Näyttelijä Martti Suosalon vapaapäivä alkaa kiireellä. Helsinkiin on edellisyönä pyryttänyt talven korkeimmat nietokset, ja Suosalon kotikatu Tapanilassa on vasta saatu aurattua auki. Suosalon puoliso, elokuva­ohjaaja Virpi Suutari on elokuvafestivaaleilla Göteborgissa. Sen monesti omissa ajatuksissaan oleva näyttelijä oli unohtanut.

Nyt hänen pitää viedä anoppi Tikkurilan asemalle, mutta hän sieppasi vahingossa naulakosta mukaansa siivoojan takin. Näyttelijä ajaa takaisin asemalle ja saa oman palttoonsa takaisin. Julkisen liikenteen lakon takia muutaman tunnin kuluttua pitää kuskata perheen kuopus, 12-vuotias Aino viulutunnille.

– Näitä sitten muistelee vanhana. Oli tämä sellainen sählinkiaamu, Suosalo sanoo palattuaan toiselta keikalta Tikkurilan asemalta.

Miten näyttelijä rentoutuu?

– Tässä näin, hän sanoo olohuoneessa ja heittäytyy puolimakaavaan asentoon nojatuoliin ja oikaisee pitkät koipensa rahille.

Samaan tuoliin hän istuutuu iltaisin palattuaan näytöksestä, juo ehkä lasillisen punaviiniä ja katsoo pari tuntia televisiosta Mestareiden liigan jalkapalloa.

Esityksen jälkeiset kierrokset ovat sen verran kovat, ettei uni tule heti.

Esityksiä riittää. Martti Suosalo on pääroolissa punaisten vankileirille sijoittuvassa Suomen hauskin mies -näytelmässä Helsingin kaupunginteatterissa ja mukana samannimisessä elokuvassa.

Jos on näytelmä koskettava, niin elokuva vaikuttaa katsojaan vielä voimakkaammin. Helsingin edustalla Isosaaressa sijaitsevan Iso-Mjölön vankileirin karmeat, keskitysleiriä muistuttavat olosuhteet sekä nälkäisten ja sairaitten vankien olemus muistuttavat siitä, mitä Suomessa tapahtui vuonna 1918.

Suosalo esittää ympäri maata myös monologeja. Nyt ohjelmistossa ovat Luolamies, Palvelija ja Parasta elämässä. Neljännen monologin Metsäkansan laulun pitää olla esityskunnossa huhtikuussa Aleksanterin teatterissa. Viidettä monologiaan, Mielipuolen päiväkirjaa, hän ei tänä keväänä esitä missään.

Metsäkansan laulu ja Suomen hauskin mies liittyvät vuoden 1918 sisällissotaan. Siitä Suosalon suvussa on raskas muisto. Sisällissodan historiankirjoituksessa tapahtuma tunnetaan Pietarsaaren tapauksena.

– Isoisoisäni Kalle Suosalo oli Sdp:n kansanedustaja huhtikuusta lokakuuhun 1917. Hän oli toimittaja, leipuri ja rauhanaatteen mies. Pasifisti – vähän niin kuin Pohjantähden räätäli Halme – joka ei olisi missään tilanteessa tarttunut aseisiin. Hän puolusti suomen kielen ja naisten asemaa.

Kalle Suosalo kirjoitti sisällissodan sytyttyä artikkelin, jossa hän esitti, että venäläisiä, aseista riisuttuja sotilaita pitää kohdella hyvin.

Pian Kalle Suosalo teljettiin putkaan, ja tekaistuin syin hänet ja kuusi muuta miestä teloitettiin Pietarsaaren tupakkatehtaan takana. Heitä syytettiin ammusvaraston attentaatin suunnittelusta.

– Kallen poika, isoisäni, tuolloin 17-vuotias Martti joutui siskonsa Tyynen kanssa hakemaan isänsä työväentalon pihalta. He löysivät hänet ruumisröykki­östä.

Syyt teloitukseen olivat keksityt, ja tapahtuman mielivaltaisuudesta kertoo sekin, että samassa yhteydessä teloitettiin valkoisiin kuulunut lakimies Johannes Jääskeläinen.

Hänen pojantyttärensä toimittaja Marjatta Cronvall alkoi vuosikymmeniä myöhemmin tutkia tapausta. Marjatta Cronvallin kuoleman jälkeen hänen tyttärensä ja tämän mies viimeistelivät tutkimuksen. Niin syntyi kirja Seitsemäs mies.

Tragedia ei jäänyt kalvamaan Suosalon suvun ja perheen elämää. Martti Suosalo sanoo, että vuodesta 1918 pitää puhua, mutta viha pitää jo unohtaa.

Puna-aatetta ei hänen lapsuudenperheessään julistettu, eivätkä hän ja siskonsa kuuluneet pioneereihin. Yhteisöllisyyttä kotona korostettiin sitäkin enemmän.

– Vihanpito ei auta ketään.

Hän muistaa Tyyne-isotätinsä tämän nuoruuden raskaista kokemuksista huolimatta iloisena ihmisenä.

– Perhe muutti Rovaniemelle. Hän näytteli työväenteatterissa, jota isoisäni Martti johti.

Suomen hauskin mies -elokuvan ja teatteriesityksen tekijät eivät ennakkoon tienneet, että Martti Suosalon roolihenkilön, näyttelijä Toivo Parikan esikuva, näyttelijä Jalmari Parikka oli Suosalon isoisän ystävä.

– Isoisäni ja Jalmari Parikka tunsivat hyvin toisensa. Jalmari Parikka piti 1920-luvulla teatterikursseja sotaorvoille. Isoisäni Martti oli yksi kurssilaisista.

Niin läheltä voivat todellisuus ja kuviteltu kohdata toisensa.

Suosalon työssä leikitään paljon fiktion, kuvitellun, kanssa. Suomen hauskimmassa miehessä näyttämöllä ollaan aiheen vakavuudesta huolimatta kuin sirkusporukka estradilla. Katsojaa naurattaa tapahtumien traagisuudesta huolimatta.

Kun Suosalo sanoo päin yleisöä, että naurakaa, kuolleet eivät naura, katsojaa hirvittää.

– Tositapahtumille ei voi nauraa, mutta joitakin asioita – ihmisten reaktioita – voidaan esittää koomisesti. Huumori vankileireillä on varmasti ollut pakostakin aika roisia. Huumori on ihmisen keino selvitä.

Mahtuu työhön paljon faktaakin. Itse koettua, elettyä ja opittua.

– Isoisäni sai ilmaisuunsa paljolti Jalmari Parikalta, se tarttui isääni ja setääni, heiltä minuun.

Rovaniemeläinen äidinäiti oli vanhoillislestadiolaisia, ja hänen luonaan Martti Suosalo tarkkaili pikkupoikana Sinetän kylän ihmisiä.

– Talonväki teki askareitaan, ja mummolaan kylään tulleet pitivät ilmoja ulkoeteisen rahilla ja jutustelivat. Yksi sukulainen, Lyyti-täti poltteli tupakkia ja kertoili tarinoitaan. Se oli aina teatteritapaus.

Suosalon tarkkailijan luonne oli sellainen, että hän pysähtyi suu auki toljottamaan ihmisiä. Hänelle sanottiin, että suu kiinni, ja kitarisatkin leikattiin ehkä sen takia.

Luvan toljottaa Martti Suosalo sai Teatterikorkeakoulussa. Luvan antoi koulun rehtori, opettaja Jouko Turkka, joka kutsui Suosaloa Maunoksi.

– Hän sanoi muille minua katsoessaan, että tämän näköinen on itsensä unohtanut, näin päästään pois itsetietoisuudesta!

Tarkkailijan otteella Suosalo osaa seurata myös naisia ja naisten olemusta, ei niinkään puhetapaa. Vaimo Virpi ja muut naiset ovat niitä, joiden eleitä ja tapoja hän esittää varsin tunnistettavasti Luolamies-monologissaan tai vuodesta 2002 pyörineessä Kiviä taskussa -menestysnäytelmässä.

– En minä naista esittäessäni kimitä, koska eiväthän naiset niin puhu. Eleiden ja ilmeiden jäljittely riittää. Varsinkin Luolamiehessä on paljon otteita Virpin ja minun elämästä.

Moni nainen on tunnistanut itsensä Luolamiehen vaimon kommenteista ja tavasta hallita monta asiaa kerrallaan. Nainen kun ei ole putkiaivo kuten miesten väitetään olevan.

Martti Suosalon oululaisesta taustasta on kerrottu paljon, mutta hän eli myös nuoruusvuosina tärkeitä aikoja Turussa isän työn takia.

– Turkulaiset ne vasta mielettömiä jutunkertojia ovatkin. Se nuotti ja poljento!

Turun murretta hän käytti hyväkseen muun muassa Esitystalous-näytelmässä Espoon kaupunginteatterissa.

Tuoli, johon näyttelijä istahtaa lumisateen jälkeisenä aamuna, ja jossa hän usein istuu esitysten jälkeen, on osa kauniin kodin sisustusta.

Talossa Tapanilassa asuu ilmiselvästi visualisti tai kaksi visualistia. Varsinainen visualisti taitaa sittenkin olla Virpi Suutari, jonka valmisteilla oleva uusin dokumenttielokuva kertoo arkkitehti Alvar Aallosta.

Taulut – Virpi Suutarin taiteilijaisän ja nykytaiteilijoista Nanna Suden ja Anna Tuorin taulut –, huonekalut ja ikkunasta ikkunaan päivän mittaan kulkeva valo ovat osa talon henkeä.

– Täytyy kannustaa nykytaiteilijoita ja tukea sillä tavoin toisiamme. Virpi kävi taannoin Postin taidemyyntinäyttelyssä. Hän oli siellä heti aamusta pipo päässä ihan mummona penkomassa löytöjä, Martti Suosalo sanoo siirtyessään keittiöön keittämään kahvia.

Rakennus on saumaton osa vanhaa Tapanilaa, eikä äkkiseltään uskoisi sen olevan uudisrakennus. Martti Suosalo on rakentanut sen setänsä kanssa, ja talo valmistui vuonna 2000.

– Tontilla pyrittiin säilyttämään rakennustöistä huolimatta osa vanhaa kasvillisuutta. Kaivuria taitavasti käytellyt mies teki erinomaista työtä, jos hänet piti tupakassa. Hän siirsi hellävaroin kaivurilla esimerkiksi hienon syreenin toiseen paikkaan.

Virpi Suutari tuntee kasvit, Martti Suosalo tykkää tehdä raskaampia pihatöitä. Sellaisia ovat kuoppien kaivuu ja pihakiveyksen teko.

Nyt piha on talveen nukahtanut, mutta voi vain kuvitella, millaiseen vihreyteen se herää kevään tullessa. Mustarastaat laulavat, ja kadun ylle kaartuu puiden muodostama lehtimaja.

Kauniissa talossa Tapanilassa asuu vielä koko Suosalon ja Suutarin perhe: esikoinen, 22-vuotias Iivari, 18-vuotias Siiri ja 12-vuotias Aino.

Näyttelijällä on siellä rauhaa harjoitella roolejaan – lähiviikkoina Metsäkansan laulu -monologia, jonka kesto on tunti, ja budjetti nolla euroa. Iso panostus, kun ottaa huomioon, että hän esittää sitä näillä näkymin tasan yhden kerran. Hullun touhua, sanoisi joku, ja niin hän itsekin sanoo. Onneksi mukana on ”toinen hullu”, kapellimestari ja säveltäjä Leif Segerstam.

– Harjoitusvaiheessa luen sitä ääneen kappale kerrallaan, ei minulla muuta erikoista metodia ole, Suosalo sanoo monologiensa opettelemisesta.

Hän harjoitteli jossain vaiheessa myös arkkitehtonisesti kauniissa piharakennuksessa, mutta lopetti naapurin hätkähtäessä jotain rajua repliikkiä. On kotikadulla silti muutakin kuultu. Vuoteen 1974 asti torvisoittokunta kulki pitkin sitä joka vuosi tiettynä muistopäivänä.

Tapaaminen näyttelijän kanssa kiertyy takaisin vuoden 1918 sotaan. Tapahtuma, josta hän kertoo, on kuin Romeo ja Julia -näytelmästä.

– Kerrotaan, että kotikadullamme Liiketiellä punaisiin kuulunut poika ja valkoinen tyttö olivat rakastuneet, ja valkoisten poikien kanssa oli syntynyt tappelu. Paikallinen valkoisiin kuulunut kauppias järjesti pojan ja tämän kaverit tekaistuun oikeudenkäyntiin, mistä heidät vietiin pusikkoon nykyiselle pururadalle ja teloitettiin.

Martti Suosalo sanoo, että sadan vuoden takainen tragedia konkretisoituu hänen ajatellessaan omaa 22-vuotiasta poikaansa vastaavaan tilanteeseen.

– Pitää tehdä kaikkemme, ettei tällaista tapahdu. Ettei viha lähde lapasesta.