NHL-seura Galgary Flamesin kirkkaimpana tähtipelaajana loistava suomalaispelaaja ajaa Ford Mustanginsa sisään Stampede Coral -areenan takaovesta. Hänellä on salainen tapaaminen joukkueen johtajan, General Managerin Cliff Fletcherin kanssa.

Työpöydällä paloi pieni jalkalamppu, sen valo heitti kelmeän varjon Fletcherin kasvoille, Oli hankala nähdä, minkälainen ilme hänellä oli. Sitten hän aloitti:

– Kiitos kaudesta. Se ei joukkueen tuloksen näkökulmasta mennyt suunnitelmien mukaan, mutta henkilökohtainen suorituksesi oli loistava. Yli 60 pistettä ja valinta tähdistöotteluun, enempää en voi pyytää. Hienoa työtä.

Sitten Fletcherin ääni madaltui.

– Käsitin, että olet tullut tänään tänne keskustelemaan jatkosopimuksestasi.

Eletään vuotta 1982 ja Pekka Rautakallio on kanadalaisen NHL-joukkueen paras puolustaja, seuran edustaja NHL:n tähdistöottelussa, mutta hän sanoo General Managerille yllättävät sanat: Olen ajatellut, että palaisin Suomeen pelaamaan.

Isä ja poika istuvat espoolaisessa merenrantaravintolassa. On kuuma elokuinen iltapäivä vuonna 2022, ja puheeksi tulee – yllätys, yllätys – jääkiekko.

Isä, entinen ammattikiekkoilija ja valmentaja on tietysti valvonut yöllä ja katsonut, miten Suomen nuorten miesten jääkiekkomaajoukkue pärjää ikäluokkansa MM-turnauksessa.

Pekka Rautakallio, 69, on suomalainen jääkiekkolegenda, puolustaja ja valmentaja, jonka elämä on mennyt paljolti suunnitelmien mukaan. Hän loi uransa ennen kuin Leijonat alkoi voittaa mitaleja olympialaisista ja MM-kisoista, mutta yksilönä hän pääsi niin pitkälle kuin 1970-luvulla aloittanut pelaaja saattoi päästä.

Mikko Rautakallio, 45, on espoolainen muusikko, lastentarhanopettaja ja Pekka Rautakallion kuopus, joka lapsena matkusti isänsä peliuran ja myöhemmin valmentajauran mukana ympäri maailmaa.

Isä ja poika ovat tehneet viime ajat tiivistä yhteistyötä. Mikko-pojan ja toimittaja Mikko Merilinnan yhdessä kirjoittama elämäkertateos Rocky Road kertoo Pekka Rautakallion tarinan.

Mikko kuvailee kirjan tekemistä omasta isästään… mielenkiintoiseksi. He asuvat melko lähekkäin Espoossa ja tapaavat toisiaan muutenkin, mutta kirjaa varten tehtävät haastattelut tekivät kohtaamisista jotain muuta kuin arkisia. Oli sovittava etukäteen agenda: tavataan aina klo 13. Ja sitten puhutaan.

– Oli kiinnostavaa porautua oman isän pään sisään, Mikko Rautakallio sanoo.

– Ja ymmärtää vähän, mitä kaikkea se jääkiekkoilijana, valmentajana ja isänä oleminen vaatikaan ihmiseltä.

Tuliko yllätyksiä?

– Olemme aika samasta puusta veistettyjä, joten aika paljon toki tiesinkin. Mutta jotain tuli. Erityisesti isän tekemiin uhrauksiin liittyen.

Ja näihin uhrauksiin liittyen palataan vuoteen 1982 ja kanadalaisen jäähallin toimistoon. Tähtipelaaja Rautakallio on juuri ilmoittanut Calgary Flamesin General Managerille Cliff Fletcherille, että aikoo palata Suomeen seuraavaksi kaudeksi.

Fletcherin ilme – sikäli, kun siitä sai selvää lampun häikäistessä – ei värähtänyt. Hän tuijotti suoraan kohti loputtoman pitkältä tuntuneen ajan. Sitten hän avasi työpöydän laatikon, veti esiin tyhjän paperiarkin ja otti sitten kynätelineestä kuulakärkikynän. Hän asetti ne pöydän laidalle. – Kerro hintasi. Kirjoita se tuohon lapulle ja minä lisään sen sopimukseesi.

Paperi pysyi tyhjänä. Fletcher ja Flames jäivät seuraavalla kaudella tulla toimeen ilman tähtipelaajansa.

Mikko ja hänen isoveljensä Mika (nykyinen lätkämanageri) olivat isoja tekijöitä siinä, kun Pekka Rautakallio päätti lopettaa NHL-uransa, vaikka hän oli urheilullisesti aivan huipulla.

Jouluaaton iltana vuonna 1981 puhelin oli soinut Rautakallioiden kotona. Langan toisessa päässä olivat Pekan vaimon, lasten äidin Arjan vanhemmat, jotka halusivat toivottaa erityisesti lapsenlapsilleen hyvää joulua.

– Siinä kävi niin, että he kyselivät pojilta juttuja, ja Mika ja Mikko puhuivat puhelimeen takaisin englannin kielellä. Se oli mammalle ja papalle vähän vaikeaa, mutta he halusivat silti kuulla poikien äänet.

Sillä hetkellä ajatus syntyi – tai itse asiassa kysymys. Miten ja missä tästä hetkestä edettäisiin perheenä kohti tulevaisuutta?

– Koin, että olin tavallaan todistanut pystyväni pelaamaan NHL:ssä ja olin joukkueen yksi parhaista. Sillä puolella mulla ei ollut mitään hampaankolossa. Enemmän aloin miettiä, mihin meidän perhe on tästä menossa.

Arja ja Pekka Rautakallio alkoivat saman tien listata paperille hyviä ja huonoja puolia Kanadassa ja Suomessa asumisessa.

Suomi voitti.

– En ole katunut hetkeäkään. En yleensäkään katsele elämässä taaksepäin, Pekka Rautakallio sanoo.

– Pojat ovat saaneet Suomessa hyvän koulutuksen ja mahdollisuudet elämään.

NHL-uran keskeyttäminen ei ollut uhraus. Se oli valinta perheen hyväksi.

Kyseessä oli Pekka Rautakalliolle iso valinta. Hän jättäisi NHL:n rahakkaat jäät ja maailman kovimmat kaukalot, tähtipelaajan statuksen ja palaisi perheineen Suomeen.

Vielä 1982 se tarkoitti myös päivätöihin palaamista. Vaikka suomalaisessa urheiluelämässä oli maksettu jo 1970-luvulla rahapalkkioita ”ruskeissa kirjekuorissa”, jääkiekkoilijat eivät olleet ammattilaisia. Rautakallion palaaminen Suomeen tarkoitti pelaamista maajoukkueessa ja SM-liigan HIFK:ssa – sekä päivätyötä Pohjola-vakuutusyhtiössä, ralliautoilija Timo Mäkisen johtamassa autovakuutusyksikössä.

– Se oli mukavaa työtä, meillä oli hyvä porukka, Rautakallio sanoo.

Mikko Rautakallio sanoo tajunneensa perheen ruoka-ajoista, että isä ei elä ihan samanlaista elämää kuin kavereiden vanhemmat.

– Muilla syötiin iltaruoka viideltä tai kuudelta. Meillä sen jälkeen, kun isä oli tullut töistä ja harjoituksista, hän muistelee.

Pekan lahjakkuus urheiluun ilmeni jo lapsena Porissa. Urheilu ja kilpaileminen kiehtoivat kaupungin osoittamissa asuinnoissa asuneen perheen poikaa, jolla oli neljä sisarusta. Samoihin aikoihin tosin ilmeni myös viehtymys jännitykseen ja uhkarohkeisiin temppuihin.

Nuoren pojan suuri seikkailu oli se, että mentiin sillan alle seisomaan ja laitettiin pää tuosta kiskojen välistä. Sitten odotettiin, että juna tulee, ja vedettiin äkkiä pää alta pois.

Hengenvaarallisten leikkien rinnalle ilmestyi jääkiekkoharrastus, joka veti puoleensa. Vähävaraisen perheen poikaa ei pysäyttänyt, vaikka serkulta lahjaksi saadut luistimet olivat viisi numeroa liian suuret, mutta viidet villasukat puettuaan ei huomannut luistimien hölskyvän jaloissa.

Ja kun ensimmäinen maila oli tulossa joululahjaksi, 6-vuotias Pekka-poika lainasi mailaa pitkulaisesta paketista jo ennen jouluaattoa ja kävi kokeilemassa sen toimivuutta läheisellä kentällä. Jouluaattona sitten ihmeteltiin, miten mailan lapaan oli voinut ilmestyä mustia jälkiä!

Intohimoa siis riitti. Ja kilpailuhenkisyydestä, vahvasta voitontahdosta oli saatu näyte jo kesällä 3 000 metrin kilpajuoksussa samoihin aikoihin.

En osannut ottaa mitään urheilua tai kisailua rennosti tai löysäillen. Esimerkiksi koulumme yleisurheilukisoissa osallistuin 3000 metrin juoksuun. Loppusuoralle saavuttuani olin metrin kisaa johtavan kaverin takana. Muistan, että minun oli aivan pakko päästä ohi, vaikka hän rinta rottingilla yritti kiilata minua radan sivuun. Se näky oli varmasti kuin hidastetusta elokuvasta, kun huidottiin toisiamme käsivarsilla naamaan.

Asenteelle tuli käyttöä peliuralla monta kertaa. Rautakallio oli tottunut vääntämään itseään vanhempien ja isokokoisempien pelaajien kanssa jo varhain. Hän tottui muutenkin pärjäämään jo varhain, hän muutti asumaan Porin Ässien omistamaan asuntoon yksin vain 15-vuotiaana.

Ja vain 15-vuotiaana Pekka Rautakallio teki myös ensimmäisen maalinsa jääkiekon SM-sarjassa. Se on edelleen Suomen ennätys, kukaan ei ole saanut kiekkoa maaliin Suomen miesten jääkiekkoilun pääsarjassa nuorempana kuin 15 vuoden seitsemän kuukauden ja seitsemän päivän ikäinen Rautakallio vuonna 1969.

Rautakallion matka huipulle oli auki. Hän lähti matkalle, jolla uransa aikana voitti kolme Suomen mestaruutta, edusti Leijonia joukkueen avainpelaajana puolustajana lukuisissa arvoturnauksissa 1970- ja 1980-luvulla.

Hän menestyi Pohjois-Amerikan ja Suomen lisäksi myös Sveitsissä, jossa myös valmensi noin 15 kauden ajan pelaajauransa jälkeen. Valmentajauraan mahtui myös vuosia Suomessa Espoon ja Porin joukkueissa sekä pari vuotta KHL:ssa silloin pelanneen Dynamo Riikan penkin takana.

Eniten tarvittiin vääntöä siinä, että ura taalajäillä onnistuisi. Kun Pekka Rautakallio lähti Pohjois-Amerikkaan ensimmäistä kertaa 1970-luvulla, hän meni NHL:n kanssa kilpailleeseen WHA-liigaan. Matti Hagman pääsi ensimmäisenä suomalaissyntyisenä pelaajana NHL:ään, mutta tietä taalajäiden suomalaisaallolle loivat Rautakallio, Veli-Pekka Ketola, Heikki Riihiranta ja Lauri Mononen, jotka sopeutuivat kovaan peliin WHA:ssa.

Kaukalossa Rocky – sen lempinimen hän sai joukkuetovereiltaan, kun sukunimi oli liian vaikea – sai tuntea sekä oman joukkueen että vastustajien vihan ja pelon: eurooppalaisia ei kaivattu viemään ennen kaikkea kanadalaisten pelaajien työpaikkoja. Ja olihan myös itse peli kaikin tavoin kovaa, varsinkin eurooppalaisia kohtaan tehdyt rikkeet saattoivat jäädä viheltämättä amerikkalaisilta tuomareilta.

Peli oli tuolloin kovaa monin tavoin. Rautakallio ei ensimmäisellä ammattilaisreissullaan puhunut englantia, mutta niin vain Arja-vaimon kanssa järjestettiin elämä mallilleen Arizonassa Yhdysvalloissa. Phoenixiin perheelle tuli koti, sinne avattiin pankkitili ja saatiin arki pyörimään.

Rautakallion sitkeys ja taidot sitkeys palkittiin. Hän löi suomalaispelaajana itsensä todella läpi Pohjois-Amerikassa. Hän edusti ensimmäisenä suomalaisena joukkuettaan NHL:n tähdistöottelussa, jonka pelaajat jopa tapasivat presidentti Ronald Reaganin. Toisella Pohjois-Amerikan reissullaan Kanadan Galgaryyn asumaan ja pelaamaan asettunut Pekka ”Rocky” Rautakallio oli jo todellinen tähti.

Tie oli avoinna ikuisiin NHL-tähtiin, mutta kun vaakakupissa oli alkuvuonna 1982 oman perheen tulevaisuus, oli Rockyn valinta selvä. Perhe ensin.

Kursivoidut kohdat ovat Mikko Rautakallion ja Mikko Merilinnan kirjasta Rocky Road – Pekka Rautakallion tarina (Bazaar).