Emme valitse idoleitamme rationaalisesti harkiten, etenkään jos olemme kuusitoista. Achtung Baby löi sielustani lävitse. Mies kärpäslaseissa ja nahkahousuissa näytti maailman valtiaalta. Tulin uskoon.
Seuraavan kolmenkymmenen vuoden aikana sitä on koeteltu. Mutta voiko ketään, edes Bonoa, lopulta syyttää ajan kulumisesta? Luulen nimittäin, että suhteemme myöhemmissä karikoissa on kyse juuri siitä: olisin halunnut pysäyttää kellot siihen hetkeen Tukholman Olympiastadionilla heinäkuussa 1993, kun hän surffasi luovan energiansa aallonharjalla eikä mielessäni ollut kerta kaikkiaan mitään epäilyksiä. Se oli ihanaa aikaa, varmaan meille molemmille.
Elämä kiitää kuitenkin eteenpäin, ja kuusikymppisenä Bono on asettunut kirjoituspöydän ääreen muistelemaan omaansa. Siitä en voi häntä moittia, sillä olen itse tehnyt niin jo huomattavasti nuorempana.
Sitä paitsi Bono osaa kirjoittaa! Havainto on ilahduttava ja saa minut taas ajattelemaan, että olisin voinut lähteä paljon surkeammankin tyypin kelkkaan. Sekä klassista irlantilaista kertojantaitoa että lyyristä rekisteriä löytyy.
Jälkimmäistä kirjailija väläyttelee etenkin teoksen alkupuolella. Joskus lapsuus- ja nuoruuskuvaukset tuntuvat elämäkerroissa pakkopullalta, mutta Bonon kirjassa ne ovat parasta antia. ”Kävelin kerran illalla pitkin Cedarwood Roadia ja katsoin miten puhelintolpista lankesi vähän kuihtuneiden havupuiden näköisiä varjoja”, hän kirjoittaa, Tero Valkosen luontevasti suomentamana. Tällaisten yksityiskohtien kautta on mahdollista nähdä ihminen tilanteessa, kuvitella hänen ajatuksensa ja tunteensa.
Mitä pitemmälle kirja etenee, sitä hankalammaksi se käy. Vuosikymmenten vieriessä Bonosta tulee väistämättä enemmän Bono sekä lukijalle että kirjailijalle. Tuntuu kuin Paul Hewsoniksi syntynyt mies ei enää itsekään pääsisi kuorensa läpi ja tyytyisi vähempään kuin kirjan alkupuolella, enemmän anekdootteihin kuin todellisiin tunteisiin. Anekdooteissa on myös se samastumispintaa nakertava puoli, että kaikki Yhdysvaltain presidenttiä, Maailmanpankin pääjohtajaa tai paavia vähemmän tunnetut ihmiset alkavat kadota kuvasta.
Toisaalta kerronta kulkee yhä letkeästi ja kertoja pystyy tarkastelemaan omaa toimintaansa myös kriittisesti. Vereslihaisen itsetutkiskelun tasolle ei ylletä, mutta rocktähtiasteikolla kirja tuntuu silti avoimelta. Lisäksi kyllä aivan aidosti ihailen ihmistä, joka neljä vuosikymmentä kestäneen globaalin kuuluisuuden keskellä on pystynyt pitämään pakettinsa näin hyvin kasassa. Pysynyt naimisissa ja pitänyt kiinni bändistään, elänyt näissä kahdessa perheessään ja niiden ympärille kasvaneissa yhteisöissä.
Tästäkin Bono kirjassaan kirjoittaa, elämänmittaisten siteiden merkityksestä, ja paljon myös uskosta, johon nojaten hän on uskomattoman elämänsä elänyt. Sielunkumppanistaan Alista Bono tekee jumalankuvan, samalla tavalla täydellisen kuin Esa Saarinen Pipsa-kuningattarestaan. Lukijana siihen ei aivan usko, siitä haluaisi tietää lisää, mutta eihän vaimoonsa näin nojaava mies aivan eksyksissä voi olla. Jokin Bonoa on selvästi estänyt katoamasta lopullisesti omaan bonouteensa.
Mitä loppuelämään tulee, minulla olisikin Bonolle toive. Ehkä sitä voisi kutsua jopa vinkiksi, mielestäni hyväksi, ja tarjoan sen tässä ilmaiseksi.
Rakas Bono, pyri pois bonoudestasi. Omista tulevat vuotesi tälle pyrkimykselle. Kaiva sisimmästäsi esiin aina vain enemmän sitä ihmistä, joka näki kuihtuneiden havupuiden muotoisia varjoja lapsuutensa kotikadulla. Hyvä, kenties jopa paras keino, tähän on kirjoittaminen. Sinulla on siihen lahjoja, ja toivonkin että jatkat. Kirjoita seuraavaksi fiktiota. Fiktiossa voit hetkellisesti vapautua minuutesi taakasta, se on koko fiktion idea. Uskon, että nauttisit siitä.
Kirjoittamisessa on sekin hyvä puoli, että siinä voi olla avoimesti nostalginen. Olet jo ryhtynyt sellaiseksi musiikissasi, mutta se ei toimi. Miksi ihmeessä vielä vanhuuden porteillakin kiusaat itseäsi haaveilemalla jostain hitistä listoilla, kun olet sellaisesi aikanaan jo saanut?
Ystäväni, tee levyjen sijasta romaaneja. Taloudellisesti se ei kannata, mutta en usko että sillä on sinulle väliä. Mikä sinua pidättelee?
Juha Itkonen on helsinkiläinen kirjailija, joka poseerasi Bonona Imagen kannessa vuonna 2009.
