Samuli Knuutin kolumni: Yhdysvallat, päivällä ja yöllä
Kulttuuri
Samuli Knuutin kolumni: Yhdysvallat, päivällä ja yöllä
Taylor Swift ja Lana Del Rey muuttavat amerikkalaisen popkapitalismin ihanteen mukaan tunnekriisit kullaksi, kirjoittaa Samuli Knuuti.
16.10.2019
 |
Image

Kun amerikkalaisen valtavirta­popin ”kunnon tyttö” ja ”paha tyttö” julkaisevat uudet albuminsa liki samanaikaisesti, kiusaus kuunnella niitä toisiaan vasten käy ylivoimaiseksi.

Vaikka eiväthän Taylor Swift ja Lana Del Rey enää tyttöjä ole, he ovat jo kolmenkympin korville ehtineitä naisia, jotka ovat poptähtinä niin valovoimaisia ja karismaattisia, ettei heidän taitojaan omaehtoisina laulunkirjoittajina ole koskaan arvostettu tarpeeksi. Heidän uudet albuminsa ovat järjestyksessä jo seitsemäs ja kuudes, joten molempien kohdalla voidaan puhua jo kokonaisesta tuotannosta kantavine teemoineen, huippuineen ja harharetkineen.

Taylor Swift, 29, aloitti uransa tennesseeläisenä maissiruokittuna kantrityttönä mutta neljällä viime albumillaan on valloittanut myös poplistat luopumatta alkuperäisistä vahvuuksistaan: hän on viimeiseen saakka romantikko, ja hänen laulunsa ovat tarkasti havaittuja tarinoita tsunamiromansseista, katastrofaalisista eroista, petoksista ja pettymyksistä. Swift rakastaa rakastua, ja hänelle jokainen sydämen murtuminen on myös mahdollisuus kasvaa ihmisenä. Eromme ovat ne asiat, jotka tekevät meistä mitä me olemme, Swift järkeilee samalla kun jo syöksyy seuraavan ihastuksensa perään kuin katapultista.

Koska Swiftin edellinen albumi, EDM:n kanssa flirttaillut kostonhimoinen Reputation (2017), oli kaupallinen pettymys ja muutenkin epäluonteva kokonaisuus, Loverilla hän pyrkii takaisin levymyynnin terävimmälle huipulle. Siksikin Lover on peräti 18 kappaleen yritys miellyttää kaikkia hänen fanejaan. Siksi mukana on St. Vincentin kanssa tehtyä elek­tronista poppia, Mazzy Starin mieleen tuovaa indiekantria, duetto Dixie Chicksin kanssa, nettitrolleja haastavaa ja seksuaalisia vähemmistöjä tukevaa ohjelmallisuutta ja myyttistä tarinankerrontaa (Miss Americana & The Heartbreak Prince voisi olla Killersiä nimeä myöten).

Moinen panosten hajauttaminen kuulostaisi pahalta, ellei Loverin biisimateriaali olisi kauttaaltaan niin vahvaa. Ja parhaimmillaan, kuten Cruel Summerin elektropopissa, The Archerin hillityssä mahtipontisuudessa ja Daylightin tunnelmoinnissa, Lover on vuoden parasta kaupallista poppia. Kun Swift laulaa who could ever leave me, darling / but who could ever stay, se liikuttaa, koska sanoma tulee listapopin kyseessä ollessa kovin epätodennäköisestä paikasta, sydämestä.

Vanhan koulukunnan rockelitistit eivät koskaan anna Swiftille ja Del Reylle anteeksi heidän menestystään ja kauneuttaan, mutta minun kirjoissani Lover ja Norman Fucking Rockwell! kuuluvat heittämällä vuoden vaikuttavimpiin albumeihin.

Jos Taylor Swift yrittää klassisen poptähden ihanteen tavoin olla monia eri asioita monille eri ihmisille, Lana Del Reyn, 34, jo liki sataan kappaleeseen yltävä tuotanto on suorastaan psykoottisen johdonmukainen. Lähes jokaisessa biisissään hän esittää samaa hahmoa: kaltoin kohdeltua, huonoihin miehiin rakastuvaa naista, joka on alituiseen pökerryksissä, joko hyvästä tai huonosta seksistä, päihteistä tai eksistentiaalisesta tyhjyydestä. Nämä hahmot ovat sisäistäneet heihin suunnatun misogynian, mutta heidän kokemastaan arvottomuudesta Del Rey repii esille riipaisevaa runollisuutta.

Fantastisesti nimetty Norman Fucking Rockwell! nojaa esi-rock’n’rollin musiikillisiin keinoihin, pianoon ja viuluihin, ja sen harvoin edes keskitempoon uskaltautuvat laulut henkivät hyvin kalifornialaista dekadenssia, autioita rantoja, ikuisesti pauselle juuttunutta elämää ja toivottomia ihmissuhteita, kaikki auringon alla joka ei koskaan verhoudu pilvien taakse. Tyylillinen samankaltaisuus ei haittaa, sillä muun muassa Mariners Apartment Complex, Venice Bitch ja How To Disappear ovat fantastisesti kirjoitettuja ja toteutettuja lauluja, jotka Del Rey asuttaa ja täyttää oman mielensä kalusteilla.

Del Reyn esikoislevy Born To Die (2012) tuntui vielä onnenkantamoiselta, asennolta jossa sen tekijä ei voisi enää toista levyä pysyä. Silti hän levy levyltä rakentaa tuotantoa, joka ottaa vuoroin aineksia rockista, hiphopista ja 50-luvun elokuvamusiikista, kuitenkaan koskaan luopumatta typertyneestä ja hyväksikäytetystä kauneudestaan. Lopputuloksena on albumi, joka on armoton ja kaunis kuin kanjonit. Ja henkeä salpaavan kaunis päätösraita kertoo kaiken jo nimellään: hope is a dangerous thing for a woman like me to have – but i have it.

Vanhan koulukunnan rockelitistit eivät koskaan anna Swiftille ja Del Reylle anteeksi heidän menestystään ja kauneuttaan, mutta minun kirjoissani Lover ja Norman Fucking Rockwell! kuuluvat heittämällä vuoden vaikuttavimpiin albumeihin.

2 kommenttia