Nokia-areena on malja. Sillä nimellä areenan työntekijät kutsuvat areenan kenttää ja sitä kiertävää katsomoa. Katsomon muodosta juontuva nimitys on osuva ammattitermi areenalle, sillä se liittyy rakennukseen monella tavalla.

Viime joulukuussa avatun Tampereen uuden monitoimihallin malja halutaan täyteen, aivan piripintaan, mahdollisimman usein. Ja asiakkaat juovat mielellään maljan ottelun tai konsertin ohessa, lasin viiniä tai tuopin olutta.

Nokia-areenalla pelaavat jääkiekkojoukkueet Tappara ja Ilves jahtaavat kiivaasti Suomen mestarille ojennettavaa kiertopalkintoa, Kanada-maljaa.

Mutta olisiko Nokia-areenassa mahdollista siemaista maljojen maljasta, Graalin maljasta?

Monitoimiareenoilla tämä malja tarkoittaa täydellisen sujuvaa viihde-elämystä. Nykyaikaisten monitoimihallien konsepti on kotoisin Pohjois-Amerikasta, ja niissä tavoitellaan helppoa ja vaivatonta kulttuurikokemusta, jossa jonot ovat lyhyitä mutta tarjoilutiskit sekä ruoka- ja juomalistat pitkiä.

Perinteinen Architectural Digest -lehti kirjoitti joulukuussa, että Tampereen ydinkeskustaan rakennettu Nokia-areena on maailman jännittävin uusi stadion, joten sieltä tämä malja saattaisi löytyä.

Kristinuskon mytologiassa Graalin maljaa käytettiin Jeesuksen viimeisellä ehtoollisella tai vaihtoehtoisesti siihen laskettiin Jeesuksen veri. Se on joka tapauksessa arvostettu astia.

Legendan mukaan maljan löytäjä saa kaikkien aikojen kannustinpalkkion: ikuisen elämän ja kylkiäisenä äärimmäisen onnen ja sen sellaista. Tarun perustella malja kuuluu siis samaan harvinaisuuksien tuoteperheeseen Runsaudensarven ja Sammon kanssa.

Ei siis ihme, että tätä mystistä maljaa ovat tavoitelleet tarmokkaasti muun muassa Indiana Jones, natsit, Kuningas Arthurin ritarit ja ristiretkeläiset. Sitä on jahdattu erinäisistä linnoista ja luolista mutta yleensä turhaan.

Myös vaivattoman ja kokonaisvaltaisen nautinnon löytäminen urheilu- tai musiikkitapahtumasta on erittäin hankalaa. Ottelun tai konsertin ulkopuolelta löytyy aina jokin särö, joka pilaa kokemuksen virheettömyydestä: vähäiset vessat, kylmät ruuat, kalliit juomat, päättymättömät jonot, korkeat hinnat, tympeä palvelu, olemattomat parkkipaikat, pitkät etäisyydet, töykeät järjestyksenvalvojat, väärä lämpötila, epäselvät opasteet, puuttuva julkinen liikenne, myrsky...

Mutta ehkä Tampereen Nokia-areenalla opittu edeltäjien virheistä!

Aloitamme kaikkein pyhimmästä. Nokia-areenassa sijaitsevan Lapland-hotellin huoneesta avautuu ikkuna ja parveke katsomoon eli maljaan. Täältä voi seurata omassa rauhassa konserttia tai ottelua.

Samalta hotellikäytävältä saa maksua vastaan käyttöönsä saunallisen aition. Saunasta ei sentään näe areenalle.

1997 valmistunut Hartwall-areena oli lähes 25 vuotta Suomen tärkein monitoimiareena vietyään valtikan 1990 käyttöön otetulta Turkuhallilta. Uuden Hartwall-areenan ylpeyden aihe ja erikoisuus oli aitio, jonka saunasta pystyi katsomaan jääkiekko-otteluita ja muita areenan tapahtumia.

Tällä hetkellä Hartwall-areena on venäläisomistuksessa sekä pakotteiden ja halveksunnan kohteena. Siltä on viety kaikki tapahtumat ja identiteettikin, kun nimisponsori Hart­wall repi nimikyltit areenan seinistä.

Entisen Hartwall-areenan entinen kruununjalokivi lienee nyt Suomen surullisin vip-sauna. Kukaan ei halua maksaa siitä, että saa hikoilla alasti ja tuijottaa venäläistä näköalattomuutta.

Nokia-areenan erikoishuone sen sijaan kiinnostaa kovasti ihmisiä ja toimittajia. Tätä juttua tehdään jääkiekon MM-kisojen alla keväisenä lauantaina, jona Ilves kohtaa KalPan liigaottelussa, ja yö kahden hengen Arena view -hotellihuoneessa maksaa 570 euroa. Hintaan ei sisälly tapahtumaa, vaan areenan valvomo avaa ikkunan edessä olevan verhon sekä parvekkeen oven sähkölukon, jos hotellivieraat ovat ostaneet lipun konserttiin tai otteluun. Täydellisen asiakaskokemuksen murentaminen täytyy aloittaa jostakin.

Näissä hotellin kuudennen kerroksen huoneissa tai aitioissa on luultavasti Suomen paras mahdollisuus aistia virheetön viihde-elämys, ainakin jos pitää yksityisyydestä.

Huoneen lämpötila on säädetty 21,4 asteeseen. Parisängylle on viikattu harmaa viltti v-muotoon, ja seinästä töröttäviin poronsarviin voi ripustaa fanihuivin. Parvekkeella on tilaa viidelle.

Areenaan mahtuu noin 13 000 ihmistä katsomaan jääkiekko-ottelua. Tässä ottelussa heitä on 10 609.

Hotellihuoneen vieras pystyy aitio-oven avauksella liittymään muiden katsojien äänekkääseen seuraan tai hän voi halutessaan huomioida tapahtumia hillitymmin lasien takaa.

Hotellin uudet, kalliit ja suojaisat puitteet eivät varjele täydellisesti viihdetapahtuman vitsauksilta.

Nokia-areenan valvomo sulkee verhot ja lukitsee parvekkeen oven kauko-ohjatusti noin puoli tuntia tapahtuman päätyttyä.

Valvomon valvova silmä ei näe kaikkea. Järjestyksenvalvoja Ville kertoo, että muuten tyhjän maljan aitioparvekkeelle on jäänyt avuttomia asiakkaita lukkojen taakse, pelkkiin kylpypyyhkeisiin kietoutuneina.

Myös hissit ovat aiheuttaneet hieman samankaltaisia tilanteita, sillä hissin sisällä ei ole lainkaan perinteisiä kerrospainikkeita. Hissi tilataan ja haluttu kerros valitaan kerroksen seinään kiinnitetystä kosketusnäytöstä, joka ei ole kovin selkeä.

”Yhtenä viikonloppuna sata raumalaista jäi niihin jumiin”, järjestyksenvalvoja sanoo.

Johnny Cash -tyyliin pukeutuneen Villen täytyy päästä töihin areenan käytäville ennen kuin ensimmäinen erätauko alkaa. Hotellin käytävä on hiljainen, mutta järjestyksenvalvoja ennustaa, että areenan yleisökäytävillä tilanne on päinvastainen.

Vastaan tuleva nuoripari avaa hotellihuoneensa oven. Mies on ajatellut huomaavaisesti yksityiskohtia. Hän kantaa paperiin käärittyä kukkakimppua, josta pilkistävät keltaiset kukinnot ja vihreät lehdet. Kotijoukkue Ilveksen värit.

Tampereen Hakametsän jäähalli valmistui 1965. Se oli Suomen ensimmäinen jäähalli ja pitkään yksi Tampereen maamerkeistä, mutta uudesta jäähallista kaupungissa haaveiltiin jo 1980-luvulla. Silloin Tampellan tehdasalueelle kaavailtiin mahtipontiselta kuulostavaa Tamhattanin aluetta, jonne olisi rakennettu jopa 40-kerroksisia pilvenpiirtäjiä ja niiden lomaan uusi jäähalli.

Tamperelaiset eivät innostuneet korkeista tornitaloista, joten Tamhattan-projekti haudattiin nopeasti ja uusi halli sen mukana.

Seuraavaksi uutta hallia pohdittiin Pyynikille ja sen jälkeen Sorsapuistoon, mutta niitäkin ideoita kaupunkilaiset vastustivat liikaa. Lopulta uuden areenan paikka ja rahoitus järjestyivät. Sen rakentaminen sujui ilman suuria ongelmia, mutta nimi on aiheuttanut hämminkiä senkin edestä.

Ensimmäinen sponsorinimi oli Uros Live -areena. Nimeä pilkattiin ja vastustettiin. Se ei ollut kaikkien mielestä sukupuolineutraali. Kaiken kukkuraksi nimestä suuria summia luvannut Uros-yhtiö osoittautui rahattomaksi vedätykseksi, ja areenan nimi palautui viralliseen muotoonsa: Tampereen Kannen areena. Viime marraskuussa sponsorinimeksi tuli Nokia-areena.

Tampereen areenan esikuva oli Rogers Place, joka valmistui Edmontonin keskustaan 2016. Nyt Nokia-areenasta haetaan mallia uusille maailman monitoimihalleille. Ne halutaan rakentaa keskustaan, jotta niihin pääsisi helposti julkisilla liikenne­välineillä tai kävellen. Areenan ohessa pitää olla asuntoja, toimistotiloja, ravintoloita, hotelleja ja niin edelleen.

Tampere oli pitkään Suomen jääkiekon pääkaupunki, kunnes Helsinki vei pikku hiljaa huomion ja vaikutusvallan. Uuden areenan ansiosta Tampere on taas kiekkokukkulan kuningas Suomessa. Tänä keväänä Nokia-areena isännöi jääkiekon MM-kisoja.

Nokia-areena on osa suurempaa kokonaisuutta, mihin virallinen Kannen areena -nimikin viittaa. Tampereen keskustan läpäisevän rautatien päälle rakennetaan kansi ja sen päälle kokonainen uusi kaupunginosa tornitaloineen, Kannen alue. Sen pitäisi olla valmis 2040. Nokia-areenan alla oleva kansi on vasta ensimmäinen monista.

Areenan aulaan on vapaa pääsy, kunhan läpäisee turvatarkastuksen. Aula on auki joka päivä aamukahdeksasta yhteen yöllä. Siellä on kasino ja sen Taproom-panimoravintola. Nyt aula on lähes tyhjä. Muutama asiakas istuu Taproomin pöydässä, ja trubaduuri virittelee ääntään ja kitaraansa. Tyyntä myrskyn edellä.

Itse katsomoon kuljetaan automaattiporteista ja nousemalla portaat. Järjestyksenvalvoja Ville on jo paikalla.

”Minähän lupasin, että täällä on tungosta”, hän huikkaa ja virnistää.

Aution aulan jälkeen areenan alemmalle katsomokäytävälle siirtyminen tuntuu tunkeutumiselta jättimäiseen lihahyytelöön. Katsomotason ruuhkaisimmat käytävän kohdat muistuttavat ylibuukattua sukellusvenettä tai bogotalaista liikenneympyrää.

Viimeistään Friends & Brgrs -hampurilaisravintolan kohdalla eteneminen hidastuu merkittävästi. Ihmiset jonottavat pikaruokatiskin kassoille, ja vierekkäiset jonot muodostavat käytävälle monta poikittaista patoa, joiden läpi käytävän suuntaisesti etenevät yrittävät puikkelehtia. Tampereella on voimakas perinne jäähallin katsomokäytävän kiertämisessä ympäri erätauon aikana.

Jo pelkkä kiireettömän arkipäivän perusmuotoinen jonotus raivostuttaa erittäin helposti nykykuluttajan, ja nyt Friends & Brgrsin edustalla on käynnissä jonotuksen Waterloo. Motti. Kukaan ei pääse sivulle, eteen tai taakse. Pikaruokaravintolan vierekkäiset kassajonot ja esimerkiksi vessoihin tai muihin ravintoloihin pyrkivät ihmiset kiertyvät umpisolmuksi yllättävän kapealla käytävällä.

Sekaan heitetään vielä reilu nokare kiirettä. Tuhansilla ihmisillä on vain 18 minuutin erätauko aikaa hankkia juotavaa, syötävää, käydä vessassa tai tupakalla, jos he haluavat ehtiä takaisin katsomoon katsomaan ottelua, josta ovat maksaneet. Alkoholi on nautittava erätauolla, sillä sitä ei saa viedä katsomoon, paitsi yhteen pieneen katsomonosaan.

Lisäksi liian lähelle tunkevat tuntemattomat ihmiset laukaisevat suomalaisissa helposti stressireaktion. Ilmeistä päätellen moni olisikin mieluummin jossain muulla, vaikka tyhjentämässä mökkinaapurin huussia paljain käsin.

”Ei tästä tule mitään”, Ilveksen fanipaitaan pukeutunut nainen parahtaa ja kääntyy ystävänsä kanssa pois.

Paikalliset asukkaat, jotka ovat ehtineet tutustua Nokia-areenaan, osaavat jo välttää pahimmat ruuhkat ja luovia oikeaan aikaan oikeaan paikkaan. Eniten tungoksesta kärsivät ensi kertaa areenalle saapuneet. Tulokkaat ihmettelevät ahdistuneena, että tässäkö tämä hehkutetun ja kalliin areenan erätauon elämyslautanen on: jonoangstia venyvällä ja kokkareisella juustokastikkeella.

Jämsäläinen harrastelätkäporukka on reissannut junalla tutkimaan uuttaa areenaa, jonne oli kuulemma helppo ja mukava matkustaa, ja sisäänkäyntikin sujui joutuisasti.

Nyt jämsäläiset ovat jumissa käytävällä hampurilaispaikan kohdalla kuin vr:n vaunut lumipyryssä.

”Kun ei pääse oikein katsomaan, mitä muuta tarjontaa täällä olisi tai saisiko jostain paremmin ruokaa ja juomaa”, ryhmän puhemies ”Soppa” sanoo ruuhkan keskellä.

Jämsäläisten mielestä areenan käytävä on aivan liian ahdas ja ravintolapisteillä liian vähän työntekijöitä.

Ehkä Architectural Digest -lehti tarkoitti jännittävällä tätä.

Tavallinen kovamuovinen keskioluttuoppi muuttuu areenan kapeilla käytävillä lähes saavuttamattomaksi tavoitteeksi, jonka metsästäminen vaatii Indiana Jonesin päättäväisyyden, fyysisen suorituskyvyn ja resilienssin.

Kun kierrätettävä malja on vihdoin saalistettu ja juotu, sitä tuijotetaan kuin porilaista ystävää. Miten siitä pääsee eroon?

Toinen erä alkaa. Käytävä tyhjenee nopeasti. Sen runsaat palvelut paljastuvat vetäytyneen ihmismeren alta. Tarjolla olisi vaikka mitä huikopalaa, mustasta­makkarasta tulisiin siipiin.

Tilaa ja rauhaa ei tarvitsekaan hakea kalliisti hotellin puolelta. Valitettavasti samalla menettää itse ottelun ja sen tunnelman.

Katsomoiden ovet ovat kiinni, eikä niiden takana käynnissä olevasta kiihkeästä jääkiekko-ottelusta ole tietoakaan. Yhtä hyvin voisi olla ostoskeskuksen kirjastossa. Katsomon ja kaukalon ääniä ei kuulu tänne lainkaan. Seiniltä puuttuvat taulutelevisiot, joista voisi katsoa peliä. Steriiliin tilaan vuotaa edes hieman rosoa lonkerojuomiin erikoistuneen ravintolan kaiuttimista.

Niistä soi Markku Aron laulama Ensi kertaa, joka on käännösversio Rainbow-yhtyeen I surrender -hitistä vuodelta 1981.

”Ensi kertaa olen seinää vasten mä joutunut sydämessäin...”

Laulu sopii hyvin tunnelmaan. Pystypöydän miesnelikko on aavistuksen voipunut erätauon kamppailusta.

”Täällä pitää tosissaan taistella, että pääsee eteenpäin. Aika ahdas on käytävä. Mutta melko nopeasti safkaa täällä saa, myyntipisteitä on niin paljon.”

Ottelua näyttävien televisioiden lisäksi he kaipaisivat käytävälle teatterista tuttua kelloa, josta pystyisi seuraamaan, koska erä taas alkaa.

Yhtäkkiä viereisestä pöydästä kuuluu klassinen huuto. ”Jes!” Kaksi miestä tuijottaa yhtä kännykkää. Sen näytöllä pyörii peli. Kaksikko tanssii ja huutaa.

”No ni, nyt tuli!”

Pete ja Kalle eivät katso kännykästä jääkiekkoa ja tuuleta maalia vaan kotimaista koripalloa. Lahti tasoitti ottelun Nokiaa vastaan viimeisellä sekunnilla ja voitti jatkoajalla 106–97. Kalle oli lyönyt ottelusta vetoa, ja kun Lahti voitti yli viidellä pistellä, hän nettosi ottelun tuloksen ansiosta 4 990 euroa.

Kallen vedonlyöntivoitolla saisi areenassa 277 kebab­annosta ja ruokajuomaksi yhtä monta lonkeroa.

Voiton euforiassakin Pete osaa analysoida ja ihmetellä areenassa vallitsevaa tapaa jonottaa suoraan käytävän poikki.

”Se tukkii koko käytävän, joka on muutenkin ahdas. Halli on kyllä hieno.”

Pete ja Kalle pääsivät areenassa melko lähelle täydellistä lasvegasmaista viihde-elämystä: viisi tonnia kuittaa kevyesti tungoksesta aiheutuneen harmituksen. Lisäksi heidän suosikkijoukkueensa Ilves voitti lopulta KalPan.

Mutta vedonlyöntivoitto ei ole lainkaan Nokia-areenan ansiota.

Seuraavalla viikolla Nokia-areenassa esiintyy Lauri Tähkä. Löytyisikö täydellinen viihde-elämys sieltä?

Joskus käytävätungos voi olla jonkinlainen masokistinen nautinto, kärsimys, joka yhdistää.

NHL-seura Montreal Canadiens muutti vuonna 1996 uuteen monitoimiareenaan, nykyiseen Centre Belliin. Seuran entinen kotihalli Forum oli valmistunut vuonna 1924. Osa vanhemman polven Canadiens-kannattajista jupisi, että uusi areena oli liian hieno, väljä ja toimiva. Forumin veteraanit jäivät kaipaamaan Forumin ankeutta, jossa he kylki kyljessä hengittivät samaa tupakansavupilveä.

Nuoremmat kannattajat ottivat kuitenkin kernaasti käyttöön uuden areenan, joka sekään ei silti pystynyt täysin ratkaisemaan ikiaikaista ongelmaa: väentungosta urheilu­tapahtuman tauolla. Yhtälö on hankala, kun jopa kymmenet tuhannet katsojat haluavat yhtä aikaa vessaan tai ostoksille ja aikaa sekä tilaa on rajatusti.

Erityisesti Pohjois-Amerikassa viihde-elämyksestä nauttimisen vaivattomuutta on pohdittu paljon. Parhaimmillaan katsojan ei tarvitse edes nousta areenan penkiltä, mutta hänellä on silti vatsan päällä lepäämässä rauhoittavan kokoinen nacholautanen ja istuimen käsinojan mukireiässä siihen täydellisesti solahtanut kylmä virvoke. Omalle paikalle voi ostaa, maksaa ja tilata kännykkäsovelluksen avulla syötävää ja juotavaa tai vaikka fanipaidan.

Suomessa ravintoloitsijat ja seurat eivät ole juuri innostuneet ruuan ja juoman myymisestä katsomoon, sillä se koetaan kalliiksi ja lainsäädännön vuoksi hankalaksi.

Katsomoon tarjoilukaan ei ole kiihdytyskaista käytäväruuhkien ohitse. Se nimittäin siirtää tungoksen kohti wc­­­-­tiloja, vaikka yksittäinen tilavarakkoinen katsoja voikin päästä nirvanaan.

Muutama vuosi sitten arkkitehdit yrittivät ehkäistä erätauko-, puoliaika- ja väliaikaruuhkia piirtämällä myyntipisteet pois käytäviltä. Ostoskeskuksista tutut ravintolamaailmat jäivät lyhyeksi trendiksi, sillä niin sanotuista food courteista oli erityisen vaikea päästä pois. Ruuhka vaihtoi taas vain paikkaa.

Helppoutta on todella vaikea toteuttaa erityisesti moderneissa monitoimiareenoissa, joiden alta löytyy erittäin arvokasta tonttimaata. Leveä käytävä on kallis tai jopa mahdoton toteuttaa. Nokia-areenakin on rakennettu ahtaalle keskusta­tontille. Lisäksi näyttävyys nakertaa monesti hallin toimivuutta. Areenan pääaula on auki kolmen kerroksen verran, jotta valo pääsee tulvimaan isoista ikkunoista. Korkea avoin tila taas syö rutkasti aulapäädyn katsomokäytävien neliöitä.

Kyse ei ole vain tilaratkaisuista. Myyntipisteiden määrä ja palvelun nopeus ratkaisevat, ehtiikö areenavieras takaisin katsomoon ennen kuin show jatkuu. Pohjois-Amerikassa palvelu- ja tarjoilukulttuuri on läpeensä ammattimaista. Myynnin ja jonotuksen sujuvuuteen satsataan. Nokia-areenan pahimpia ruuhkia voisi lieventää jo sillä, että jonoja rajattaisiin lentokenttänauhoilla käytävän suuntaisiksi.

Suosikkiartistin konsertti on ainutlaatuisempi tapahtuma kuin esimerkiksi jääkiekko-ottelu, joita voi katsoa kotona televisiosta monta kertaa viikossa. Urheilutapahtumaan saavutaan usein omalla autolla juuri ennen sen alkua ja sieltä lähdetään melko nopeasti pois. Konsertti sen sijaan on monesti pidempikestoinen rituaali. Ennen konserttia nautitaan porukalla ruokaa ja juomaa, ja juhlatunnelma jatkuu vielä pitkään keikan jälkeen. Juuri tällaiseen venytettyyn nautintoon Nokia-areena on teoriassa oiva paikka hotelleineen ja ravintoloineen.

Aina se ei ole tosin nautinto, joka venyy. Lauri Tähkän keikan edellä Kotipizzan lähetti seisoo katutason hissiaulassa kaksi jäähtyvää pitsalaatikkoa sylissään ja tuijottaa hissien kosketusnäyttöä.

”Miten nämä toimivat?”

Areenan ala-aulassa lukuisat konserttivieraat jonottavat jo moneen suuntaan – vaatenaulakolle, baaritiskille ja ennen kaikkea permannolle, vaikka keikan alkuun on yli pari tuntia aikaa.

Ihmisiä on rutkasti, mutta aulassa mahtuu kulkemaan sujuvasti. Ilmapiiri on miellyttävä.

Pääovien viereen pystytetyssä Lauri Tähkä -fanituotekaupassa myydään Lauri Tähkä -suklaalevyjä, mutta moni kantaa kädessään toisenlaista alumiiniin pakattua elintarviketta: Hart­wallin sinistä lonkerotölkkiä. Se on eräänlainen symbolinen viestikapula Hartwall-areenalta Nokia-areenalle. On tamperelaisen hallin aika kantaa Suomen johtavan monitoimiareenan soihtua.

Nousemme jälleen ala-aulasta katsomokäytävälle.

Katsomoiden ovet ovat vielä kiinni. B-puolen katsomon sisäänkäyntiaukolla seisova nuori järjestyksenvalvoja ei tiedä, koska maljaan pääsee sisään.

“Ei minulla ole mitään ohjeita, tämä on ihan hirveää. Minulla ei ole edes radiota...”

Rauhoitu hyvä mies. Hirveä on kyllä täysin väärä sana kuvaamaan areenan atmosfääriä. Käytävällä vallitseva tyyneys on viikon takaisen jääkiekko-ottelun erätaukoaladobin täydellinen vastakohta.

Viinibaarin kuhinan ja muutaman naistenvessan jonon jälkeen areenan käytävällä avautuu aavikko.

Pikaruokapaikkojen työntekijät seisovat toimettomana rivissä kassojensa takana.

Käytävällä mahtuisi juoksemaan ja lyömään jokaisen kassatyöntekijän kanssa vuorotellen ylävitosen, aivan kuten jääkiekkoilijat tekevät maalin jälkeen lipuessaan vaihtopenkin editse.

Areenassa on silti runsaasti ihmisiä, sillä järjestäjä Live Nationin mukaan Lauri Tähkän konserttiin on myyty lippuja lähes yhtä paljon kuin viime lauantain jääkiekko-otteluun, lähes 10 000. He ovat jakautuneet ympäri rakennusta, eikä käytävätukoksia synny.

Areena pimenee, ja penkkiriveillä sekä permannolla kaivetaan kännykät esiin ja painetaan video­nappia.

Bändi saapuu lavalle, viimeisenä Lauri Tähkä.

”Okeeiii.”

Ensimmäisenä Tähkä laulaa kappaleen Jääkukkia. Ovella päivystävä järjestyksenvalvoja on kokemusasiatuntijamme.

”Täällä on hyvä äänentoisto. Tähkän lava on tyylikäs. Kyllä Popedakin oli hyvä.”

Lavan edessä sadat paljaat käsivarret muodostavat suuren tytisevän nakkimukin.

Tähkän konsertissa ei ole väliaikaa, joten käytäville ei muodostu lainkaan ruuhkia. Konserttisalissa ollaan kuin elokuvateatterissa, josta poistutaan vain harvoin ja hädän hetkellä.

Siksi eroosio on jo ehtinyt kuluttaa ala-aulan miesten vessan posliinikalustoa. Enää yhdessä vessan kolmesta wc-pöntöstä on jäljellä muovinen istuinrengas kansineen. Tällä tahdilla vessan kolmaskin wc-pönttö menettää vakoisen muovipeitteensä kahden kuukauden sisällä.

Kannen areenan miestenvessan puuttuvat varusteet eivät kuitenkaan latista mielialoja. Aulassa etenee vakain mutta hitain askelin tuuheaviiksinen mies. Hän on Obelixin, Super Marion ja jääkiekkojoukkueen lempeän huoltajan hyväntuulinen yhdistelmä.

Areenassa on enimmäkseen naisporukoita ja pariskuntia. Yksin harppova raavas mies erottuu harvinaisuutena.

Kasvoilta on helppo lukea, että hän on juuri nyt tyytyväinen elämäänsä tässä tamperelaisessa monitoimiareenassa. Hän puristaa kädessään siniseen ruutupaitaan sointuvaa lonkerotölkkiä.

Lauri Tähkä on tehnyt mieheen suuren vaikutuksen.

Hetken kuluttua mies juttelee iloisena permannolle johtavien porttien edessä naiselle. Miehen olemus on muuttunut.

Hänen päätään koristaa mustavalkoinen Lauri Tähkä -pipo, jossa on pinkki tupsu. Päähine on asteltu reilusti korvien yläpuolelle ja sojottaa kuin tärkättynä kohti kattoa.

Toisessa kädessä on yhä sininen viestikapula. Lonkerotölkki.

Monitoimiareena on kuin amfibioauto, aina kompromissi, mutta väliajattomien konserttien pitopaikkana Nokia-areena toimii mainiosti. Varsinkin, jos arviointiperusteina käytetään palveluiden vaivattomuutta ja sujuvuutta, joita oppii arvostamaan iän myötä.

Tähkän keikalla on ihmisiä, jotka syövät ja juovat sekä yöpyvät areenassa. Onhan se mutkatonta.

Nokia-areena haluaa pitää ihmiset sisällään mahdollisimman pitkään, kuten minikokoisen Las Vegasin kuuluu. Se halaa ja kuiskii: Älä lähde vielä, ota jallua, ota lonkeroa, ota hampurilainen. Jää yöksi.

Silti areenan ehdottomasti paras ominaisuus on, että sieltä on niin helppo poistua.

Areenan sijainti on täydellinen: Yksi askel Nokia-areenan ulko-ovesta, ja asiakas on Tampereen keskustassa. Kaikki tarvittava on lähellä – ravintolat, hotellit, kaupat, liikenneyhteydet.

Ehkä malja onkin lopulta tämä kaikki.