Kalifi Tierno Madani Tall esittää kysymyksensä pulaariksi. Ääni on vakaa ja tasainen, saarnamiehen ääni, samanlainen kuin pappi-isälläni. Tulkkina toimiva ystäväni on varoittanut minua etukäteen: ”Tässä ensimmäisessä tapaamisessa kysymykset esittää kalifi etkä sinä.”

On joulukuu 2019 ja ulkoa kantautuu Dakarin iltapäiväliikenteen metakka ja naapurin lampaiden määkiminen.

”Mikä sinua tässä tarinassa niin kovasti kiinnostaa, sinua, joka olet siirtomaaisäntien valkoinen jälkeläinen?”

Tarina, johon kalifi viittaa, kertoo hänen esi-isästään, El Hadj Umarista, joka kävi 1800-luvun toisella puoliskolla pyhää sotaa ranskalaisia siirtomaaisäntiä ja länsiafrikkalaisia animistisia kuningaskuntia vastaan. Sodan tuloksena syntyi tukulöörien islamilainen imperiumi, joka ulottui nykyisen Senegalin ja Guinean kaakkois- ja koillisosista aina Timbuktuun asti, keskelle nykyistä Malia. Kun El Hadj Umar vuonna 1864 kuoli, valtaan nousi hänen poikansa Ahmadu, joka johti imperiumia 6. huhtikuuta 1890 asti.

Tuo oli päivä, jolloin ranskalaiseversti Louis Archinardin komentamat siirtomaajoukot valtasivat tukulöörien pääkaupungin Segun. Ahmadu miehineen oli paennut kaupungista, ja Archinard löysi palatsin lukittujen ovien takaa vain naisia ja lapsia. Heidän joukossaan oli 11-vuotias Abdoulaye, Ahmadun poika, El Hadj Umarin pojanpoika, tuleva hallitsija.

Senegalissa kerrotaan, että poikalapsi puolusti äitiään sapeli kädessä. Eversti Archinard puolestaan kirjoittaa muistelmissaan: ”Vain Ahmadoun nuori poikalapsi, Abdoulaye, kaunis noin kahdentoista vuoden ikäinen poika, kieltäytyi jättämästä äitiään. Hän palasi kaupunkiin ja palatsiin, jossa oli myös hänen nuorempi veljensä. Kaikista näistä ylemmyydentuntoisista ja julmista tukulööreistä, jotka kieroin keinoin sortavat heitä lapsellisempia kansoja, vain yksinäinen lapsi ja naisia osoittivat rohkeutta.”

Voiton merkiksi Archinard miehineen haali palatsista kaiken arvokkaan: kymmeniä kulta- ja hopeakoruja, satoja käsikirjoituksia, aseita. Archinard vei mukanaan myös Ahmadun vaimot sekä kruununperillisen Abdoulayen. Vaimot Archinard antoi lahjaksi Ahmadun vihollisille. Lapsi ja sotasaalis puolestaan lähetettiin Ranskaan.

Noina vuosina eri puolille Eurooppaa, muun muassa Lontooseen, Berliiniin ja Pariisiin, perustettiin isoja etnografisia museoita, jotka täyttyivät siirtomaista tuoduista esineistä. Usein kyse oli sotasaaliista. Museojohtajat täydensivät kokoelmiaan tilaamalla esineitä suoraan siirtomaa-armeijan komentajilta ja tutkimusmatkailijoilta.

Myös Archinard sai tilauksia. Vuonna 1883 pariisilainen museojohtaja kirjoitti everstille ja pyysi tätä lähettämään ”muutamia tukulöörien kalloja”, tämä ”rotu” kun ei vielä ollut kokoelmissa edustettuna. Museoiden tehtävä oli kertoa eurooppalaiselle yleisölle valkoisen rodun ylivallasta ja voimasta, sekä esineiden että ihmisjäänteiden avulla. Kun Segusta ryöstetyt korut olivat ensi kertaa Pariisissa esillä vuonna 1893, ranskalaistoimittajat epäilivät niiden olevan bysanttilaista alkuperää. Mustathan tuskin olisivat yltäneet näin upeaan lopputulokseen. Viesti afrikkalaisten alempiarvoisuudesta oli mennyt hyvin perille.

Joulukuussa 2019 Segun valloituksesta on kulunut pian 130 vuotta. Käsikirjoitukset, aseet ja korut ovat edelleen Ranskan valtion omaisuutta. Ne kuuluvat neljän eri museon kokoelmiin, joissa niiden alkuperäksi on merkitty ”Lahjoitus: Kenraali Louis Archinard”. Yksikään esineistä ei ole ollut esillä vuosikymmeniin. El Hadj Umarin jälkeläiset ovat vaatineet sotasaaliin palauttamista viimeiset 30 vuotta – tuloksetta.

Istun Dakarissa Tierno Madanin olohuoneessa, koska haluan kuulla, mitä sanottavaa hänellä on asiasta.

Mutta toistaiseksi kysymyksiä esittää kalifi enkä minä. Olen asunut lapsuuteni Senegalissa ja oppinut El Hadjin Umarin tarinan alakoulussa, kuten kaikki maan koululaiset. Vanhempani eivät olleet ranskalaisten siirtomaaisäntien jälkeläisiä vaan suomalaisia lähetystyöntekijöitä. Ehkä juuri tämän taustan takia tiedostan, että ihonvärini osoittaa minulle tässä tarinassa paikan, jota vastaan on turha taistella. Olen valkoisen sorron edustaja, sillä siisti.

Tässä on kyse minua suuremmasta: 400 vuoden yhteis­elosta, jonka aikana valkoiset ovat kunnostautuneet yhdellä jos toisellakin julmuudella ja nöyryytyksellä. Siinä kohtaa on ihan turha vedota lapsuusmuistoihin tai afrikkalaiseen mielenmaisemaan.

Vedän syvään henkeä ja aloitan.

”Siirtomaahistoria on valkoisten ja mustien yhteistä historiaa. Se on yhteinen tarina. Paitsi että siitä ei koskaan puhuta yhteisenä tarinana, ei täällä eikä Euroopassa. Ja kun asioista ei puhuta, ne aiheuttavat ongelmia muualla, yllättävissä kohdissa. Silloin voi olla tarpeen kääntää katse kohti menneitä.”

Ystävä tulkkaa. Kalifin valkoisen parran taakse piirtyy hymyn tapainen, saarnamiehen äänessä on aavistus virnistystä. Ystävä tulkkaa ranskaksi: ”Tierno Madani sanoo, että sinä olet mielenkiintoinen.”

Tarina voi siis alkaa.

”Vuosikausiin emme tienneet esineiden olemassaolosta mitään”, kalifi aloittaa.

”Vasta 1980-luvulla, kun opiskelin Kairossa, sain sattuman kautta kuulla, että esi-isämme käsikirjoituksia säilytettiin edelleen Ranskan kansalliskirjastossa.”

Kalifin isän Tierno Mountagan mielessä alkoi itää ajatus matkasta Pariisiin. Syyskuussa 1993 isä, poika ja kuuden hengen delegaatio asettui kolmeksi kuukaudeksi Pariisiin ja kävi läpi yli 500 käsikirjoitusta, joista suurin osa on teologisia tekstejä. Kun isä tiedusteli käsikirjoitusten siirtämisestä Senegaliin, tidjanien veljeskunnan moskeijaan, vastaus oli tyrmäävä. Lain mukaan käsikirjoitukset ovat osa Ranskan kulttuuriperintöä, jota ei voida luovuttaa kenellekään. Tekstit saatiin sentään kuvattua mikrofilmeille, kun delegaatio järjesti sitä varten kolehdin.

Seuraavan kerran Tierno Madani matkusti Ranskaan vuonna 2011. Isä Tierno Mountaga oli kuollut, pojasta oli tullut isänsä seuraaja. Tällä kertaa kalifi suuntasi Le Havreen, Archinardin kotikaupunkiin. Sen luonnontieteellisessä museos­­sa oli kenraalin aikoinaan lahjoittamia esineitä, joista osa oli peräisin Segun sotasaaliista.

Yksikään esineistä ei kuitenkaan ollut esillä. 27 ihmisen delegaatio pääsi erityisluvalla varastoihin. Siellä tilan valtasi hartaus, johon yksikään museon työntekijä ei ollut osannut varautua. Hehän näkivät edessään vain rummun, metsästäjän viitan, vanhan Koraanin. Vierailijat puolestaan katsoivat pyhäinjäänteitä, vuosisadan halki eläneitä todisteita esi-isien elämästä.

”Nämä on saatava esille”, Tierno Madani kertoo tuolloin todenneensa.

Muutaman päivän kuluttua samat esineet olivat kalifin aloitteesta esillä Le Havren kaupungintalolla. Järjestäjät odottivat muutamaa kymmentä vierailijaa, paikalle saapui lähes viisisataa ihmistä, eri puolilta Ranskaa. Tapahtumasta otetuista valokuvista henkii hurmio.

”Sanoin kaupunginjohtajalle, että jonain päivänä nämä esineet vielä palaavat oikealle omistajalleen, ja kutsuin hänet samalla Senegaliin”, Tierno Madani sanoo, suu vienossa virneessä.

Kaupunginjohtajan nimi oli Edouard Philippe. Pari viikkoa ennen tapaamistani kalifin kanssa samainen Edouard Philippe oli valtiovierailulla Dakarissa. Hänestä oli tullut pääministeri. Tierno Madani ja Edouard Philippe tapasivat, kun Ranskan pääministeri palautti Senegalin valtiolle yhden Archinardin aikoinaan viemistä esineistä.

Kyse ei kuitenkaan ollut käsikirjoituksista eikä Le Havren rummusta tai Koraanista vaan Ranskan armeijamuseon kokoelmiin päätyneestä sapelista, jonka ranskalaiset sanovat kuuluneen El Hadj Umarille.

Se on ensimmäinen Ranskan koskaan palauttama museo­esine. Presidentin palatsin seremoniassa ohut sapeli ja sen koristeltu tuppi oli aseteltu punaiselle samettityynylle, jonka pääministeri Philippe ojensi ensin Senegalin presidentti Macky Sallille, joka puolestaan ojensi sen Tierno Madanille, joka puolestaan ojensi sen Dakariin vuotta aikaisemmin avatun Musée des civilisations noires -museon johtajalle. Siellä sapeli on vastedes esillä senegalilaiselle yleisölle.

Seremoniapuheissa ei sanallakaan mainittu sapeliin liittyvää polemiikkia, joka koskee aseen alkuperää.

Pyhän miehen jälkeläiset nimittäin sanovat, ettei kyse ole El Hadj Umarin vaan Umarin pojan Ahmadun sapelista, siitä samasta sapelista, jolla nuori Abdoulaye puolusti äitiään ja jonka käsistä ranskalaisjoukot aseen riistivät. Toiset taas sanovat, ettei sapelin alkuperästä voi lausua oikein mitään varmaa, koska kyse on puoleksi ranskalaisesta esineestä, jonka terässä lukee kaikin kirjaimin, että se on valmistettu Klingenthalin kuninkaallisesssa asepajassa Ranskan ja Saksan rajaseudulla.

Niitäkin on, jotka toteavat, että ranskalaiset palauttivat ihan summanmutikassa valitsemansa aseen. Samahan se heille on, varsinkin kun pääministeri Philippe teki samalla valtiovierailulla satojen miljoonien kaupat kolmesta ranskalaisen Kership-valmistajan partioveneestä ja eurooppalaisen MBDA-konsernin ohjuksista.

Halvalla lähti, sanovat kaikkein kriittisimmät kommentaattorit.

”Meille sapeli on El Hadj Umarin symboli”, sanoo kalifin assistentti Ibrahima Sy vakaalla äänenpainolla. ”Sitä paitsi tuskinpa Archinard olisi sitä Ranskaan asti vienyt, ellei se olisi ollut erityisen arvokas.”

Loppuvuodesta 2020, kun koronan sulkemat museot avautuvat uudelleen, istun Le Havren kaupungin­arkistoissa. Käyn läpi luonnontieteellisen museon vanhoja kirjeitä, sillä sapelin tarina jäi vaivaamaan.

Olen vuoden ajan yrittänyt selvittää sapelin alkuperää, mutta tehtävä on osoittautunut odotettua haastavammaksi. Olen viettänyt viikkoja Senegalin kansallisarkistoissa Dakarissa, lukenut läpi satoja sivuja 1800-luvun lopun käsinkirjoitettuja sotilasraportteja, kuvernöörien ja ministereiden kirjeenvaihtoa. Olen hypistellyt yli sata vuotta sitten piirrettyä Ségoun karttaa ja pelännyt sen murenevan käsiini.

Olen lukenut minuutintarkan raportin kaupungin valtaamisesta ja käynyt läpi Archinardin Ahmadulle lähettämiä ukaaseja, joissa ranskalaiseversti uhkaa jakaa kukistetun hallitsijan vaimot tämän verivihollisille tai vähintäänkin lähettää nämä kauas Gaboniin ”niin ettet enää ikinä pääse heihin käsiksi”.

Mutta sapelista Dakarin arkistojen asiakirjat eivät sanoneet yhtikäs mitään. Sen sijaan kävi selväksi, että ranskalaiseversti Archinardilla oli kirkas suunnitelma paikallisten hallitsijoiden kruununperijöille: Ranskaan, mars! Länsi-Afrikkaan perustetut, paikallisten päällikköjen pojille tarkoitetut koulut eivät everstin mielestä tehneet lapsista tarpeeksi ranskalaisia. Heihin jäi kytemään oman kielen ja kulttuurin petollinen siemen, joka siirtomaahallinnon oli syytä kitkeä juurineen pois.

Le Havren arkistoista en löydä yhtään sen enempää tietoa sapelista, vaikka Segun valtausta ja everstin uraa juhlistetaan kotikaupungissa lehtikirjoituksin ja kymmenen ruokalajin illallisin, joille kokoontuu koko kaupungin kerma. Paikallislehden toimittaja raportoi Frascati-hotellin ravintolan merinäköalasta ja pitkistä puheista, joissa ylistetään everstin ”hedelmällisiä saavutuksia, joista hyötyy paitsi Ranskan kansa myös alkuasukkaiden väestö, joka elää fanaattisten sotapäälliköiden vallan alla”.

Kuten moni muukin Ranskan satamakaupunki, Le Havre rikastui siirtomaiden kanssa käytävän kaupan ansiosta. Jokainen Ranskalle Afrikassa vallattu neliökilometri tarkoitti sotilasvoimin suojattuja kauppareittejä, joilla ei enää tarvinnut maksaa tulleja afrikkalaishallitsijoille. Se ei jättänyt Le Havren tukkumyyjiä kylmäksi.

Archinard oli asiasta varsin tietoinen. Hän perusteli suunnittelemiaan valtauksia Pariisissa istuvalle hallitukselle nimenomaan taloudellisilla eduilla, myös silloin kun hallitus hankasi vastaan vedoten sotilasoperaatioiden korkeisiin kustannuksiin.

Segun valloitus ja Ahmadun valtakunnan kukistaminen olivat Archinardin uran kohokohtia tämän elämän loppuun asti. Enempään hän ei Afrikassa ehtinyt, sillä vain muutama vuosi valloituksen jälkeen Länsi-Afrikan siirtomaissa siirryttiin armeijan komennosta siviilihallintoon, ja liian oma-aloitteiseksi todettu eversti passitettiin takaisin Pariisiin ja sieltä Indokiinaan.

Mutta onneksi oli Afrikasta tuodut esineet. Archinard lahjoitti henkilökohtaisista kokoelmistaan kymmeniä veistoksia, keihäitä, soittimia ja tekstiilejä Le Havren luonnontieteelliselle museolle. Viimeisen lahjoituksen yhteydessä hänelle varattiin museosta oma vitriini, jonne ikääntyvä kenraali asetteli itse sotasaaliina anastetun rummun, jota hän oli säilyttänyt kodissaan yli neljäkymmentä vuotta. Seitsemänkymmentä vuotta myöhemmin sama rumpu kaivettiin varastolaatikoista kalifi Tierno Madanin tutkittavaksi.

Helmikuu 2022, Pariisi. Kuukausia kestäneen kirjeenvaihdon jälkeen olen vihdoin ja viimein saanut luvan tutkia armeijamuseon arkistoja. Eversti Archinard toimitti lahjoituksia myös tähän museoon, yhteensä 69 esinettä. Yksi niistä on sapeli, jonka pääministeri Edouard Philippe palautti Senegalille.

Armeijamuseon arkistot on Archinardin osalta käyty läpi parissa tunnissa: kyse on kaiken kaikkiaan vain viidestä kirjeestä. Ne löytyivät yhdestä museon varastolaatikoista ihan vastikään, kertoo museon alkuperätutkimuksesta vastaava kuraattori Lucile Paraponaris. Kukaan ei ollut kaivannut kirjeitä vuosikymmeniin – ei ennen kuin keskustelu palautuksista alkoi käydä Ranskassa kuumana vuonna 2017. Tuolloin presidentti Emmanuel Macron ilmoitti, että viiden vuoden sisällä ranskalaismuseoiden afrikkalainen kulttuuriperintö pitäisi palauttaa Afrikkaan.

Armeijamuseon viiteen kirjeeseen Archinard on liittänyt kuvaukset niistä tärkeistä taisteluista, joita esineet edustavat. Lahjalista muistuttaa kenraalin ansioluetteloa: tuo sotilaan puku on viety Samorylta, nuo kannukset Ahmadulta, tämä kivi kaivettu siitä ja siitä linnoituksesta. Aina Archinard ei tarkkaan muista, mistä mikin esine on mukaan tarttunut, ”en ole aivan varma, mutta sanottakoon että tämä on peräisin Segusta”. Osa esineistä on saatu lahjaksi afrikkalaisilta hallitsijoilta, kirjoittaa kenraali. Diplomaattisia suhteita voideltiin koristeellisilla ruutiaskeilla ja mustesäiliöillä.

Yhdessä kirjeessä mainitaan ”El Hadj Umarille kuulunut sapeli”, josta Archinard toteaa seuraavasti: ”Kukaan muu kuin hän ei saanut vetää asetta tupestaan. Sapeli ja tuppi oli kiinnitetty toisiinsa punotulla nahkakyönnöksellä, jonka olen leikannut poikki.”

Mutta kenraalin mukaan sapeli olisi peräisin Bandiagaran taistelusta, joka käytiin vuonna 1893, kolme vuotta Segun valloituksen jälkeen.

Mitään muuta kirjallista todistetta kyseisen aseen yhteydestä El Hadj Umariin ei ole, sanoo kuraattori Paraponaris. Olen päätynyt samaan lopputulokseen omalla tahollani. Segusta tuotiin kyllä sapeli, se selviää Etelä-Ranskassa Aix-en-Provencen kaupungissa sijaitsevissa Ranskan meren­takaisten alueiden arkistoissa. Sieltä löytyy lista esineistä, jotka Archinard joukkoineen pakkasi kaupungin valloituksen jälkeen tavarakontteihin Ranskaan lähettäväksi. Segun sapeli oli esillä Pariisissa samaan aikaan kuin sotasaaliiseen kuuluneet korut, vuonna 1893. Mutta sen jälkeen sitä ei löydy mistään.

Veikö Archinard sapelin näyttelystä kotiinsa, mietin ensin. Henkilökohtaisena muistona, lahjoittaakseen sen museolle vuosikymmeniä myöhemmin. Sitten muistan lukeneeni kuvauk­sen sapelista siitä samaisesta lehtiartikkelista, jossa kyseenalaistettiin Segun korujen afrikkalainen alkuperä. Kaivan artikkelin esiin kovalevyn uumenista ja totean: kuvaus ja palautettu sapeli eivät täsmää. Kun suuntaan uudelleen Dakariin ja käyn läpi Bandiagaran taisteluun liittyvät sotilasraportit, en löydä sanaakaan sapelista.

Tähän on tyydyttävä: yli kaksi vuotta kestäneiden etsintöjeni tulos on umpikuja. Palautetun aseen alkuperästä ei voi sanoa yhtikäs mitään varmaa.

Merentakaisten alueiden arkistoissa eteeni astuu kuitenkin sotasaaliin odottamaton osa: Archinardin sieppaama kruununperillinen Abdoulaye Tall, El Hadj Umarin pojanpoika.

11-vuotiaasta pojasta tuli sieppauksen myötä Ranskan valtion holhokki, ja siksi häntä koskevat viralliset paperit löytyvät täältä. Avaan laatikoita, käännän paperi­pinoista esiin arkin kerrallaan ja tavaan siirtomaahallinnon käsin kirjoitettuja kirjeitä. Prinssin elämästä piirtyy eteeni lyhyitä kohtauksia, ikkunoita Sahelin kuivasta kuumuudesta Pariisin harmaaseen syksyyn tuodun lapsen elämään. Muistan oman ensimmäisen syksyni Euroopassa. Olin 15-vuotias ja ajattelin kuolevani valon puutteeseen.

Ennen lähtöä Dakarista Archinard kirjoittaa siirtomaahallinnolle lapsen olevan häneen niin kiintynyt, että laivamatka kohti Eurooppaa on tehtävä yhdessä. Pariisissa pikkuprinssi saa lahjaksi kolmipyöräisen, jolla hän voi opetella ajamaan kaupungin puistoissa. Poika uskotaan Pariisin hienostokorttelissa asuvan ranskalaisperheen hoiviin, ja Archinard pyytää sotaministeriltä lupaa ottaa lapsi mukaan seuraamaan armeijan näytöksiä, tämä kun haaveilee pääsystä sotilaskouluun. Jään miettimään, oliko kyseessä Abdoulayen vai Archinard’in haave.

Neljätoistavuotiaana Abdoulaye saa luvan käydä Afrikassa tapaamassa äitiään ja siskoaan. Hän valmistautuu matkaan ostamalla pitkän listan lahjoja, kirjoja ja Pariisin kartan siskontytölle, metrikaupalla kangasta äidille ja siskolle, värikyniä ja mustetta, kirjepaperia ja postimerkkejä, kynttilöitä ja tulitikkuja, kiikarit, sakset ja kuumemittarin, peittoja, tyynyjä ja kokoontaitettavan nojatuolin. Lista on arkistoitu osaksi Abdoulayen asiakirjoja, koska lahjat maksoi Ranskan valtio.

Viisitoistavuotiaana Abdoulaye aloittaa opinnot pariisilaislukiossa. Lukio on edelleen olemassa, ja kun kyselen sieltä myöhemmin tietoja entisestä oppilaasta, saan ensin epäluuloisen vastauksen: ”Nämä ovat vaikeita asioita. Emme haluaisi olla osallisena kyseenalaisessa teoksessa.”

Ranskassa siirtomaahistorian kaivelu herättää heti epäilyksiä: kenen puolella oikein seisot? Kun vakuuttelen, ettei tarkoitus ole osoitella ketään sormella, saan Abdoulayen arvosanat sähköpostiini. Teini menestyi koulussa hyvin, sai opettajilta kehuja ahkeruudestaan ja hyvästä käytöksestä.

Mutta sitten jokin tuntuu menneen pahasti pieleen.

Virallisten asiakirjojen joukosta löytyy allekirjoittamaton kirje. Siinä vaaditaan lähettämään Abdoulaye takaisin Senegaliin, pois silmistä. Kun 19-vuotias Abdoulaye haluaa pyrkiä Ranskan armeijan sotilaskouluun, ovet tuntuvat pysyvän visusti kiinni. Tarvitaan useiden vaikutusvaltaisten henkilöiden suosituksia ja Abdoulayen kirjoittama pitkä kirje, jossa hän vakuuttaa olevansa valmis ”osoittamaan täyden ja totaalisen sitoutumisensa palvelemalla (maan) uljaissa sotavoimissa”, ennen kuin ovi raottuu. Kirjeistä paistaa läpi tiukka kädenvääntö, jonka taustalla tuntuu olevan aivan muuta kuin Abdoulayen koulumenestys. Kun ovi vihdoin aukeaa, tunnetun päivälehden politiikan toimittaja kirjoittaa ministerille ja vakuuttaa, että nuori mies tulee pitämään lupauksensa. ”Pyydän, jälleen kerran, että unohtaisitte hänen ohimenevän harha-askeleensa, joka johtui lapselle liian suurista kiusauksista ja jota hän on itse osoittanut vilpittömästi katuvansa.”

Mitä Abdoulayen elämässä tapahtui noina vuosina? Paperipino ei kerro siitä sen enempää. Seuraavat asiakirjat koskevat nuoren miehen huolestuttavaa terveydentilaa, jonka syyksi paljastuu tuberkuloosi. Opinnot sotakoulussa jäävät kesken heti kättelyssä. Lääkäri suosittelee Etelä-Ranskan sanatoriumeja, mutta siirtomaahallinnossa pohditaan, voitaisiinko Abdoulaye sittenkin lähettää takaisin Senegaliin. Mutta prinssin tila heikkenee nopeasti. Abdoulaye menehtyy keväällä 1899, 20-vuotiaana.

Kasvattiperheen laatima kuolinilmoitus on arkistoitu virallisen kirjeenvaihdon väliin. Pienen mustareunaisen paperin takaa pilkistää Senegaliin lähetetty sähke: ”Abdou-Lahi Ahmadoun poika kuollut eilen. Ilmoittakaa äidille hienovaraisesti.”

Keväällä 2022 suuntaan tämän tarinan viimeisiin arkistoihin, eteläranskalaiseen Fréjusin kaupunkiin. Ranskan merivoimien arkistoissa pitäisi olla Archinardin henkilökohtaista kirjeenvaihtoa.

Olen miettinyt, miksei Archinard puuttunut millään tavalla Abdoulayen vaikeuksiin – vaikka juuri hän muutama vuosi aiemmin pyysi ministeriltä lupaa viedä lapsi katsomaan sotaharjoituksia. Tai ehkä hän puuttui, mutta siitä ei vain ole jälkeä Aix-en-Provencen virallisissa asiakirjoissa.

Merivoimien arkisto sijaitsee kasarmialueen tuntumassa. Fréjus on Ranskan armeijan tukikohta, jossa on sekä merijalkaväkeä että maavoimien joukkoja. Ensimmäisen maailman­sodan aikana kaupunkiin rantautui siirtomaista tuhansia afrikkalaissotilaita, jotka oli rekrytoitu taistelemaan Ranskan armeijaan. Heidät tunnettiin nimellä ”tirailleurs sénégalais”, vaikka kaikki eivät olleetkaan nykyisen Senegalin alueelta kotoisin.

Abdoulaye ei halunnut alkuasukassotilaaksi vaan Ranskan armeijan upseeriksi, tasavertaiseksi ranskalaisten kanssa. Siitäkö asia kiikasti?

Vietän arkistoissa pitkän päivän ja käyn läpi otteita eversti Archinardin sotilasrekisteristä, hänen kirjoittamiaan puheita, everstikollegoiden lähettämiä onnittelukirjeitä Segun valtauksen jälkeen. Kannan pahvilaatikon toisensa jälkeen pöydälle, toivoen kerta toisensa jälkeen löytäväni vastauksia, joita ei tunnu olevan missään.

Kun olen nukahtamaisillani tunkkaiseen arkistohuoneeseen, Abdoulaye yhtäkkiä astuu esiin. Tekonahkakantisen kansion yhteen kirjekuoreen on kirjoitettu ”Abdou Lahi ben Ahmadoun kirjeenvaihto Archinardin kanssa”.

Kirjeitä on yhteensä kymmenen. Asetan ne aikajärjestykseen ja alan lukea.

Ensimmäinen kirje on vuodelta 1893. Abdoulaye on 14-vuotias. Hän on juuri saanut tietää, että ensimmäinen matka kotikonnuille toteutuu, kolmen Ranskan-vuoden jälkeen.

”Rakas everstini, – –

Tapasin eilen komentaja Andryn, joka oli erittäin ystävällinen ja kertoi minulle, että lähden huomenillalla lauantaina, ja että minut uskotaan kapteeni Regardin huostaan, joka saattaa minut Kayesiin asti ja jonka kuulemma tunnen ennestään. Rakas everstini, kiitän sinua sydämestäni kaikesta, mitä olet tehnyt hyväkseni tähän päivään mennessä. Sinun ansiostasi voin tavata uudelleen äitini, enkä tiedä, millä sanoin voisin ilmaista syvän kiitollisuuteni. Voit olla varma, etten koskaan unohda sinua, missä ikinä olenkin. – – En tiedä, miten kuvailla iloani, en pysty nukkumaan, en syömään, en tiedä miten päin olisin. Epäilen, voiko tämä onni olla totta.”

Puoli vuotta myöhemmin, alkuvuodesta 1894, matkalta palannut Abdoulaye kirjoittaa jälleen everstille. Nyt sävy on syyttävä: ”Lähes kaksi vuotta on kulunut viimeistä tapaamisestamme. Alan vakuuttua siitä, ettet rakasta minua enää etkä halua nähdä minua.”

Teinipoika kirjoittaa koulunkäynnistään, luettelee arvo­sanansa, kertoo saaneensa palkinnoksi kutsun parhaille oppilaille tarjotulle illalliselle. Sanoissa on huomiota kipeästi kaipaavan nuoren vaativa sävy.

Kirjeet eivät kerro, vastasiko Archinard.

Kuluu kaksi vuotta. Abdoulaye on 17. Hän kirjoittaa saaneensa kuulumisia kotoa Senegalista. Sisko on pakotettu naimisiin, mitä Abdoulaye paheksuu. Mietin, mitä kautta uutiset hänelle kantautuivat. Pariisiin kotiutettu Archinard ei enää ollut niitä välittämässä. Kirjoittiko sisko itse?

Kuluu vuosi. Archinard on lähdössä komennukselle Indokiinaan, ja Abdoulaye haluaisi hyvästellä tämän kasvokkain. Mutta kenraali ei ole Pariisissa, ja 18-vuotiaan on tyydyttävä kirjeeseen. Siinä viitataan useaan otteeseen matkavalmisteluihin: Abdoulaye on saanut luvan käydä uudelleen Senegalissa. Valmistelut vaikuttavat edellistä kertaa hankalammilta.

Seuraava kirje on kirjoitettu kolme kuukautta myöhemmin, 11. marraskuuta 1897. Se on kaikista kirjeistä pisin, yksitoista molemmin puolin täyteen kirjoitettua arkkia, jotka tihkuvat kylmää raivoa. Matkasta tuli painajainen.

”Rakas kenraalini,

Palasin Ranskaan 29. lokakuuta. Minua ei hyväksytty Saint Cyrin sotilaskouluun, ja ennen kuin päätän, jatkanko pyrkimistä kyseiseen oppilaitokseen huolimatta kaikista niistä julkeuksista ja nöyryytyksistä, joita Ranskan edustajat minuun Senegalissa kohdistivat, haluan jutella hetken kanssasi. – – Jos sallit, kerron sinulle nyt vastoinkäymisistä, joita jouduin kokemaan Senegalissa ja Sudanissa.”

Vastoinkäymisiä riittää, ja niiden takana on poikkeuksetta paikallinen siirtomaahallinto, joka tuntuu asettaneen tavoitteeksi nuoren miehen järjestelmällisen nöyryyttämisen. Luvattua päivärahaa ei kuulu eikä kukaan ole kertonut Abdoulayen äidille pojan saapumisesta. Nuoren miehen tekemisiä ja sanomisia valvotaan usean kätyrin voimin, ja jokainen tapaaminen Ranskan edustajien kanssa on tuskallista kädenvääntöä rahasta. Kun Abdoulaye esittää kuvernöörille hotellilaskunsa, tämä kehottaa nuorta miestä jättämään sen maksamatta. Yksi jos toinenkin Ranskan siirtomaahallinnon edustaja naureskelee halveksivasti Abdoulayen haaveille sotilaskoulusta.

”Teistä tulisi kurja, suorastaan arvoton upseeri. Sitä paitsi voin kohdella teitä juuri niin kuin minua lystää, te olette vain lyödyn hallitsijan poika”, laukoo yksi paikallisista eversteistä.

Abdoulaye kirjoittaa kaikesta tästä yksityiskohtaisin ja koristeellisin lausein, joiden ironia on juuri niin ranskalaista kuin vain olla voi. Hän on yhtä pöyristynyt armeijan edustajien käytöksestä kuin siitä, ettei hänelle toimiteta haarukkaa ja veistä kuin vasta matkan viidentenä päivänä. Abdoulayesta on kuin onkin tullut ranskalainen, ja hän odottaa, että sellaisena häntä myös kohdellaan. Mutta siirtomaahallinnolle hän on vain musta alkuasukas, kukistetun hallitsijan perillinen.

”Suurin osa Sudaniin maataan palvelemaan lähetettävistä upseereista ei ole heille uskotun tehtävän arvoisia, kirjoittaa Abdoulaye. Nekin, jotka saapuvat kunniallisin ja humanitaarisin aikein, joutuvat pian muiden, alkoholin tylsistämien henkilöiden voitelemiksi. Heidän ainoa huolensa on saada arvomerkkejä hihoihinsa ja mitättömiä mitaleja rintaansa, ja siitä hyvästä he ovat valmiita sotimaan. Jos sotaa ei olekaan meneillään, ei muuta kuin mustia poloisia tappamaan ja siten julmuuksien kautta usuttamaan näitä sotaan. Ja kun he sitten selviytyvät taisteluista voittajina, käyvät he käsiksi naisiin ja kiduttavat viattomia lapsia. Nämä ovat niitä niin sanottuja hyviä seurauksia, joita joka käänteessä suitsutettava sivilisaatio aiheuttaa.”

Abdoulaye jatkaa: ”Mitä tulee eversti Lamoryn tietoiseen herjaukseen, hyväksyn sen sellaisenaan: hän on oikeassa, olen lyödyn hallitsijan poika ja siksi minun on varauduttava vain nöyryytyksiin ja törkeyksiin hänen kaltaistensa raakalaisten taholta.”

Käännän viimeisen käsinkirjoitetun arkin. Abdoulaye lopettaa kirjeensä osoittaen sanansa suoraan Archinardille: ”Ainoa rikokseni on, että olen Ahmadun poika ja että sinä veit minut Ranskaan. Mutta ensimmäisestä olen ylpeä ja aion olla toisen arvoinen. Minua halutaan yllyttää harkitsemattomiin tekoihin, jotta voidaan sitten etsiä niihin syypää: ’Niinpä’, tullaan silloin sanomaan, ’miksi ihmeessä tuo musta pentu pitikään tuoda Ranskaan?’”

Luen 18-vuotiaan Abdoulayen käsinkirjoitettua raivoisaa kirjettä kevätauringon kylpiessä keltaisissa mimosan kukissa, ja minua kylmää. Abdoulayen matkasta on kulunut 120 vuotta, mutta vallankäyttö, josta nuori mies kirjoittaa, ei ole kadonnut minnekään.

Maailmassa ja varsinkin sen länsimaisella puoliskolla tapahtuu jatkuvasti kohtaamisia, joissa yhdellä osapuolella on itsestään selvät voittajan oikeudet ja toisella vähintään yhtä selvä käsitys siitä, että mikä tahansa harkitsematon sana tai teko voi johtaa pahimpaan, riippumatta siitä, kuka on oikeassa ja kuka väärässä. Tätä tapahtuu ranskalaisilla poliisiasemilla ja amerikkalaisilla kaduilla, ja sille, joka tilanteen vääryyden nostaa esille, ei hevin anneta anteeksi, ei sen enempää kuin Pariisiin palaavalle Abdoulayellekaan.

Ajattelen poliisin käsiin vuonna 2016 kuollutta ranskalaista Adama Traoréa, jonka sisko Assa on vaatinut veljelleen oikeutta vuosikausia. Ajattelen Georges Floydia, joka menehtyi valkoisen poliisin käsiin Minneapoliksessa toukokuussa 2020 ja jonka kuolema sai liikkeelle satoja tuhansia mielenosoittajia kummallakin puolen Atlanttia. ”Black Lives Matter!” niissä huudettiin. Ajattelen sitä kesäkuista viikkoa, jolloin Euroopassa mielenosoittajat kaatoivat ja töhrivät useiden historian henkilöiden patsaita. Orjakauppias Edward Colston lensi jokeen Bristolissa, Belgian kuningas Leopold II kaatui Antwerpenin puistossa, Pariisissa ministeri Colbert’n patsas sai punaista maalia niskaansa. Siirtomaaperintö kummittelee mielissämme ja museoissamme edelleen.

Kun seuraavan kerran matkustan Senegaliin, ensimmäisestä tapaamisestani kalifin kanssa on kulunut kaksi ja puoli vuotta. Pyydän uutta audienssia, mutta Tierno Madani on matkoilla. Tapaan vain hänen assistenttinsa Ibrahima Syn ja luovutan hänelle muistitikun, jolle olen kuvannut kaikki Abdoulayen kirjoittamat kirjeet.

”Ainoa asia, jonka pystyimme Ranskasta tuomaan takaisin, oli Abdoulaye”, kalifi sanoi minulle, kun tapasimme pari vuotta aiemmin. Vuonna 1993 Pariisissa vietettyjen kuukausien aikana kalifille ja tämän isälle selvisi, että 20-vuotiaana kuollut Abdoulaye oli haudattu yhdelle kaupungin hautausmaista. Samalla heille selvisi, että haudan hallinta-aika oli umpeutumassa. Kruununperillisen jäännökset siirrettäisiin pian poltettavaksi. El Hadj Umarin jälkeläisille ajatus oli sietämätön, sillä islam kieltää polttohautauksen.

”Tämän miehen paikka ei ole tulessa!” Tierno Madani muisteli isänsä lausuneen.

Niinpä vuonna 1995 sata vuotta aiemmin menehtyneen prinssin arkku palasi sotilassaattueessa Länsi-Afrikkaan. Pariisissa vainajaa saattoivat lentokoneeseen ranskalaisen sotakoulun kadetit. Dakarissa oli vastassa maan asevoimien esikunta. Nyt kun tiedän kaiken sen, mitä tiedän Abdoulayen elämästä, en voi olla ajattelematta, että tilanteessa on jotain perinpohjaisen outoa.

Ellei kyse sitten ole historian ironisesta kostosta. Jollainen on sekin, etten turvallisuusssyistä voi matkustaa Seguun, jonne Abdoulaye myöhemmin haudattiin, samoille syntyseuduille, josta Archinard pojan aikoinaan sieppasi. Malissa on meneillään toisenlainen jihad, terroristien pyhä sota.

”Abdoulaye oli Ranskan sotakoulun ensimmäinen musta oppilas”, huomautti assistentti Sy kalifin kertoessa tarinaa pari vuotta sitten. Äänessä oli ylpeyttä. Ajattelin silloin, että Syn kommentti kertoi jotain perustavaa yhteisen historiamme monimutkaisuudesta: sama asia voi olla yhtä aikaa tappion ja menestyksen symboli.

Viikko Georges Floydin kuoleman jälkeen, keskellä Black Lives Matter -mielenosoituksia, Kansainvälinen museojärjestö ICPM julkaisi tiedotteen.

”Museot eivät ole neutraaleja. Ne eivät toimi erillään valtarakenteista, sosiaalisesta kontekstista tai yhteisöjen pyrkimyksistä. Jos näyttää siltä, että ne ovat tästä kaikesta irrallaan olevia instansseja, kyse on vaikenemisesta, eikä vaikeneminen ole neutraaliutta vaan valinta – väärä valinta.”