Kesäkuussa 26 vuotta sitten Timo Kalaoja menehtyi keikkapaikalle Katri Helenan viereen. Katrista tuli leski ja kolmen alle 15-vuotiaan lapsen yksinhuoltaja 42-vuotiaana. Pian Katri alkoi saada viestejä Timolta.

Pelkäsitkö?

– En pelännyt enkä pelästynyt. Maailmani oli räjähtänyt, mieli oli avoin, rikkikin. En pelännyt, mutta ajattelin, että olenko seonnut, onko tämä mielikuvitustani? Samaa olen miettinyt myöhemminkin, kriittisyys on olemassa kaiken aikaa. Nyt ajattelen: hemmetti – jos tämä onkin totta! Katri vastaa innoissaan.

– Olenhan minä tavallani hurahtanut: hurahtanut hyvään energiaan. Näin vain kävi. On ihmeellistä, että minä, minä aivan tavallinen, sain tällaisen avun! Ymmärrän näistä asioista edelleenkin hyvin vähän, näin vähän, Katri sanoo ja näyttää peukalon ja etusormen välin ohutta rakoa.

Miten olisit selvinnyt ilman näitä yhteyksiä?

– Sitä olen miettinyt monta kertaa. Olen kokenut itseni todella etuoikeutetuksi, kun sain tällaista apua. Se on ollut terapiaani kaikki nämä vuosikymmenet. Alkuun se oli uskomaton lohtu suuressa surussa, epätoivossakin. Selvisin ilman katkeruutta tai marttyyriutta.

– Vähin erin aloin ymmärtää, että on kyse muustakin: ei tämä ole minulle yksin. Nämä ovat yhteisiä asioita, joista on tehty kirjoja maailmantäysi. Oljenkorsia eri vaiheissa oleville.

Varovaisesti, tunnustellen Katri on puhunut näistä asioista. Voimakkaammin Katrin maailmankatsomus alkoi kuulua haastatteluissa ja laulujen teksteissä sen jälkeen, kun hänen poikansa Juha Kalaoja kuoli sairauskohtaukseen 33-vuotiaana keväällä 2009. Juha ryhtyi lähettämään äidilleen viestejä.

Nyt Katri julkaisee kirjan Taivaan tie, jonka tekstit hän on valikoinut pääosin Timolta ja Juhalta tulleista viesteistä

– muukin yläkerran porukka häntä lähestyy. Yhtä aikaa ilmestyy Taivaan tie -albumi. Joukko sanoittajia ja säveltäjiä vetäytyi Katrin kanssa keväällä retriittiin. Katri kertoi ajatuksistaan, luki saamiaan viestejä, runojaan.

Varovaisuus on vaihtunut julkisuuteen. Olitko sinä sille valmis vai aika?

– Varmaan minä olin, aika toi muutoksen. Tässä meni 26 vuotta, olen aika jästipää. Mielen ymmärryskyvyn laajeneminen on hidasta ja työlästä, kun arki pitää vallassaan, niin kuin sen pitääkin.

– Olen paljaampana. Joitakin asioita olen aina yrittänyt varjella itselläni. Nyt olen valmis elämään näitten kanssa. Olen tiennyt jo kauan, että joskus tämä tapahtuu. En suunnitellut, vyyhti vain lähti purkautumaan.

Enkelibuumi lepattaa läpi maailman: irlantilaisen Lorna Byrnen kirjat myyvät miljoonin, Manuela Bosco puhuu enkeleistä, prinsessa Märtha Louise tekee bisnestä enkeleillä. Huuhaa-leima haalistuu koko ajan.

– Ehdottomasti. Minä en kutsu omiani enkeleiksi. Juhaa sanon välillä iloenkeliksi, mutta ei se tarkoita sitä siivellistä olentoa, vaan se on Juhan henkimuoto. Ymmärrän sen niin. Jokaisen ymmärrys on erilainen ja yhtä oikeutettuja kaikki. Mulla vain on mennyt näin.

Taivaan tie -kirja on kaunis, kansi Lokki Joonatania, paketointi arvokas: Katrin kovalla kohtalolla ei ratsasteta, Timoa ja Juhaa ei mainita nimiltä, ei edes takakannessa tai Katrin saatesanoissa.

Kirjan kahdeksan luvun teksteistä kahden tekstit ovat pidempiä, muut aforistisempia, lauseen parin mittaisia.

Ensimmäinen luku Olen henki ja elän järkyttää: se sisältää Juhan viestejä äidille.

”Minä olen sinun lähelläsi, äiti. Minä olen taivaassa. Minun on hyvä olla. Olen isäni, vaarin ja ukin saattamana tullut taivaan kotiin. Halaan sinua ja kiitän yhteisestä tiestämme. Tämä on hyvä paikka, minä olen henki.”

”Älä itke suruitkuja äiti, itke pois ikävääsi fyysisestä yhteydestämme ja kasvata uusi yhteys henkiemme välille. Se on paljon lujempi side, eikä se lopu.”

”Olen sinun ympärilläsi, olen henkiolento. Minä olen minä, en loppunut, minä olen yhä.”

”Voin puhua kanssasi ajatuksen välityksellä, sillä sinä olet silta.”

– Ensin ajattelin, voinko laittaa Juhan puheita tähän, se on liian rajua, menee liian lähellä vielä. Timppa on minulle jo henki, Juha yhä fyysinenkin hahmo. Sitten tuli se, että Juhan viestit ovat niin liikuttavia, että ehkä heille, jotka ovat menettäneet nuoria ja lapsiaan, voisi aueta toivo: niillä on hyvä olla siellä – silloin helpottaa.

Viestit tavoittavat Katrin kun hän on rauhoittuneessa, hiljentyneessä mielentilassa.

– Tekstejä on vaikka kuinka paljon, mutta nämä tietyt lauseet loistivat sieltä. Paljon on aivan arkipäiväisessä muodossa, että minäkin jästipää ymmärtäisin.

– Yksikään lause ei ole sellainen, että olisin miettinyt: nyt kirjoitan tämän. Joskus joudun tekemään uudestaan, kun  kirjoitan käsin, mutta seuraava hyvä lause jo alkaakin ja menee loppuun.  Ne tulevat sana kerrallaan, koskaan ei tiedä, mihin se loppuu tai mitä se on.

– Jälkeenpäin olen samaa mieltä – hämmästynyt ja kiittänyt, että vau! Kun luen valmiin lauseen, taikuri itsekin hämmästyy! Katri hihkaisee.

– Kun ryhdyin käymään vihkoja läpi – joitakin vihkoja avasin ensimmäisen kerran 15 vuoteen – tuli, että herranjestas! En ollut ymmärtänyt lainkaan. Siellä on aika lailla toistoa. Sillä lailla lempeästi, että koetas nyt vähän.

– Luen vihkoja kun ahdistaa. Tulee rauhoittava olo.

Hän puhuu näistä asioista luontevasti, innoissaan, ääni täynnä lämpöä, silmät ilosta hehkuvina. Ja samalla kuin liikkuisi heikoilla jäillä, sanoo usein, että ”näin olen ymmärtänyt, uskon, minusta tuntuu, en tiedä”. Hän sanoo olevansa matkalla vasta, vajavainen, tavallinen.

Kenen kielellä viestit tulevat? Puhuuko Timo stadin slangia, kuuluuko Veikko-isän sanoissa karjalan murre?

– Minulle on selitetty, että kyse on ajatusenergiasta, ja puen sen omalla sanavarastollani. Erotan eri energiat toisistaan, jokaisella on koodinsa – Juha aina aloittaa: äiti. Usein odottaessani tiedän, että nyt ei ole Timppa eikä Juha, vaan joku muu, vaikka ystäväni Irma Karama.

– Tämän prosessin keskellä olen kysynyt: onko tämä kohta tekstissä oikein? Olen vilpittömästi ottanut mukaan vain ne asiat, jotka itse ymmärrän. Sieltä on sanottu, että tämä on juuri se, mikä sieltä tuli. Siellä on hyväksytty tämä juttu, Katri naurahtaa onnellisesti.

Jotkut uskovat, että henget joutuvat jäämään välitilaan, kun joku maan päällä tarvitsee ja pitää kiinni.

– Olen lukenut, että ei saa jäädä väärällä tavalla roikkumaan, vaikka tietysti on suru ja ikävä. Täytyy antaa laimeta. Ehkä olin Timossa enemmän kiinni silloin kun en ymmärtänyt. Hän opasti minua kauan hyvin läheltä.

– Joskus hän sanoi, että nyt siirryn etäämmäs. Ei hän koskaan ole sanonut, että on jäänyt johonkin hänelle huonoon tilaan, energia on puhdas, voimallinen. Uskon, että myös sille puolelle jää tehtäviä, joita hoidetaan.

– Nyt puhun varmaan liikaa. Toivon osaavani elää puhtaalla mielellä, että voisin pitää tämän yhteyden.

Kirjansa saatesanoissa Katri kertoo velkataakan painaessa aika pian Timon kuoleman jälkeen kysyneensä, voisiko hän millään saada tietää oikean lottorivin. Ei saanut, maallista hyvää ei tätä kautta jaeta. Kysyjää nolotti.

Jos kysyisit tiettyä asiaa, pelkäätkö häiriköiväsi vai pelkäätkö vastausta?

– Pelkään molempia. Ettei mielikuvitukseni rupeaisi itse tekemään, koska alitajunnassa tietenkin pyörii näitä kyselyjä. Usein niihin tuleekin opastusta. Mutta en ihan suoraan kysy – siellä kyllä seurataan mieleni mylläystä, jotkin asiat täytyy itse vain selvittää. Sieltä voi tulla sellaista vastausta, että älä nyt yhtään hätäile, rauhoitu, elä ja ymmärrä. Tiedän sydämessä, mikä on oikein ja rauhoitun.

Moneen kertaan Katri puhuu siitä, että valinnat ja päätökset täytyy tehdä itse ja kantaa niistä vastuut – se on ihmisen perusvelvollisuus, eikä elämää voi rakentaa toiselta puolelta tulleiden viestin varaan.

Millaista vastaanottoa odotat kirjalle ja albumille?

– Elämä on arkista räpellystä, ei mitään taivastelua. Hämmästelen kaikkea, mitä koko ajan tapahtuu, mä vain hämmästelen. Toivottavasti se välittyy näistä, niin kuin sekin, että kaikki tämä on ollut mukanani jo 26 vuotta, enkä ole muuttunut sen kummemmaksi.

– Toivon, että ihmiset ajattelevat omilla aivoillaan, tuntevat omilla tunteillaan. Mitään ei pidä uskoa suoraan vain siksi että joku sanoo. Oma sydän tietää kaiken.

– Itse olen kahlannut näitä kirjoja mielettömän määrän. Mitään ei pidä hyväksyä pureksimatta. Lukija voi ruveta mietiskelemään tai heittää kirjan syrjään: ei tässä ole mitään. Sekin on ihan ok.

Pelkäätkö joutuvasi meedion hommiin?

– En mä ole, olen vain välikappale. Otan vastaan ja välitän toistenkin käyttöön.

– Mielestäni kaikki on elämää, ollaan täällä tai taivaassa. Kuolema on fyysisen olomuodon loppu ja sitten henki lähtee sinne. Se on aivan ihana ajatus! Sinne minäkin menen, ja ymmärrän paljon enemmän kuin täällä: osaan eritellä, mitä olen täällä oppinut, millä teillä kävellyt.

Poikkeaako ajatustapasi siitä, mitä ajattelit ennen Timon kuolemaa – pohditko näitä ennen kuin tuli tarve?

– En paljoakaan. Nyt vain huomaan tilanteita, joita en tiedostanut silloin. Esimerkiksi kun lapsia syntyi, kysyin niiltä: kuka sä olet, mistä tulet, ihanaa kun tulit meidän lapseksi, Katri kuiskaa kuin pitelisi kapaloa sylissään.

– Me olimme Timpan kanssa ufobongaajia – vaikkei koskaan mitään nähty. Uskottiin vaistomaisesti siihen, että jotain muutakin on olemassa. Timppa luki näistä mielellään. Ovi ei auennut, mutta hän tiesi, että tuon oven takana on jotain enemmän.

Kumpaa jännität enemmän, Taivaan tie -kirjan vai -levyn ilmestymistä?

– Kirjaa jännitän enemmän. Olo on kuitenkin sellainen, että siinä se on ja seison sen takana. Näin on käynyt – ei maha mittään. Ja olen siitä iloinen.

Levy ja kirja lyövät kättä. Levyn tekstit ovat suodattuneet sanoittajien kautta, mutta rakkauden, uskon ja toivon sanoma ovat Katrin puheista tuttuja.

Teksteistä osa on viitteellisiä, jotkin suorempaa opastusta. Osa sävellyksistä pysyy kotimaan humppaperinteessä, muutamat kohoavat omaan luokkaansa: Jarkko Meretniemen ja Jonnaemilia-nimimerkin sävellykset Kaiken taa ja Luoja, anna meille aikaa. Niiden sanoitus on Eija Hinkkalan, joka tuntuu päässeen Katrin mielenmaisemaan. Sovituksissa on epäsovinnaisuutta, etnoviitteitä, yllättäviä instrumentteja. Katri Helena sanoo kumartavansa syvään tuottaja ja sovittaja Ville Riipan suuntaan.

– Kaikki on minulla teksteistä kiinni, niitä mä laulan. Jos melodia on ihana, olen tuplasti onnellinen.

– Minulla oli hirveä flunssa ennen kuin levyä lähdettiin tekemään. Ajattelin, että aina kun teen levyä, kellun lööppimyrskyssä, olen joko eronnut, karannut tai jotain. Ei voi rinta rottingilla lähteä tekemään.

– Ääni kyllä palautui, mutten ollut vielä voimissani. Ville Riippa sanoi, että ehkä se onkin ihan hyvä. Tajusin itsekin, että nyt en lähde tekemään jotain minkä jotenkin osaan, vaan pitää lähteä polvillani siihen hommaan. Äänessä kuuluu, että tiukoilla mennään. Ei levy ole joka paikassa mikään taidonnäyte, se on niin kuin eletty.

Mitä läheisesi tuumaavat maailmankatsomuksestasi ja Taivaan tie -kaksosista?

– Olen sanonut läheisilleni, että kun näistä puhun, niin sanokaa vain, että nyt riitti. Älkää väkisin yrittäkö uskoa, kuunnelkaa itseänne. En heitä yritä taivuttaa enkä ketään muutakaan. Kun näkee, että toisella on ongelmaa, kannattaa yrittää olla itse mahdollisimman hyvä. Eli antaa hyvän virrata. Ymmärtää ja rakastaa.

– Joku näistä omista sanoi, että puhu vain minun kanssani näistä, älä muille, älä riehaannu! Tyttöjä, Hannaa ja Maijaa varoittelin, että tulee taas lööppejä. Kulkekaa joko silmät kiinni tai kestäkää tämä. Heillä on tietynmääräinen lööppikammo.

Entä mitä sanoo Tommi Liimatainen?

– Tommi kyllä antaa minulle hienosti tilaa. Jaksaa ihan yhtä paljon kuunnella kuin minä rokkia!

Katri Helena päättää kirjansa saatesanat näin: ”Kaikkea hyvää sinulle, joka pidät tätä kirjaa kädessäsi.”

Toivotuksen aitoutta ei tule epäilleeksi sekuntiakaan.

Teksti Raila Kinnunen

Kuvat Kari Kaipainen