Olisi kenties liioittelua sanoa, että Annu Kekäläinen hullaantui Etelä-Afrikkaan jo ensireissullaan vuonna 2001, mutta vahvan vaikutuksen maa teki. Hän oli halunnut vaihtelua silloiseen tuottajan työhönsä virastossa ja lähtenyt Afrikkaan tekemään työmatkansa ohessa artikkeleita naisiin kohdistuvasta väki­vallasta. Synkästä aiheesta huolimatta Kekäläinen kohtasi Etelä-Afrikas­­sa dynaamisen yhteiskunnan, josta hän on ammentanut elämää jo kolmeen tietokirjaan.

Apartheidin päätyttyä vuonna 1991 maassa haaveiltiin sateenkaariyhteiskunnasta, aidosta vuorovaikutuksesta.

”Tutustuin vastaanottavaisiin ihmisiin, etenkin rohkeisiin ja aikaansaaviin naisiin”, Kekäläinen kertoo.

”En osannut afrikaansia enkä osaa vieläkään, mutta englanti onkin maan valtakieli. Xhosan kieltä olen jo vuosia aikonut opiskella, mutta en ole saanut aikaiseksi. Rakastan sitä aksenttia, jolla afrikaansin puhujat lausuvat englantia.”

Kekäläinen kuvaa Etelä-Afrikkaa konfliktien sävyttämäksi yhteiskunnaksi. Se ei sorru ongelmiinsa mutta päätyy ajan mittaan taas moniin uusiin yhteenottoihin.

Kekäläinen vaelsi jo ensimatkallaan useita kuukausia bussilla ympäri maata tutustumassa etenkin apartheidia vastustaneihin aktivisteihin sekä väkivallan kulttuurin perinteeseen. Monessa kylässä oli paljon nuoria, jotka olivat lähteneet kaupunkeihin mutta palanneet sitten kotiseuduilleen, kun eivät olleet löytäneet haluamiaan työpaikkoja ja asemaa.

Kekäläinen tapasi myös perinteisiä sangoma-­parantajia, joiden puheille ulkomaalaiset eivät helposti pääse.

Nyt useita kertoja maassa käytyään hän tuntee, että se on hänelle Suomen jälkeen tärkein paikka maailmassa. Toiseksi kotimaakseen hän ei Etelä-Afrikkaa silti kutsuisi – se vaatisi vielä pidemmän oleskelun siellä.

Vaikka Kekäläinen on matkustanut paljon myös etelä-­Afrikan maaseudulla, hänen suosikkipaikkojaan maassa ovat suuret kaupungit Kapkaupunki ja Johannesburg.

Kapkaupunki on hänestä kaunis ja helppo paikka. Siellä asuu suurin osa maan valkoisista ja talvehtii muiden muassa saksalaisia eläkeläisiä. Siellä on myös esimerkiksi paljon tapahtumia järjestävä kirjakauppa Book Lounge, juutalaisuuden museo sekä muutama vuosi sitten avattu suuri afrikkalaisen nykytaiteen museo Zeitz Mocaa.

Johannesburg taas on nopea ja hektinen kaupunki, jossa riittää musiikkia ja tapahtumia. Kaupungilla on hieman vaarallinen maine, mutta Kekäläinen ei ole koskaan joutunut itse Etelä-­Afrikassa vaaraan. Toki kannattaa aina tarkistaa etukäteen, millä alueilla ja mihin aikaan ei ole turvallista liikkua, hän kertoo.

Etelä-Afrikan aasialaisinta osaa on kolmanneksi suurin kaupunki Durban. Sinne päätyi 1800-luvun lopussa myös Mahatma Gandhi. Hän vietti Durbanissa 21 vuotta laki­miehen töissä ennen paluutaan kotimaahan ajamaan Intian itsenäistymistä.

Matkailijoille suositellaan etelä-afrikasta usein etelärannikon Garden Route -tietä.

”Se on ihan kaunista eurooppalaistyylistä seutua, mutta itse en pidä sitä kovin poikkeuksellisena”, Kekäläinen sanoo.

Luonnossa vaeltamiseen maassa on paljon hyvin merkattuja ulkoilureittejä. Kekäläinen on patikoinut muun muassa Lohikäärmevuorilla ja Swartbergin vuoristossa. Näkemisen arvoisia ovat hänen mukaansa lisäksi Namaqualandin ­kukkakedot ja viinikaupunki Franschhoek, jossa pidetään myös kuuluisa kirjallisuusfestivaali.

Paikallista ruokaa Kekäläinen kehuu. Bobotie on herkullista muhennosta, jossa on lihan lisäksi vaaleaa leipää, aprikoosia ja paljon mausteita. Melktert on paikallisten rakastama maitokakku. Braai-grillijuhlissa kypsennetään valtavia lihamääriä, mutta hyvin harvoin lihaa syövä Kekäläinen suosii esimerkiksi paikallisia intialaistyylisiä curryja, hedelmiä ja kasviksia.

Afrikan maaksi Etelä-Afrikka on poikkeuksellisen toimiva, niin matkailijalle kuin muutenkin, Annu Kekäläinen pohtii.

”Maan infrastruktuuri on hyvä, instituutiot ovat vakaat ja perustuslakia pidetään maailman edistyksellisimpänä”, hän sanoo. ”Myös lehdistö on riippumaton ja korkeatasoinen. Korruptiota on, mutta siitä myös annetaan tuomioita. Entinen presidentti Jacob Zuma tuomittiin siitä vankilaan.”

Kekäläisen ensimmäinen tarinallinen tietokirja maasta, Valkoista mustalla (2009), kertoi väkivallasta ja vaeltamisesta. Elämää aidatuilla asuinalueilla esittelevä Valitut ilmestyi vuonna 2019 ja Kapkaupungin vesikriisistä kertova Nolla­päivät vuonna 2021. Niitä varten hän on paitsi tavannut satoja paikallisia ihmisiä myös tutustunut laajalti Etelä-­Afrikan rikkaaseen kirjalliseen kulttuuriin.

”Eteläafrikkalaisessa yhteiskunnassa ihmiset joutuvat koko ajan peilaamaan itseään suhteessa eroihin, mikä pakottaa heidät ajattelemaan”, hän sanoo. ”Maassa on myös erinomaisia yliopistoja ja hyviä kouluja, vaikka apartheidin aikana valtaväestön koulutus oli enimmäkseen heikkoa.”

Nobelin kirjallisuuspalkinnon ovat Etelä-Afrikasta voittaneet Nadine Gordimer ja J. M. Coetzee. Jälkimmäisen romaanissa Häpeäpaalu tiivistyy apartheidin ajan jälkeinen epätasa-arvon ja kostonhimon tunnelma. Coetzee on teoksissaan asettanut maan ilmapiirin niin tarkasti kylmän älyllisen luuppinsa alle, ettei kirjailija itse enää tuntenut oloaan maassa kotoisaksi vaan muutti Australiaan.

Kekäläisen omia suosikkikirjailijoita ovat Coetzeen lisäksi Etelä-Afrikassa syntynyt Deborah Levy, ulkomaille sirkus­eläimiksi viedyistä zuluista kirjoittanut Zakes Mda sekä totuus- ja sovinto­komissiosta tietokirjan tehnyt Antjie Krog.

Vaikka apartheid on maassa virallisesti purettu, jäljellä ovat yhä townshipit, joihin mustat aikanaan siirrettiin asumaan. Nykyään maan kansalaiset ovat vapaita liikkumaan ja muuttamaan, mutta moni on silti jäänyt asumaan vanhoille sijoilleen tutun yhteisön takia. Silti ne eivät ole enää samanlaisia köyhyyden tyyssijoja kuin joskus ennen.

”Townshipeissa asuvat varakkaat mustat ovat paikoin rakentaneet niihin hienojakin asuintaloja”, Kekäläinen kertoo. ”Toisaalta niiden laidoilla on erikokoisia hökkelikyliä paikoilla, joille ei saisi edes rakentaa. Kaikesta edistyksellisyydestään huolimatta Etelä-Afrikka on edelleen maailman epätasa-arvoisimpia maita. Rikkain kymmenes omistaa maan varallisuudesta 90 prosenttia.”

Kekäläinen suosittelee matkailijoille yöpymistä paikallisten townshipeissä pitämissä majatalois­­sa. Niissä majoittuminen on parempi tapa tutustua asuin­alueisiin kuin puolen päivän opastetut township-kierrokset. Paikallisten kanssa voi liikkua turvallisesti ja näkee millaista alueilla todella on. Ne tarjoavat asukkaille myös elinkeinon.

Kekäläinen pohtii seuraavassa kirjassaan erilaisten ihmisten suhdetta materiaan. Yhdessä vaakakupissa on länsi­maalainen keskiluokkainen halu elää minimalistisesti, toisessa taas köyhien maiden ihmisten toive omistaa melkeinpä ihan mitä vain. Jos koronapandemia suo, hän aikoo tutkia urbaania ­louhimista Ghanassa, jonne on dumpattu valtava määrä käyttö­kelvotonta länsimaista teknologiaa. Monet ghanalaiset saavat elantonsa etsimällä arvometallia jätteen seasta.

”Sen kirjan haluan kirjoittaa Suomessa”, Kekäläinen sanoo. ”Silti saatan vielä joskus asua Etelä-Afrikassa vähän pitempään. On niin helppo aina lähteä ja mennä, mutta asettuminen on vaikeaa. Voisi olla kiva asua maassa, jossa voi viettää valtaosan ajastaan ulkona. Suomessa kun helposti elää koko elämänsä sisätiloissa.”