittäisen puheyhteyden heihin, syödä illallista heidän kanssaan ja toivottaa heille hyvä yötä.

Nyt lapset ovat aikuisia. Napanuoran katkaiseminen varsinkin tyttäreen oli vaikeaa. Evan, 33, isä on italialainen ohjaaja Franco Amurri.

– Evasta tuli näyttelijä. Aluksi autoin häntä kuvaussetissä pyykinpesussa ja ruuanlaitossa. Ensimmäisinä päivinä kaikki oli normaalisti, mutta ajan kuluessa kommunikoimme vähemmän, ja luin suurimman osan päivästä. Lopulta ymmärsin, että minun on aika palata kotiin, ja antaa hänen huolehtia itsestään.

Eva meni naimisiin seitsemän vuotta sitten entisen jalkapalloilijan, nykyisen urheilukommentaattori Kyle Martinon kanssa. Heillä on kaksi lasta.

– Vaikka avioliitto ei ole minua varten, hurraan kaikille, jotka uskovat siihen.

Susan Sarandon on antanut myös Jackin, 29, ja Milesin, 26, löytää omat elämänpolkunsa. Jackista on tullut elokuvantekijä, Milesista muusikko ja näyttelijä.

– Olen yrittänyt opettaa poikani kuuntelemaan ja kokkaamaan, ne ovat tärkeämpiä taitoja kuin jatkuva vitsien heittely. Niillä taidoilla pärjää aika pitkälle.

Hän toivoo, että viettää joulun jälkipolvensa kanssa. Viime vuonna he kokoontuivat Evan luona.

– Olen ollut jouluja myös yksin. Silloin olen mennyt auttamaan kodittomia ja ­tarjoamaan heille soppaa.

Sarandon nauttii aikuisten lastensa seurasta.

– Ennen olin heille pelkästään äiti, ­nykyään he näkevät minut ihmisenä, jolla on ollut nuoruus ja elämä arkirutiinien ulkopuolella. Kun he ­tulevat kylään, en enää passaa heitä tai pese heidän pyykkejään. He saavat tehdä sen itse.

Kun lapset lensivät pesästä, Susanilla oli aikaa kuunnella ­itseään. Hän huomasi, ettei ollut ­onnellinen, ja erosi pitkäaikaisesta elämänkumppanistaan, näyttelijä-­käsikirjoittaja-ohjaaja Tim Robbinsista vuonna 2009.

– Ero on suuri haaste. Isot muutokset ovat samalla sekä pelottavia että innoittavia. Muutoksen keskellä yritin pitää mieleni avoinna ja ohittaa katkeruuden tunteet. Negatiivinen energia tuhoaa sielua. Sain apua ystäviltä, terapiasta ja kirjoista.

Sarandon sanoo oppineensa, että itseään ei voi suojella elämältä eikä kaikkia asioita voi suunnitella.

– Joskus asiat vain tapahtuvat ja niihin pitää suhtautua avoimesti. Kun rankimmista ajoista on selvinnyt, vastoinkäymiset ovat yleensä johtaneet kasvuun.

Sarandon ammensi energiaa uudesta intohimostaan pingiksestä ja tutustui pelin huumassa Jonathan Brickliniin, 41. He perustivat Spin-nimisiä pöytätennisklubeja. Suhde päättyi samaan aikaan, kun Sarandon kuvasi dramediaa The Meddler vuonna 2015. Samoin loppui hänen toimintansa pingisketjun parissa.

– Sen jälkeen treffailu on ollut haastavaa. En voi vain luoda profiilia nettiin ja valita sieltä seuralaisia. Minun pitää siis luottaa siihen, että tapaan mielenkiintoisia ihmisiä töissä tai vapaa-ajalla.

Sarandon myöntää, että elämänmuutos oli energiasyöppö, joka pelotti ja jännitti. Silti se kannatti. Parisuhteista hän on oppinut muutaman asian.

– Kumpikin on vastuussa suhteen toimivuudesta, mutta myös omasta onnellisuudestaan. Uusiutuminen kuuluu suhteeseen. Jos jotain mullistavaa tapahtuu, siitä pitää puhua. Kumppanille ei saa valehdella, silloin saattaa tulla eteen isoja ristiriitatilanteita ja moraalisia kysymyksiä. On normaalia, että pitkässä suhteessa muuttuu ja kasvaa ihmisenä. On myös muistettava ottaa aikaa itselleen. Molemmilla on lupa omiin harrastuksiin ja ystäviin, hän listaa.

Kun tapaamme seuraavan kerran Torontossa, Susan Sarandon näyttää rokkarilta mustissa farkuissaan ja nahkatakissaan.

– Meikkaaja ja kampaaja loihtivat habitustani aamulla puolitoista tuntia. Nuorekkaan ihon salaisuus on se, ­etten tupakoi ja juon kohtuudella.

Sarandon toivoo vanhenevansa arvokkaasti.

– En ole ikinä ollut häikäisevän kaunis, enkä ole ollut aina sinut kroppani kanssa. Olin teini Vietnamin sodan aikana. Onneksi silloin oli tärkeämpää olla poliittisesti valveutunut kuin miettiä ­ulkonäköä. Identiteettini ei ole kiinni ulkonäöstä.

Rempseä ja pirteä nainen erottuu edukseen hillityssä ympäristössä. Hänen kirkas naurunsa kantaa kauas. Kymmenen viime vuoden aikana hänet on nähty lukuisissa elokuvissa, kuten Speed Racer, Oma ­taivas, Wall Street: Money Never Sleeps, Keinottelua, Pilvikartasto, Yhdet häät ja kolme anoppia, Tammy, Zoolander 2 ja A Bad Moms Christmas.

– Olen luonnenäyttelijä, enkä ­pidä itseäni tähtenä. Otan vastaan isoja rooleja ja pienempiä töitä, sillä tykkään tehdä töitä ja olla muiden elokuvantekijöiden kanssa. Olen kiitollinen, että minulla on vielä töitä. Pitkä ura näyttelijänä ei ole itsestään selvä.

Sarandonin mielestä alalla käytävä keskustelu seksismistä, rasismista ja vanhenemisesta näkyy siinä, että roolit ovat monipuolistuneet varsinkin tv-sarjoissa, ja niistä myös hän on saanut kaksi viimeisintä isoa rooliaan.

Sarjassa Feud: Bette and Joan hän esitti Hollywood-legendaa Bette Davisia ja Ray Donovanissa hänet nähdään Rayn pomona, mediamogulina ja studiopomona Samantha Winslow’na.

– Minulla on maine, että esitän vahvoja rooleja, mutta minusta hahmoni ovat yleensä haavoittuvaisia ja monimutkaisia. Minua ovat aina kiehtoneet hahmot, jotka tekevät tärkeitä valintoja, joilla on seurauksensa. Pelkät sankaritarinat ovat latteita.