Tältä siis tuntuu olla muukalainen, mietin, kun istun autossa keskellä kenialaista iltapäiväruuhkaa.

Tienposkessa istuskelevat lapset katselevat meitä silmät hämmästyksestä selällään. Rohkeimmat vilkuttavat hymyillen. Heilautan kättäni takaisin.

Olemme tehneet matkaa Amsterdamin ja Nairobin kautta Eldoretiin kellon ympäri. Nyt tuntuu siltä, kuin mieli olisi tulossa perille vasta jälkijunassa. Ennakkokuvitelmani Keniasta ovat vieneet kuivalle savannille tai hiekkarantojen Mombasaan, joten maan länsiosan viileä vuoristovyöhyke yllättää.

Kahden kilometrin korkeudessa sijaitsevassa Eldoretissa lämpötila tipahtaa öisin usein kymmeneen asteeseen, minkä vuoksi toppatakki on monen paikallisen suosikkivaate.

Kaupunkia halkovan tien varrella on tavarakojuja, savuavia nuotioita ja taivasalla nököttäviä sohvia, jotka ovat ilmeisesti myynnissä. Parin sadan metrin välein vastaan tulee puhelinoperaattorien liikkeitä. Kännykkä on juurtunut täkäläistenkin käteen.

Mitä kauemmaksi Eldoret jää, sitä tummemmaksi käy taivas. Ensin tuulilasiin tipahtaa pari pisaraa, sitten päälle ryöppyää kaatosade. Synkkyyttä valaisevat salamat.

Sade rummuttaa auton kattoa koko loppumatkan, kun maasturimme laskeutuu kiemuraista ja kuoppaista tietä syvälle Kerion laaksoon. 38 000 asukkaan aluetta kutsutaan myös Ngoswetiksi. World Vision -järjestö tekee täällä kehitysyhteistyötä paikallisten kanssa.

Pääkaupunki Nairobissa laukusta kannattaa pitää tiukasti kiinni eikä ulkona suositella liikkumaan yksin, mutta täällä maaseudulla tuntuu turvalliselta.

Ngoswetin alue muodostuu pikkukylistä, ja raitilla tulee vastaan useammin lehmiä kuin ihmisiä.

Muita matkailijoita ei lisäksemme näy. Alueella on vain muutama hotelli, joista valitsemme laakson pohjalla sijaitsevan Sego Safari Lodgen. Majapaikka on hiljainen ja siisti: huoneissa jokaista vierasta odottaa moskiittoverkolla varustettu parivuode.

Kylpyhuoneen suihkusta tihkuttaa vettä harvakseltaan, mutta vesi on kuitenkin lämmintä. Ilmastointia ei ole, mutta eipä sitä Kerion laaksossa tarvitakaan, sillä yöt ovat mukavan leutoja. Päivisin lämpötila nousee hellelukemiin.

Herään korviahuumaavaan meteliin jo ennen aamukuutta. Joka puolelta kuuluu sirkutusta, naksutusta, huhuilua, sirinää ja lehmänkellojen kilkatusta.

Hypnoottista äänimaailmaa rytmittävät kukot, jotka kiekaisevat säännöllisin väliajoin.

Ulkona on yhä hämärää, kun säntään ulos yöpaidassa. Saman on tehnyt viereisessä huoneessa yöpyvä matkakaveri. Olemme saapuneet edellisenä iltana niin myöhään, että ympäristö on jäänyt arvoitukseksi.

Maisema alkaa aueta eteemme ääriviiva kerrallaan: ensin sinisen eri sävyissä hohtavat vuoret, sitten niiden takaa kurkistava hento valo, joka värittää taivaan persikanväriseksi hattaraksi.

Mystisimmältä näyttää allamme avautuva tiheä metsä, jonka keskellä leijuu satumainen usva.

Sumun hälvetessä metsästä erottuu Afrikan tunnusmerkki, ylväs akaasiapuu, jonka oksat kurkottavat leveyssuuntaan. En ole nähnyt koskaan mitään näin kaunista.

”Karibu sana, tervetuloa”, hotellin emäntä tervehtii ja kutsuu aamiaiselle. Pöydässä odottaa yksinkertainen kattaus: paahtoleipää, marmeladia, kananmunaa ja kahvia.

Kaikkilla muilla aterioilla syömme tavallista kenialaista ruokaa: öljyssä paistettuja herkullisia chapati-lettuja, papuja, riisiä, lihamuhennosta sekä sitkoista maissipuuroa, ugalia.

Maissi on ruokavalion perusta ja peltojen suosituin viljelykasvi. Ilmastonmuutoksen vaikutukset ovat täällä vakavat. Sato kärsii pitkistä kuivista kausista, jolloin ruokaa ei tahdo riittää suurperheiden tarpeisiin.

Unirytmini muokkautuu nopeasti päivänkierron mukaiseksi. Herään aamukuudelta ja väsähdän kahdeksan jälkeen. Ihmeellisintä on, etten edes kaipaa perinteisten lomakohteiden aktiviteetteja.

Seuraan kylänraitilla jolkottavia vuohia, kuvaan luontoa ja jutustelen paikallisten kanssa.

”Jos tänne tulisi pakkanen, kuolisimme kaikki”, autonkuljettajamme Ruuth vitsailee, mutta kertoo, että myös Keniasta löytyy koleita seutuja.

Seuraavana aamuna lähdemme kipuamaan maastoautoilla 3 000 metrin korkuiselle, Simitiksi kutsutulle vuorelle. Vaikka nelivetoautot on luotu vaikeaa maastoa varten, kivikkoinen tie saa kulkuneuvomme heilahtelemaan holtittomasti. Välillä ajamme kilometritolkulla aivan rotkon reunalla.

”Tätä kutsutaan kenialaiseksi hieronnaksi”, Ruuth sanoo ja nauraa makeasti nähdessään meidän puristavan penkkejä rystyset valkoisina.

Mitä ylemmäs serpentiinitietä nousemme, sitä ohuemmaksi ja viileämmäksi ilma muuttuu. Ohitamme vuoristokyliä, peltihökkeleihin perustettuja kouluja ja viljelyplantaaseja.

Reitti on jokaisen pompun arvoinen. Vuoren laella tuntuu kuin olisin lentokoneessa. Laakson pikkuruiset talot näyttävät tulitikkuaskeilta ja tiet narunpätkiltä.

Viimeiseksi matkapäiväksi palaamme takaisin Nairobiin, joka vaikuttaa yhtäkkiä liian suurelta ja äänekkäältä. Pääkaupungin meteli vihloo korvia, ja pakokaasu saa silmät kirvelemään. Mutta on täälläkin piilopaikkansa.

Vartin ajomatkan päässä keskustasta sijaitsee suuri kansallispuisto, jonne olemme varanneet neljän tunnin mittaisen aamusafarin. Autokyyti ja sisäänpääsymaksu maksavat 70 euroa henkilöltä.

Kohde kestää onneksi myös eettisen tarkastelun. Vaikka sähköaita ympäröi puistoa Nairobin suuntaan, villieläimet pääsevät kulkemaan vapaasti Tansanian puolelle ja muille suurille savanneille.

Lapsenomainen jännitys kouraisee vatsanpohjasta, kun asetun pakettiauton kattoluukun ääreen tähystysvalmiuteen. Tuijotan herkeämättä jokaista pusikkoa, jotta näkisin vilahduksen eläimistä.

Mahdollisuudet ovat hyvät, sillä kansallispuistossa on tavattu yli sata erilaista nisäkäslajia ja neljäsataa lintulajia.

Meitä onnistaa jo ensimmäisessä kurvissa. Savannin kuningas, massiivinen urosleijona, makoilee tienposkessa eikä välitä uteliaista silmäpareista. Se katsoo suoraan kameraan, kunnes hetken kuluttua löntystää laiskasti tiehensä.

Kaikki käy niin nopeasti, etten ehdi edes sisäistää näkemääni. Television luontodokumentit ovat tulleet todeksi: vain David Attenborough puuttuu.

Leijonan kohtaamisen jälkeen alkaa tapahtua. Sarvikuonot ylittävät tien vain muutaman metrin päästä, seepralauma laukkaa ohitsemme ja krokotiili lämmittelee auringossa joen rannalla.

Kauempana kirahvi lounastaa akaasiapuiden lehtiä, Nairobin pilvenpiirtäjät taustanaan. ●