Keskellä betonimerellistä Merihaan asuinaluetta, harmaanvihreän kerrostalokolossin seinämän keskivaiheilla aukeaa ovi. Koska ilma on niin kuin se syksyllä Helsingissä on (ei tiedä, satoiko juuri päälle taivas vai onko nyt juuri se viisi minuuttia puolipilvistä, joka valmistelee seuraavaa vesiryöppyä), on useita hyviä syitä astella ovesta sisään.
Askel metallisen kynnyksen yli ja tunne on kuin kävelisi avaruusaluksen buduaariin. Taiteilija Harri Kiven oman showroomin maailma on kuin sateenkaaren läpi kävelisi. Kirkuvaa keltaista, kosmista sinivihreää, pullistuneita muovikuplia, kiikkeränoloisia kynttelikköjä, takapöydällä luomukuoharia ja katossa aniliininpunavaloa alleen levittävä kattolamppu.
Kaikkialla on värien ja muotojen kakofoniaa, kuten universumissa muutenkin, mutta silti kaikki näyttää siltä, että juuri tällaistahan juuri tässä ja tänään pitää olla. Kodinomainen tilakin on, visuaalisesta hälystä huolimatta. Tilan keskellä, upottavalla sohvalla istuksii itsekseen kuvataiteilija, taiteen akateemikko Outi Heiskanen.
Multitaiteilija Harri Kiven työtilassa, galleriassa, henkilökohtaisessa taidemuseossa, showroomissa ja pistäytymispaikassa on käynnissä taiteilija Kiven elämäntyön välitilinpäätös ja showroomin juhlalliset avajaiset. Ystävät ja tutut tänne on kaikki kutsuttu. Paikka on väkeä pullollaan. Eri lailla värikkäitä, eri lailla erityislaatuisia, yhtä lailla kiinnostavia.
Entinen aviopari Jorma Uotinen ja Helena Lindgren on saapunut paikalle. Kun väki on aikansa pulissut ja ympärillään olevaa väriräjähdystä ihastellut, Lindgren astuu esiin ja vihkii tilan juhlavasti käyttöön ”ortodoksin menoin” ja Uotisen tervehdyssanoissa käydään läpi taiteen olemusta (”Taiteilijuus on ihmiselle luonnollista”… ”taide voi räjäyttää”… ”taide on yhteiskunnan palveluksessa, mutta omilla ehdoillaan”…) ja taiteilija Kiven erityislaatuista olemusta. Taiteilija Kivi kiittää ystäviään näiden kauniista sanoista ja muistuttaa, että taidemuseoksi varsin kohtuullisen kokoisen (arvioisin, että noin 40-neliöisen) huoneen pohjoissiiven seinillä on teoksia sarjasta nimeltä Pluto, eteläsiiven seinällä taas sarjasta Pilvilaivat.
Väkeä hymyilyttää. Tungos on kova, mutta jaettu ilo on hyväksi havaittu.
Akateemikko Outi Heiskanen nousee sohvalla istumaan ja ilmoittaa tahtovansa räpätä. ”Maan korvessa kulkevi lapsosen tie” saa harmaahapsisen Heiskasen suussa uuden, puolilaulavan muodon.
Suomalaiseen valkoseinägalleriaan verrattuna tämä taidemaailma on jotain ihan muuta. Muutama vuosi sitten Helsingissä lopetti galleria Krista Mikkolan yhteydessä ollut salonki, johon saattoi saapua, käydä makoilemaan tyylisohvalle ja keskustella taiteesta. Tai mistä vaan. Nyt sekin salonki on loppunut.
Mutta Harri Kivi on päättänyt yrittää. Merihakalaisen betonikerrostalon alakerroksessa sijaitsevassa showroomissa harmaus ja keski-ikäinen tyyneys käännetään villiksi leikiksi, kurkotukseksi kohti ihmisessä asuvaa ikuista lasta. Tänään avajaisissa Kivi puhuu siitä, kuinka taiteilijoiden omat galleriat ovat sitä tulevaisuutta, johon päin ollaan menossa. Päivän eettinen sana on lähitaide hankittuna suoraan alkutuottajalta eli taiteilijalta.
Tätä ovat Suomessa yrittäneet toki muutkin, etenkin he, joilla riittää suurelle kansalle nimeä. Juhani Palmulla on galleriansa, kuin myös ankkataiteilija Kaj Stenvallilla. Mutta kuinka käy avaruusaiheilla ja kosmisella energialla taiteensa ladanneen Harri Kiven teosten ja gallerian, se jää kansan kiinnostuksesta kiinni.
Tungos kiihtyy, kun väkeä lappaa sisään. Entinen ministeri Eeva Kuuskoski ja miehensä Pentti Manninen astuvat sisään, kun astelen väkijoukon läpi ovesta ulos. Jossain kumisee patarumpu. Taiteilija skoolaa vierailleen. Ilmassa on monta gallonaa syksyistä taidekarnevaalia.
www.harrikivi.fi
Teksti Samuli Isola
Kuvat Kai Kuusisto, Rami Saarikorpi ja Alejandro Lorenzo
