Ensimmäisenä huomaa sen, kuinka puhtaita kadut ovat ja miten rauhallisesti liikenne virtaa. Afrikkalaiset suurkaupungit tapaavat olla mukavan häliseviä, kovin pölyisiä, vähän työläitä. Mutta ei tämä.

Tervetuloa Kigaliin, Ruandaan. Maa sijaitsee Afrikan keskiosan itälaidalla, melkein kuin koko maanosan sydämessä.

Se mahtuisi pinta-alansa puolesta noin 13 kertaa Suomeen, mutta Ruandassa asuu noin 13 miljoonaa ihmistä ja heistä noin miljoona täällä pääkaupungissa.

Näkymät ovat upeat. Katsoo melkein minne vain, näkee kukkuloita. Ne ovat täynnä taloja, rakennuksia, teitä ja siellä täällä vihreitä palstoja.

Liikennevalot rytmittävät autojen ja mopojen kulun soljuvaksi. Kaduilla on osoitekyltit. Teissä ei ole kuoppia vaan sileää asfalttia. Kaistojen väliin istutetut palmut ovat kuin sotilaallisessa rivissä. Kaupungin kiireetön tunnelma tuntuu syntyvän järjestyksestä.

Tämä taitaa olla koko Afrikan kutsuvin kaupunki, todettiin taannoin BBC:n matkailujutussa.

Maanosan kaupunkeja nähneelle ilmapiiri on poikkeuksellisen leppoisa. Kaduilla vastaantulevat lenkkeilijätkin ovat kaikki rennon letkeitä. Täällä on mukava liikkua ulkona iltaisinkin, mikä ei ole kaikkialla Afrikassa itsestäänselvää.

”Kigalista tekee hyvän paikan asua se, että täällä on turvallista. Voit halutessasi juosta lenkin vaikka kahdelta aamuyöllä”, sanoo Kigalissa asuva Andrew Gatera.

Ruanda onkin saanut maineen turvallisena kohteena myös matkailijoille. Rikollisuutta on melko vähän.

Andrew Gatera kertoo nauttivansa myös siitä, että kaupunki on siisti. Kigali on saanut siitä erilaisia kansainvälisiä palkintoja. Muovipussit kiellettiin täällä jo vuosia sitten. Siivoojat pitävät huolta kaduista, mutta puhtauden vaaliminen kuuluu myös muille kansalaisille. Ennen korona­pandemiaa kansalaisten tuli osallistua yhteisön talkoisiin pari kolme tuntia kerran kuussa.

Järjestelmällä on nimikin, umuganda. Jos ei ole osallistunut siivoustalkoisiin, on voinut saada sakkoja. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että ruandalaiset ovat siisteydestä myös aidosti ylpeitä ja asialle omistautuneita.

Alle kolmekymppinen Guillene Igikwiye kertoo oppineensa hyvät tavat kotoa: ”Äitini opetti, että roska pidetään kädessä, kunnes näkyy roskis johon sen voi laittaa.”

Toisaalta Kigalin ja koko Ruandan järjestäytyneisyyden taustalla on kovia otteita. Human Rights Watch -järjestön raportin mukaan poliisi on ”siivonnut” kaduilta pois näkyvistä kodittomia ja muita hyljeksittyjä.

Maan hallinnon ja entisen sotilasjohtajan, nykyisen presidentin Paul Kagamen toimia on kuvattu ankariksi, jopa tyrannimaisiksi. Hallinnon vastustajia on heitetty vankilaan, joitakin on kadonnut ja tapettu. Viranomaiset saattavat syynätä tiukasti myös esimerkiksi maahan pyrkiviä ulkomaisten medioiden tai kansalais­järjestöjen edustajia. Tavallinen matkailija ei kuitenkaan sellaista kohtaisi.

Kaiken taustalla häilyy surullinen historia, se ainoa asia, josta monet suomalaisetkin Ruandan tietävät. Siitä on muutama vuosikymmen, kun maa oli karmeassa kaaoksessa.

Hämärillä käytävillä kulkee hitaasti muutama vierailija, tuijottaen seinille laitettuja kuvia ja videoesityksiä. Kävijät ohittavat toisensa sanattomina, usein ilman katsekontaktia. Tällaisessa museossa ihminen hiljentyy vaistomaisesti. Kigali Genocide Memorial Center kertoo vuoden 1994 kansanmurhasta.

Ruanda oli pitkään Belgian siirtomaa, ja tuona aikana maan eri etnisten ryhmien välille kehittyi hankalia jännitteitä. Maa itsenäistyi vuonna 1962, mutta aseellisia hyökkäyk­siä ja yhteenottoja eri ryhmien kesken tapahtui. Kiistat kärjistyivät sisällissotaan. Vuonna 1994 joukko hutujen ääriryhmiä syyllistyi kansanmurhaan: he tappoivat sadan päivän aikana noin 800 000 tutsiryhmiin kuulunutta ihmistä sekä pienen määrän maltillisia hutuja. Arviolta kymmenesosa kansasta tapettiin.

Tekoja on käsitelty erilaisissa tuomioistuimissa, ja virallisesti maassa ei enää saa ylläpitää entisen kaltaisia etnisiä jaotteluja – on vain ruandalaisia. Mutta mikään oikeus­prosessi ei poista kärsimystä ja sen jälkiä, niitä voi vain lievittää.

Asia on niin kipeä, että mekin olemme journalisteina maahan tullessa joutuneet allekirjoittamaan lupauksen: lehti­jutussa on käytettävä tapahtumasta YK:n yleiskokouksen päätöslauselman mukaista sanamuotoa vuoden 1994 kansan­murha tutseja vastaan Ruandassa.

Museo valottaa joukkomurhan taustoja ja tekoja. Viereiseen muisto­keskukseen on siirretty joukkohaudoista yli 250 000 ihmisen jäännökset vähäeleisiin hautoihin.

Surun ohella museo kertoo Ruandan jälleenrakennuksesta. Noin 28 vuodessa maan hallinto on saanut talouden kasvamaan, ja yhä useampi lapsi ja nuori on päässyt kouluun. Naisten määrä maan parlamentissa on ylittänyt miehet.

Kun matkailija tulee Kigaliin, hän saapuu paikkaan, jossa on päästy hirvittävistä ongelmista suurilla ponnistuksilla eteenpäin. Ruandalaisilla on Afrikassa poikkeuksellinen mahdollisuus hyvään elämään, jos maa vain pystyy rakentamaan sitä oikealla tavalla.

Ruandan valtiolla on oma mainoslause: Tuhansien kukkuloiden maa! Se pitää paikkansa myös pääkaupungissa.

Kävely kaupungin kaduilla kukkuloiden yli käy urheilusta. Ei Kigali ihan korkeanpaikanleiristä mene, mutta se sijaitsee kuitenkin yli 1 500 metrissä. Se mikä näyttää kartassa ­lyhyeltä kilometrin matkalta, voi tuntua hiki­lenkiltä. Mutta silloin voi tehdä niin kuin paikalliset: liikkua mopokyydillä.

Päätämme aamulla, että haluamme maistaa ruandalaista kahvia. Sillä on hyvä maine kahviharrastajien parissa.

Viitomme kadulla mopokuskin luoksemme, mutta vaikka meillä on valmiina paikan nimi ja osoite, ei kuski tiedä kohdetta. Haastavaa keskustelusta tekee se, että meillä ei ole yhteistä kieltä. Mies ei osaa englantia, joka on yksi maan virallisista kielistä, vaan hän puhuu paikallista kieltä ja ranskaa, jotka taas eivät suju meiltä.

Pian kadunkulmaus on kuin torikokous: yhä useampi avulias mopokuski ja ohikulkija pysähtyy auttamaan meitä. Paikalliset käyvät keskenään hiljaista neuvonpitoa, kunnes kuski nyökkää. Hän on valmis.

Entä hinta? Yksi euro. Se käy meille. Toinen mopokuski avuksi, ja pääsemme liikkeelle.

Kivu Noir on kuulemma koko Kigalin tyylikkäin paikka. Kahvilan sisustus on pelkistetty ja asiakkaat trendikkäissä vaatteissa. Taustalla soi hillitty musiikki. Korviin kantautuu ranskankielistä juttelua ja tietokoneiden näpyttelyä.

Kahvilan olemassaolo kertoo maan kehityksestä. Aiemmin Ruandassa tuotettu kahvi vietiin melkein kokonaan ulkomaille.

”Kahvia kasvatettiin etupäässä myytäväksi muualle”, kertoo paikan barista Bassam Naigena.

Kahvi tuli maahan alun perin 1900-luvun alussa saksalaisten lähetyssaarnaajien mukana, ja sitä viljeltiin isommin ­belgialaisten siirtomaahallitsijoiden aikana. Maan itsenäistyttyä kahvinviljelyä jatkettiin: 1970-luvulla noin 70 prosenttia Ruandan vientituloista saatiin kahvista.

Se on edelleen yksi maan päävientiartikkeleista. Ruanda on panostanut alan kehittämiseen, ja maan kahvit ovat tunnettuja laadustaan.

Yksi Kivu Noirin vakiasiakkaista on viestinnän ja muodin alalla työskentelevä yrittäjä Karen Mambiki. Hän tekee täällä töitä läppärillään siemaillen välillä kahvia.

”Tulen tänne lähes joka päivä. Täällä on mukavia ihmisiä ja muita yrittäjiä – tämä on hyvä paikka myös verkostoitua”, Mambiki kertoo.

Osalle paikallisista elämä Kigalissa on aika samanlaista kuin ihmisille länsimaiden suurkaupungeissa. Kulttuuriakin löytyy katseltavaksi, esimerkiksi paikallisia taidenäyttelyitä. Vaikka maassa suhtaudutaan edelleen torjuvasti esimerkiksi homoseksuaalisuuteen, Kigalin moderni ilmapiiri on toiminut joidenkin naapurimaiden seksuaalivähemmistöille pienenä turvapaikkana.

Arki täällä on toimivaa, kun opettelee vaikka juuri mopokyytien periaatteet.

Kun Kigalissa haluaa maistaa jotakin todella paikallista ruokaa, kaikki kehottavat kokeilemaan samaa: brochettes. Avotulella grillattuja vartaita, joissa on esimerkiksi vuohta, kanaa tai kalaa.

Pysäytämme taas mopot kadulta. Kerromme, että haluamme johonkin suosittuun katukeittiöön syömään vartaita. Kielimuuri haittaa nytkin, mutta lähdemme matkaan. Mopokyyti on mukavaa kaupunki­seikkailua, ja eiköhän kuski ymmärtänyt toiveestamme pääasian.

Pian kaarramme Nyamirambon kaupunginosaan. Se on tunnettu muslimiväestöstään moskeijoineen. Kadulla on pieniä kauppoja vieri vieressä. On parturia, hedelmäpuotia ja suutaria. Kadut ovat vilkkaampia ja kapeampia kuin keskustassa.

Mopokuskit saattelevat meidät sisään askeettiseen ravintolaan. Sen asiakkaat, noin 20 miestä, kääntyvät katsomaan tulokkaita. Olemme keskeyttäneet hartaan asian: jalkapallon Afrikan mestaruusturnauksen ottelun katsomisen. Kukaan miehistä ei syö, joten emme ole vakuuttuneita kuppilan tarjonnasta.

Avustajista ei ole taaskaan pulaa, kun kerromme, mitä etsimme. Kädet viittovat sinne ja tänne, kunnes kuskimme nyökkää. Jatkamme matkaa. Mutta seuraavakin paikka on urheilubaari, jossa kaikki tuijottavat matsia.

On paras luopua katukeittiön romanttisesta ideasta. Suuntaamme tunnettuun ravintolaan Pili Piliin. Pääsemme sinne ihailemaan kaupungin siluettia juuri ennen kuin aurinko laskee, ja nautimme maukkaista brochettes-vartaista grillatun perunan kera.

Kun myöhemmin juttelemme asiasta tapaamamme paikallisen Andrew Gateran kanssa, hän naurahtaa. Katu­keittiöt eivät ole sallittuja Kigalissa, hän kertoo. Ihmekös tuo, ettei niitä sitten löytynyt.

Kigalin leveillä jalkakäytävillä tulee tuon tuosta vastaan naisia, joilla heiluu käsilaukku huolettomasti olalla. Joillakin on asunaan yksinkertaiset farkut ja t-paita, mutta toisilla on kirkkaanvärisiä afrikkalaisista kankaista tehtyjä mekkoja. Värikkyys kuuluu ruandalaiseen tyyliin.

The Rwanda Clothing -vaateyrityksen toimitusjohtajalla Joselyne Umutoniwasella on siitä oma tarinansa. 34-vuotias nainen hymyilee leveästi muistellessaan opiskeluaikaansa Saksassa ja sikäläisten opiskelijakavereiden ilmeitä, kun hän käveli värikkäine vaatteineen kouluun.

”He olivat kaikki shokissa”, Umutoniwase kertoo nauraen.

Myöhemmin opiskelukaverit alkoivat kysellä, mistä Umutoniwase saa vaatteensa. Tämä istutti hänen ajatuksiinsa siemenen yrityksen perustamisesta.

Nyt Umutoniwasella on 45 henkeä työllistävä yritys kauppoineen ja tuotantotiloineen. Hän suunnittelee ja valmistaa kaikkea kodinsisustuksesta vaatteisiin. On monenlaista printtiä, sävyä ja muotoa.

Aamupäivällä liike on hiljainen, vain yksi ulkomaalainen nainen on sovittamassa mekkoa. Mutta asiakkaina käy muualta tulleiden ohella paikallisia, Umutoniwase kertoo.

Tietystä vaatemallista on esillä aina vain yksi kappale, mutta liike voi tehdä siitä päivässä oman kappaleen asiakkaan mittojen mukaan. Alhaalla verstaalla ompelukoneet surisevat. Vaatteiden teettäminen onkin hyvä idea Kigalissa käydessä.

Vaateteollisuuden kehittäminen on ollut yksi Ruandan johdon tavoitteista. Monessa Afrikan maassa ihmisillä on varaa hankkia lähinnä käytettyjä vaatteita, mutta vuonna 2018 Ruanda kielsi käytettyjen vaatteiden tuonnin maahan edistääkseen paikallista vaateteollisuutta. Kigalissa on pidetty ruandalaisten suunnittelijoiden muotitapahtumiakin.

Umutoniwase kertoo vaatteidensa olevan suunnattu keski- ja ylemmälle luokalle. Tavallinen ruandalainen ei edelleenkään ole vauras. Maailmanpankin mukaan bruttokansantuote asukasta kohden on maassa alle 700 euroa vuodessa (Suomessa se on noin 42 000 euroa).

Mutta juhliin satsaaminen taas kuuluu täällä tapoihin.

”Rakastamme juhlia, ja haluamme näyttää niissä prameilta. Muoti liittyy erityisesti niihin!” Umutoniwase sanoo.

Vaatteet ovat iso osa ruandalaista identiteettiä, hän kertoo, ja juhlissa aina syntymästä hautajaisiin halutaan säväyttää pukeutumalla.

Kun astuu vaatekaupasta taas Kigalin kaduille, mieli on toiveikas. Ehkäpä yhä useammalla ruandalaisella voi tulevaisuudessa olla elämässään aiheita kunnon juhliin.

Helsingistä Kigaliin voi lentää esimerkiksi KLM:llä yhdellä vaihdolla. Meno–paluu-lentojen hinnat alkavat halvimmillaan noin 500 eurosta.

Kimihururan kaupunginosassa on monia majoituspaikkoja, ja siellä on kätevä yöpyä, koska alueella on myös ravintoloita kävelymatkan päässä. The Nest Kimi -hotelli on pieni ja edullinen (2 hh alkaen noin 40 euroa). Paikan miinus on heikko äänieristys.

Pili Pili -ravintolasta saa kaikkea paikallisista herkuista pizzoihin sekä upeat maisemat Kigalin monille kukkuloille.

Ruandan vetonauloja ovat retket näkemään vuorigorilloja. Mondo ei erityisesti suosittele vuorigorillaretkiä, koska laji on hyvin uhanalainen. Osa retkien tuloista menee kuitenkin eläinten ja luonnon suojeluun. Retkenjärjestäjiä löytyy sivustolta visitrwanda.com.