Teatteri Vantaan Silkkisalissa ovat tunteet herkässä, kun Runomiesten matkassa heittäydytään suomalaisten runojen maailmaan. Suloisesti soivaan suomen kieleen ja runojen tarinoihin katsojan johdattavat Ilkka Heiskanen ja Jone Takamäki.

Kuten arvata saattaa, Heiskanen hoitaa puhumisen, Takamäki musisoinnin. Sakari Kirjavaisen ohjaamassa esityksessä molemmilla on oma roolinsa, ja herrojen keskinäinen kommunikointi on hienovaraista klovneriaa. Siinä suuri rooli on silmien ilmeillä, ja niitähän molemmilla riittää.

Puolentoista tunnin mittaisesta runokavalkadista muodostuu pienimuotoinen näytelmä. Mukana on runoilijoita Leinosta Tiihoseen, Viidasta Melleriin, Jylhästä Turtiaiseen. Kun Heiskanen sanoo esityksen alussa, että "nyt riuhtaistaan runoa ja pannaan ramppa rallattamaan", se sananmukaisesti tapahtuu.

Hän vaihtaa ketterästi vakavan ja koomisen sävyjä, ja jokaista tunnelmaa tukee Jone Takamäen musisointi. Näyttämöllä kuullaan muun muassa dobrokitaraa, japanilaista bambuhuilu hocchikua, puuklarinettia ja tiibettiläisiä kulhoja, joista Takamäki loihtii haikean äänimaailman.

Ilkka Heiskanen ei lausu runoja. Hän elää ne läpikotaisin. Hän ei ole lausuja, vaan näyttelijä, joka antaa täyden tulkinnan jokaiselle runolle. Yrjö Jylhän riipaisevissa Kolme sanaa tai Kaivo -runoissa on mukana jotain suorastaan omakohtaista kipua, kun Heiskanen miltei kuiskaten kertoo sodan kokeneen miehen kauhuista. Liekö tulkinnassa mukana häivähdys oman isän sotakokemuksista, vaietuista, mutta seuraavaan sukupolveen siirtyneinä?

Rempseissä ralleissa irrotellaan ihan jätkämiehinä. Ralleja ovat muun muassa Viljo Kojon runo Muistoja menneiltä ajoilta tai osa Arvo Turtiaisen Arska stadista -runosta.

Katsojan itkuhanat aukeavat takuuvarmasti Runomiesten viimeisessä runossa. Se on Lauri Viidan Alfhild.

"Siellä he kulkevat tähtien rivissä kirkasta vanaa, isä ja äiti peräkanaa. Sieltä he katsovat kotoista mäkeä, kissoja, koiria, tuttua väkeä, viittoen, luikaten parhaansa mukaan, ettemme loukkaisi Pispalan kivissä jalkaamme kukaan."