Uutisotsikkojen perusteella suomalainen koulu on hätätilassa. Oppimistulokset ovat ”romahtaneet” kuten HS otsikoi tuoretta TIMSS-tutkimusta (HS, 29.11.). Joidenkin mielestä ”Suomen historian heikoimmat PISA-tulokset” vaativat jo ”peruskoulun pelastamista”. Hannu Laaksola (HS, 11.12.) peräänkuulutti uutta koulutusstrategiaa, ja pohjusti näkemystään toteamalla, miten ”PISA-vertailu osoittaa, että Suomessa alueelliset erot osaamisessa ovat kasvaneet, koulutuksellinen tasa-arvo järkkyy, tytöt menestyvät mutta pojat eivät, kotitaustan merkitys menestymisessä on lisääntynyt, ja taajamien ulkopuolella oppilaiden osaaminen on taajamissa opiskelevia heikompaa”. Eri mediat toistavat tuloksista kerran karannutta tulkintaa (esim. YLE, 16.12) ilman, että vaivautuisivat tarkistamaan asiantuntijoilta niiden pätevyyden.
Kokonaisvaltaiselle koulutusstrategialle ja keskustelulle koulusta on tarve. Valitettavasti tutkimustuloksiin pohjautumattomat yleistykset ohjaavat koko keskustelua väärään suuntaan, ja tuloksena on aatteellisesti vääristyneitä kummajaisia, vaikka tutkimustietoa koulun kehittämisen tueksi on paljon. Kuten suomalainen koulu myös suomalainen koulutustutkimus on laadukasta ja laajaa. Viime vuonna suuri joukko eri alojen tutkijoita ja asiantuntijoita tuotti kattavan Tulevaisuuden peruskoulu selvityksen, josta löytyy tutkimukseen perustuvia ehdotuksia ja suosituksia koulun kehittämiseksi. Samoin PISA ja TIMSS –tutkimukset voivat antaa hyödyllistä tietoa, kunhan niitä tulkitaan asianmukaisesti.
Toisin kuin uutisotsikoista voisi päätellä, osaamistason lasku PISA:ssa mitatuissa tehtävissä on ollut maltillista. Alueelliset erot selittävät eroja oppilaiden suorituksissa noin prosentin, joka sekin häviää, kun nuorten sosioekonominen tausta otetaan huomioon. Pojat menestyvät tyttöjä heikommin vain lukutaidossa, aivan kuten kaikissa osallistujamaissa. Matematiikassa ja luonnontieteessä sukupuoli ei selitä suoritusten eroista edes prosenttia. Luonnontieteessä on keskimääräisissä pisteissä tapahtunut laskua, mutta siitäkin huolimatta suomalaisnuoret ovat siinä, samoin kuin lukutaidossa, aivan maailman terävintä kärkeä; käytännössä vain Singapore on edellä. Matematiikassakin oppilaamme jäävät jälkeen vain Aasian menestyjistä. Jos tämä on historian surkein saavutus, voinemme olla aika tyytyväisiä.
Suorituksissa esiintyviä muutoksia ei kuitenkaan pidä sivuuttaa. Pisa-tutkimus edustaa niin sanottua low-stake -testaamista eli siinä suoriutuminen ei esimerkiksi vaikuta kouluarvosanoihin, joten tuloksissa esiintyvä muutos heijastaa usein muutakin kuin varsinaista osaamisen hiipumista. Maakohtaiseen keskiarvoon tuijottamiseen sijaan tulisi keskittyä suoriutumisen vaihteluun. Sen taustalla on iso joukko selittäviä tekijöitä geeneistä kasvuympäristöön sekä sosiaaliseen ja kulttuuriseen pääomaan. Sosioekonomisen taustan merkitys osaamiserojen selittäjänä on kasvanut. Parhaiten sen vaikutukseen tartutaan ylläpitämällä yhteiskuntaa, jossa jo pienten lasten kasvuympäristöstä huolehditaan. Tämä tarkoittaa puuttumista lapsi-köyhyyteen ja tarjoamalla mahdollisuutta rikkaaseen varhaiskasvatusympäristöön – kotona ja päivähoidossa.
Myös koulu on sosioekonomisen taustan eriarvoisuutta lisäävään vaikutukseen joko hyvä lääke tai sen vahvistaja; se ei kykene kaikkia eri tekijöiden vaikutuksia häivyttämään, mutta mahdollisuuksien luojana se on paras. Erityisen tärkeää olisi saada mahdollisimman moni nuori jatkamaan opintojaan peruskoulun jälkeen. Se on yksi tehokkaimmista syrjäytymistä ehkäisevistä keinoista. PISA-kielellä se tarkoittaa sitä, että kaikki oppilaat saavuttaisivat vähintään ”välttävän osaamisen”, sukupuolesta ja koti- tai alueellisesta taustastaan riippumatta. Tämä tavoite ei ole pois siitä, että samalla lahjakkaimpia autettaisiin etenemään huipulle asti. Mutta se vaatii panostamista koulutukseen.
Jotta panostamisesta olisi hyötyä, tulee koulun kehittämisen perustua tietoon. PISA antaa yhdenlaista tietoa menneestä. Yhtä lailla tärkeää on seurata mitä kansalliset mittarit kertovat. THL:n säännöllisesti toteuttama Kouluterveyskysely on yksi tiedonlähde. Sen mukaan moni tärkeä oppilastason indikaattori on kehittynyt myönteisesti viimeisen kymmenen vuoden aikana. Koulusta pitäminen on ollut kasvussa, nuoret kokevat tulevansa entistä enemmän kuulluksi, ja oppilas-opettaja-suhteet ovat parantuneet. Siitäkin huolimatta opiskeluvaikeuksia kokevien määrä on säilynyt korkeana, ja mikä huolestuttavinta, koettu kuormitus ja uupumus näyttävät jopa lisääntyneen. Suorituskeskeisyydellä on hintansa, kuten tutkimuksemme ovat osoittaneet. Paine tullee osin ristiriidasta, että opiskelua pidetään edelleen tärkeänä, mutta sen mielekkyys näyttäisi hiipuvan. Oppimistulosten lisäksi oppilaiden hyvinvointiin tulee siis kiinnittää erityistä huomiota.
Oppilaiden arvioinnin tavoilla ja menetelmillä on myös iso merkitys sille, miten kuormittavana ja merkityksellisenä koulu koetaan. Esimerkiksi ylioppilaskirjoitusten painoarvon lisääminen jatko-opintoihin pääsyssä tulee vaikuttamaan siihen, kuka, mitä ja miten opiskelee – ja millaisessa tunnelmassa. Paperilla hyvältä näyttävien muutosten vaikutukset voivat johtaa johonkin muuhun kuin mitä tavoiteltiin.
Uusi opetussuunnitelma tarjoaa lähtökohtia uudenlaisen oppimiskulttuurin luomiselle. Lisääntynyt kokeilukulttuuri sisältää paljon positiivista, mutta myös riskin muuttua poukkoilevaksi ja ristiriitaiseksi puuhasteluksi. Koulun kestävä kehittäminen edellyttänee Laaksolan kaipaamaa pitkän aikavälin koulutusstrategiaa sekä pätevää tutkimustietoa sen tueksi. Mutun varassa ei tehdä kestäviä ratkaisuja, eivätkä luokka- tai koulukohtaiset kokeilut tarjoa vastauksia rakenteellisiin ongelmiin.
Markku Niemivirta
Professori, Helsingin yliopisto
Pekka Räsänen
Varatoiminnanjohtaja, Niilo Mäki Instituutti
