Kaksi miestä valokuvassa: nuori radikaalin näköinen mies lakki takaraivolla ja vieressä vähemmän radikaalilta näyttävä nuori mies huopahattua pidellen.

Erkki Tuomioja puhuu megafoniin ja Jyrki Vesikansa seisoo hänen vierellään. Eletään alkuiltaa 25.11.1968 Helsingissä, jossa sadat opiskelijat ovat juuri vallanneet Vanhan ylioppilastalon. Vanhan juhlasali on tupaten täynnä väkeä, ja seinää koristaa banderolli, jossa lukee: ”Vallankumous HYY:ssä tai kuolema”.

– Vanhan valtaus oli päässyt alkuun, ja ryhdyttiin pitämään puheita näyttämöltä, kertoo sittemmin pitkän uran Uuden Suomen toimittajana ja päätoimittajana tehnyt Vesikansa 50 vuotta myöhemmin.

Hän oli ollut Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan (HYY) hallituksen varapuheenjohtaja ja oli tuolloin Suomen ylioppilaskuntien liiton (SYL) hallituksessa.

– Kerroin siellä olleille, mitä kaikkea se ylioppilaseliitti, jota siellä populistisella tavalla haluttiin panna matalaksi, oli tehnyt.

Vuonna 1968 arki Euroopassa on nyrjähtänyt. Vietnamin sodan raakuudet vyöryvät kuvina suomalaisiinkin koteihin. Kuullaan kansalaisoikeustaistelusta ja poliittisista murhista Yhdysvalloissa. On Biafran nälänhätä ja Tsekkoslovakian miehitys. Mellakkapoliisi taistelee opiskelijoita vastaan Pariisissa ja Berliinissä. Nuoriso on kaduilla Varsovassa, Italiassa, Espanjassa ja Jugoslaviassa. Tukholmassa opiskelijat valtaavat oman osakuntatalonsa.

Suomessa suuret ikäluokat ovat juuri vyöryneet yliopistoihin, ja opetus on muuttunut massaluennoiksi. Tilasta on pulaa, henkilökunnasta on pulaa. Opiskelijoilla ei ole tukia, asunnot ovat kiven alla ja opiskelijoiden lasten päivähoito-ongelmat ratkaisematta.

Vasemmistolaisissa piireissä kielenkäyttö yliopistoa ja ylioppilaskuntaa kohtaan kovenee. Ilmassa on jotain uutta, jota sanoitetaan voimallisemman kuvaston puutteessa kansalaissodan aikaisella retoriikalla. Kuin tilauksesta HYY valmistautuu viettämään satavuotisjuhliaan. Frakkijuhlat sopivat maalitauluksi.

Johan von Bonsdorff kertoo kirjassaan Kun Vanha vallattiin (Tammi 1986), että ensimmäiset huhut lähtivät liikkeelle heti Pariisin toukokuun jälkeen ja vahvistuivat Tukholman Kårhusetin valtauksen jälkeen: sama tehtäisiin meilläkin.

Sittemmin Matti Vanhasen ja Anneli Jäätteenmäen pääministerikausien valtiosihteeri Risto Volanen (kesk) on 1968 yksi HYY:n nuoria aktivisteja. Hän on mukana Ylioppilaat–Studenterna-ryhmässä, joka ajaa keskustelutilaisuutta Vanhalle satavuotisjuhlia edeltäväksi illaksi.

– Minun aloitteestani edustajisto teki pari päivää aikaisemmin päätöksen, että ylioppilaskunnan tulee tarjota sali keskustelutilaisuuden käyttöön, Volanen kertoo.

Kello viiden aikoihin sadat ylioppilaat kokoontuvat Vanhan portaille ja edustalle, mutta ylioppilastalon ovet pysyvät kiinni.

Väki huutaa: ”Vanha kansalle!”

Portailla SYL:in puheenjohtaja, juuri yhdeksi HYY:n varapuheenjohtajista valittu Ulf Sundqvist julistaa sanoutuvansa irti HYY:n varapuheenjohtajuudesta, ja kansa kohahtaa. Muun muassa SDP:n ministerinä kolmessa eri hallituksessa, SDP:n puheenjohtajana ja STS-pankin pääjohtajana sittemmin toiminut Sundqvist sanoo 50 vuotta myöhemmin, että poisjättäytymisellä oli henkilökohtaiset syyt.

– Olin elänyt kolme vuotta ylioppilaspolitiikassa ja olin jäämässä sieltä pois. Minut oli nimitetty valtio-opin laitokselle assistentiksi. Kun syntyi tällainen tilanne, sanoin, että en halunnut jatkaa enää sitä touhua. Sai riittää, Sundqvist sanoo.

Virkavalta alkaa työntää opiskelijoita loitommas katukäytävältä. Syntyneessä paineessa tuntemattomaksi jäänyt nuori nainen kalauttaa oven lasiruudun rikki punaviinipullolla. Kun vartijat ryntäävät oven luo, Ylioppilasteatterin näyttelijä Timo Kallinen avaa toisen oven sisältäpäin, ja kansa alkaa vyöryä sisälle.

Yhdysvalloissa Vietnamin sodan vastainen liike oli kehittänyt toimintamallin, jota kutsuttiin nimellä teach-in. Sillä tarkoitettiin ajankohtaiseen poliittiseen aiheeseen keskittyvää seminaaria, jossa kaikki saavat sanoa sanottavansa, eikä puheenvuoroja rajoiteta. Vanhan valtaajat ryhtyvät harjoittamaan sitä nyt. 60-lukulaiseen tapaan keskustelu on moniarvoista, ja kaikkia puheenvuoroja kuunnellaan.

Ulf Sundqvist sanoo silti tunteneensa olleensa altavastaajan asemassa.

– Se oli konkreettinen asia, ei vain tunne. Tunnelma luotiin valtaustilanteessa ja sen jälkeisessä keskustelussa sillä, että syytettiin opiskelijajärjestöjä ja sen johtajia saamattomuudesta ja kyvyttömyydestä sen ohella, että syytettiin järjestelmää kaikesta mahdollisesta. Tosiasia oli silti se, että olimme ihan tehtävien mukaisesti toimineet aktiivisesti käytännön uudistusten aikaansaamiseksi, hän sanoo.

Sundqvistia kalvoi myös ristiriita siitä, että iso osa hänen ystävistään oli vasemmistoradikaaleja, mutta omat vastuunalaiset tehtävät vetivät toiseen suuntaan.

Vanhalla ylioppilastalolla ryhdytään seuraavaksi perustamaan työryhmiä.

– Pari kivaa tyttöä tuli luokseni ja kysyi, voisinko tulla työryhmään, kun eivät he oikeastaan mitään näistä asioista tiedä. Sanoin, että te olette asettuneet edustuksellista kansanvaltaa vastaan, en minä tähän peliin lähde mukaan. Minun kannaltani ylioppilaskuntien hallitukset ja SYL oli valittu ja perustuivat yleisillä vaaleilla valittuun edustajistoon.  Vaalien osanotto oli noihin aikoihin yli 50:tä ja 60:tä prosenttia. Se oli minusta hyvin vahvasti kansanvaltaa, Jyrki Vesikansa muistelee.

Risto Volasella ja muilla keskustalaisilla oli ollut toisenlaisia toiveita keskustelutilaisuuden kulusta, kuin mihin valtaus alkaa kehittyä.

– Illan mittaan puheet radikalisoituivat. Ensin vaadittiin ylioppilaskunnan uudistamista, sitten yliopiston uudistamista ja sitten se meni yhteiskunnan puolelle. Ensimmäinen ilta saatiin silti menemään niin, että me keskustalaisetkin olimme mukana, Volanen muistelee.

Äkkiä salissa kohoaa savupatsas. Lehtereiltä on heitetty savupommi.

– Meistä maltillisista liberaaleista oikealle oli tietty falangi, jossa oli eri osakuntien reserviupseerikerhojen jäseniä. Olen jostain lukenut, että joku tällainen porukka sen savupommin sinne kävi heittämässä,  Vesikansa sanoo.

Volanen muistelee, että tilanne olisi voinut eskaloitua vaaralliseksi.

– Minäkin luulin, että se oli tulipalo. Otin palosammuttimen ja läksin menemään savua päin. Joku älysi ruveta huutamaan, että pysykää paikallanne. Näin mitään paniikkia ei syntynyt. Se olisi ollut vaarallista, koska sali oli tupaten täynnä, hän sanoo.

Myös näyttämö yritetään sytyttää bensiinillä, mutta sekin saadaan sammutettua. Vesikansa ja Sundqvist lähtevät kotiin nukkumaan, mutta Volanen jää Vanhalle yöksi ja nukkuu takkiinsa kääriytyneenä.

Von Bonsdorffin mukaan valtaajat kärsivät yhdessä stoalaisesti vilua ja nälkää.

Aamulla Volanen lähtee keskustaopiskelijoiden puheenjohtajan Olli Saarelan kanssa raportoimaan Vanhan tapahtumista opetusministeri Johannes Virolaiselle.

– Kun tulimme takaisin, sinne oli tullut työpaikkojen lähetystöjä ja kommunistit olivat haalineet omia kannattajiaan ulkopuolelta. Kun ruvettiin menemään vallankumouksen puolelle, Olli Saarelan kanssa sovittiin teksti ja Saarela kävi sen salille lukemassa. Sanoimme, että kokous ei enää seuraa alkuperäisiä, sovittuja tavoitteita, ja me keskustalaiset sanoudumme irti tästä kokouksesta, Volanen kertoo.

Keskustalaisia oli paikalla vielä kymmenkunta.

– Marianne Laxén oli siinä vaiheessa puheenjohtajana. Hän sanoi: ”Toverit: petturit lähtevät ulos. Laulakaamme Kansainvälinen!” Työn orjat korvissamme marssittiin sieltä ulos, Volanen nauraa.

HYY:n satavuotisjuhlat pidetään lopulta sovittuna päivänä, mutta konservatoriolla.

Tasavallan presidentti Urho Kekkonen pitää juhlapuheen, jossa tarjoaa ymmärtämystä ja sympatiaa Vanhan valtaajille.

– Kekkonen otti sen porukan kainaloonsa, rupesi pitämään ”lastenkutsuja” ja yhteyttä. Meitä keskustalaisia keljutti siihen aikaan, että meitä ei kutsuttu lastenkutsuille. Radikaalit olivat lisäksi ulkopoliittisesti kiinni omassa taustassaan, ja siinä suhteessa Kekkosella oli aika monelta puolelta ote heihin nähden, Volanen pohtii.

Vanhalle jääneiltä valtaajilta alkavat samoihin aikoihin puhti ja puheet loppua. Vielä ennen salin loppusiivousta hyväksytään ponsia, jotka vaativat muun muassa opetuksen porvarillisen asenteellisuuden paljastamista ja tiedekuntiin antiorganisaatioita opiskelijaneuvostojen ja marxilaisten työ- ja iskuryhmien avulla.

– Piruuttani nousin, pyysin puheenvuoroa ja ehdotin ponsien hylkäämistä. Siinä vaiheessa taidettiin jo buuatakin, Vesikansa nauraa.

Vaikka Kekkonen strategisesti tarjoaakin ymmärtämystä Vanhan valtaajille, juuri muualta sitä ei heru. Tuomo Olkkonen on artikkelissaan kerännyt Vanhan valtauksen reaktioita ajan sanomalehdistössä:

Kiinalaista kommunismia edustava klikki (Uusi Suomi), punafasistit (Ylioppilaslehti), provokaatio, joka tulee synnyttämään rasismia ja fasismia (Hufvudstadsbladet), hyödytöntä ja tuomittavaa nihilismiä ja anarkismia (Suomen Sosialidemokraatti), akademiskt våld (Nya Pressen).

Risto Volanen on keskustalaisena vaikeassa paikassa, koska puolueväki ei oikein ymmärrä keskustanuorten hillumista vallankumouksellisten kanssa.

– Puoluevaltuusto sattui olemaan koolla seuraavana viikonloppuna. Siellä moitittiin Virolaista ja meitä, että mitäs tämä tämmöinen metelöinti on. Virolainen pyysi, että ”tule sie Risto selostammaa, mist on kysymys”. Minä sitten sanoin, että kuulkaa hyvät puoluevaltuuskunnan jäsenet: Monet teistä ovat olleet rintamalla. Kyllähän te tiedätte, ettei aatteellistakaan taistelua käpykaartissa voiteta. Me aiomme etulinjassa sen voittaa. Se sitten tyydytti heitä oikein kovasti, Volanen hymyilee.

Vanhan valtaus jakaa vuonna 1968 myös sosiaalidemokraatteja.

Kuvaavaa on pääministeri Mauno Koiviston luonnehdinta opiskelijaradikalismista Helsingin Sanomissa.

”Nimenomaan Suomen olosuhteissa näyttävät anarkistiset ajatukset mitä suurimmassa määrin olevan eräänlaisia ylensyöneiden yhteiskuntapiirien ilmavaivoja”, Koivisto pistelee.

– Hyvä joukko SDP:n vanhaa kaartia oli sitä mieltä, että tämä on sellaista toimintaa, jota sosiaalidemokraatit eivät voi hyväksyä. He olivat vahvasti sitä mieltä, että sosiaalidemokraatit ovat järjestäytyneen ja järjestystä ylläpitävän yhteiskunnan kannalla, Ulf Sundqvist sanoo.

Viisi vuosikymmentä myöhemmin Vanhan valtauksen merkitys jakaa edelleen mielipiteitä. Yliopistouudistus ja opiskelijoiden sosiaaliuudistukset kuitenkin saivat vauhtia.

– Vanhan valtauksella ei ollut mitään tekemistä näiden uudistusten kanssa. Niitä oli valmisteltu jo pitkään, ja SYL:llä oli syvälliset ja konkreettiset ohjelmat niistä. Vanhan valtaus oli sivuseikka, Ulf Sundqvist lataa.

Hän sanoo, että vuosi 1968 oli vuosi, jolloin opintotukijärjestelmä pantiin alulle, opiskelijoiden asuntotuotanto käynnistettiin ja korkeakoulujen hallintouudistusta valmisteltiin komiteassa, jossa Sundqvist ja Matti Louekoski edustivat SYL:iä.

Volanen korostaa keskustaopiskelijoiden suhteita opetusministeri Virolaiseen.

– Me keskustaopiskelijat olimme hyvin läheisissä tekemisissä Johannes Virolaisen kanssa, joka oli opetusministeri. Hän toi opintotukijärjestelmän omin käsin valtioneuvostoon ja korkeakoulu-uudistuksen radikaalissa muodossaan, eli mies ja ääni -periaatteella. Sehän oli yliampuva sinänsä, mutta sysäsi kuitenkin liikkeelle korkeakoulujen hallinnon uudistuksen.

– Kyllä sille ilman muuta antoi vauhtia ei pelkästään Vanhan valtaus, vaan siitä seuranneet opiskelijoiden aatteelliset ja muut esiintulot sekä yliopistoissa ja myös muissa kouluissa, Volanen sanoo.

Vesikansan mukaan valtaus oli tietyn aikakauden loppu, hyvässä ja pahassa.

– Alkoi yliopistojen ja opinto-olojen monenlainen uudistaminen. Tuli opintotuki ja perinteinen konservatiivinen linja väistyi. Se merkitsi myös puoluepolitisoitumisen kääntymistä dogmaattisuuteen, ja moniarvoisen, rationaalisen keskustelun loppumista. Siinä mielessä tulos oli hyvin surullinen, hän miettii.

Opiskelijapolitiikka ei Vanhan valtauksen jälkeen ollut ennallaan. Liikehdinnän seismiset aallot tuntuivat puolueissa saakka.

– Siinä syntyi kummalliselta kuulostava yleisdemokraattinen rintama, joka ulottui jostain keskustapuolueen vasemmalta siiveltä taistolaisiin asti. Heille tuli muutamaksi vuodeksi hegemonia, ja muut kulkivat enemmän tai vähemmän perässä. Kokoomukseenkin tuli Ilkka Kanervan siipi, joka yritti päästä siihen joko mukaan, tai pikemminkin mennä demareista ja kepulaisista vasemmalta ohi, ja päästä taistolaisten kanssa jonkinlaiseen yhteistyöallianssiin. Ei se siten toteutunut, Vesikansa miettii.

Volasen mukaan vaikutus Keskustaan on ollut ymmärrettyä suurempi.

– Koko 60–70-lukujen murros on aivan väärin tulkittu, että se olisi ollut vain stalinistien nousua. Siitä alkoi myös Keskustan uusi nousu, joka levisi muihin yliopistoihin ja teinikuntiin. Me nousimme vastustamaan kommunisteja ja yleisdemokraattista rintamaa, sekä puolustamaan demokratiaa. Se kaikui kauaksi. Koko Suomen opiskelijaliikkeessä päävoimat olivat monta vuotta stalinistit, heidän vetämänsä yleisdemokraattinen rintama sekä keskustalaiset, Volanen sanoo.

Hänen mukaansa Keskusta onnistui silloin pitämään omat suuret ikäluokkansa.

– Se vaikutti siihen ihmeeseen, että tällä vuosituhannella Keskusta on ollut kolmeen kertaan suurin puolue, vaikka monet ennustivat siihen aikaan, että meillä olisi ollut Ruotsin keskustapuolueen kannatus, joka meni 4–5 prosenttiin, Volanen sanoo.

SDP taas otti rajua vasemmistolaista linjaa edustavilta taistolaisilta takkiinsa.

– Osa radikaaliaineksista siirtyi vasemmalle aina taistolaisiin saakka. Kun tultiin 70-luvulle, sosiaalidemokraattien asema ylioppilaspolitiikassa heikentyi huomattavasti, ja radikaalivasemmisto nousi. Opiskelijapolitiikkaa hallittiin erilaisilla koalitioilla, Ulf Sundqvist sanoo.

Taistolaiset vetivät puoleensa sukupolvensa lahjakkuuksia, jotka vaikuttivat vuosia opiskelijapolitiikassa, ja sittemmin kulttuuripiireissä, yliopistossa ja mediassa. Vasta Neuvostoliiton heikentyminen ja romahdus puhkaisi aatteesta ilmat.

Vesikansa miettii, että mielenosoitukset vaikuttavat aina enemmän mukana olijoihin kuin ulkopuolisiin.

– Ulkopuolisten silmissä oli hassua, kun ylioppilaat valtasivat oman talonsa. Kaikenlaista risupartaa siellä näkyi, joka kauhistutti ihmisiä. Mutta osanottajille Vanhan valtaus on ollut heidän Suuri Tapahtumansa, jota muistellaan yhä edelleen – kuten minäkin teen. 

Lähteitä: Johan von Bonsdorff: Kun Vanha vallattiin (Tammi 1986); Laura Kolbe: Eliitti, traditio, murros. Helsingin yliopiston ylioppilaskunta 1960-1990. (Otava 1996); Tuomo Olkkonen: Vanhan valtaus vaati sananvaltaa ja todellista päätösvaltaa nuorisolle. Tiellä sananvapauteen. Suomalaisen sananvapauden ja sensuurin muistikirja. (sananvapauteen.fi); Ristovolanen.fi.