Nurmijärveläisen rintamamiestalon pihalla on härdelli. Timo Lavikaisen, 45, pitäisi istahtaa rappusille kuvaan Anita-bulldogginsa kanssa. Anita on eri mieltä.

Se touhottaa ja työntää kuononsa toimittajan ja kuvaajan haaroihin.

Sitten se nuolee Lavikaisen naamaa kieli pitkällä ja Lavikainen vastaa pusulla.

Nurmikolla jykevä amerikanbulldoggi riuhtaisee remmistä ja isäntä kaatuu.

– Tällaista meillä on aina, rentoa, Lavikainen huikkaa liukuessaan mahallaan ruohossa.

Nyt kun vaimo Maikki Hopia-Lavikainen on viimeisillään raskaana, kävelyttäminen on jäänyt isännän heiniksi. Heiveröisemmän koira voisi riuhtaista kumoon.

Edes Tallinnan-reissulle ei perhe voi lähteä, sillä kukaan ei voi hoitaa tätä hauvaa.

– Sitten matkustellaan, kun Anitasta aika jättää. On se rakas. Meille on muodostunut lämmin suhde.

Se kuorsaa isäntänsä sängyssä ja kaakattaa autoreissuilla kuin kalkkuna. Koira painaa yli 40 kiloa, ja sen rintalihakset ovat rautaa. Kun se laitettiin valjaisiin farmari-Mazdan eteen ja vaihde vapaalle, auto lähti oitis liikkeelle.

– No niin. Istu. Anna suukko. Noh noh, Lavikainen lepertelee koiralle.

Maikki tulee pihalle, ja Anita rauhoittuu. Sen sijaan Lenne-pojan silmäkulmassa kimmeltää kyynel. Runsaat puolitoista vuotta vanha poika on herännyt päiväuniltaan elämänsä pahimpaan uhmakohtaukseen.

Työn ei pidä hallita koko elämää, Lavikainen linjaa.

– Työmatkojen kanssa töihin menee 10 tuntia. Eipä päivään paljon muuta jää. Mie tykkään, että on vapaa-aikaa. Tykkään olla kotona, kävellä koiran kanssa ja soitella.

Lavikainen soittaa rumpuja, kitaraa, bassoa ja vaikka nokkahuilua. Aikoinaan hän haki elantoa soittamalla bändin kanssa muiden hittibiisejä hotelliketjuissa. Se ei enää houkuttele.

– Tyhjän saa pyytämättäkin, Lavikainen summaa tuon työn olemuksen.

Tämä ei tarkoita sitä, etteikö työtään tekisi kunnolla.

– Teen kaiken niin hyvin kuin pystyn ja haluan, että minua pidetään hyvänä työntekijänä.

Lavikaisen mielestä ihmistä ei ole luotu ylenpalttiseen raatamiseen. Kun muinaiset keräilijä-metsästäjät olivat saaneet ruokansa hankittua, he alkoivat köllötellä. Raataminen vie aikaa ja iloa.

– Täällä ollaan niin häivähtävän lyhyt aika. Sadan vuoden päästä meitä ei kukaan muista.

Lyhyempikin aika riittää unohtamiseen. Sen Timo ja Maikki ovat huomanneet joulutraditiossaan.

He kiertävät joka joulu Helsingin suurilla hautausmailla ja vievät kynttilöitä näyttelijöiden ja muusikoiden haudoille: Ansa Ikosen, Tauno Palon, Cisse Häkkisen, Hella Wuolijoen, Siiri Angerkosken… Muutamien haudalla ei pala yhden yhtä kynttilää.

– Siellä näkyy, kuinka kuuluisuus häviää.

Katso video Timo Lavikaisen Tanssii tähtien kanssa -harjoituksista alta tai täältä. Lavikaisen ja Kia Lehmuskosken TTK-rykäys päättyi sunnuntaina 27.10.2019.

Vaimo Maikki on perheen pomo, ja sehän sopii Lavikaiselle.

– Paljon jäisi asioita hoitamatta, jos puoliso ei katsoisi perään. Ensin hän sanoo kauniisti ja sitten vähän tiukemmin. Olen itse enemmän ”ehtiihän tuo” -linjalla. Vastahan me saatiin hääkuvakin kehystämöön.

Ei siinä mennyt kuin viisi vuotta. Timo ja Maikki menivät naimisiin vuonna 2014. Päivä on tatuoitu ihoon. He tapasivat vuonna 2011 Facebookissa. Maikki teki aloitteen lähettämällä viestin. Molemmilla oli siinä vaiheessa yksi lapsi.

Maikin Heta on nyt 12-vuotias ja innokas keppihevosharrastaja. Lavikainen oli ajoittain Janica-tyttärensä yksinhuoltaja, mutta nykyään 22-vuotias elää jo itsenäistä elämäänsä.

Iän karttuessa isä on kehittynyt rennommaksi ja suurpiirteisemmäksi. Elämän koettelemukset voi ottaa entistä kevyemmin.

– Vaimokin on rento, mutta pitää tiukempaa kuria. Hän sanoo, ettei minun pitäisi olla näin Hulda Huoleton. Minun elämänfilosofiani on, että asiat tapahtuvat ja soljutaan siinä mukana. Vastoinkäymisten edessä usein ajattelen, että okei, elämä on tällaista.

Tyttövauva syntyy näinä päivinä. Niin sanoo ultrakuva, mutta ei se tyttöys ihan varmaa ole.

– En halua kasvattaa lapsia perinteisiin sukupuolirooleihin ja tehdä tytöistä prinsessoja, mutta olen huomannut, että leikit Lennen kanssa ovat rajumpia. Meillä on painia ja raisuja otteita. Välillä vähän kolahtaa, se kuuluu pelin henkeen.

Pojalle ei ole tyrkytetty traktoreita. On annettu kaksi vauvanukkea, mutta pojan käsi hamuaa herkemmin niitä traktoreita.

– Seuraava lapsi tulee varmaan olemaan enemmän sitä prinsessaosastoa. Se vain jotenkin menee niin.

Lavikainen pohtii sukupuolirooleja: Täällä pohjoisen perukoilla olot ovat aina olleet niin karut, ettei tiukkaa roolijakoa ole syntynyt. Molempien on ollut pakko tehdä. Lavikainen itse hoitaa naisten ja miesten hommia sekä siitä väliltä.

– Teen älyttömän hyvää ruokaa. Teen ihan arkiruokaa, viimeksi taisin tehdä lihapullia. Osaan perusideat ja kastikkeet. Vaimokin tekee hyvää ruokaa, mutta hän tekee sitä, koska on pakko tehdä.

Lavikainen kolaa lumet ja hoitaa remontit. Auton hän on aina korjannut itse niin pitkälle kuin mahdollista.

– Ihan siksikin, että ei ole ollut varaa viedä korjattavaksi. Osaan itse ja katson netistä. Kun se onnistuu, olo on ihan jes, osasinpa tehdä!

Perheessä on periaate ”se piirtää, kell’ on liituu”.

– Minulta on seinien maalaaminen kielletty. On todettu, että vaimolta homma sujuu paremmin.

Feminismi on hankala kysymys.

– Hyvä, että tasa-arvoa viedään eteenpäin. On tärkeää tuoda asioita avoimesti esiin, haastaa ja olla kärjekäskin. Mutta en pidä näistä uusista sanoista: ”miesselittäminen” tai ”setämiehet selittää”.

Miesselittäminen tarkoittaa, että mies selittää asiaa itsevarmasti ja kuuntelematta, otaksuen tietävänsä enemmän kuin henkilö, nainen, jolle hän puhuu.

Hän miettii, mitä jos naisista käytettäisiin samanlaisia sanoja.

– Setämiehet vaan selittää – kyllä varmasti myös tätinaiset selittävät. Huono käytös ei koske vain miehiä. Itse 15 vuotta keikkapaikkoja kolunneena tiedän, että naiset kourivat ja ovat hyvin käskeviä.

Ensimmäiset kerrat Lavikainen näytteli pioneerileirillä nuorena.

– Syntyi vahva visio: jonakin päivänä olen näyttelijä. Valitsin lukion kolmannella luokalla ilmaisutaidon. Olen antanut asioiden mennä omalla painollaan ajatuksella ”antaa vuoren tulla Muhammedin luokse”.

Kunnes hän näki kotikaupunkinsa Joensuun paikallislehdestä, että Joensuussa kuvataan elokuva. Lavikainen soitti toimitukseen ja otti selvää. Rooleja haki 2 000 nuorta. Kolmiosaisen kokeen jälkeen rooli Pitkä kuuma kesä -elokuvassa oli Timon.

– Jotenkin olen vaan aina tiennyt, että osaan näytellä. Mitä se näytteleminen edes on? Minusta se on myötäelämistä ja ajoitusta, kykyä sanoa oikealla hetkellä.

Hauskan ihmisen maine syntyi jo alle kaksikymppisenä. Hän tajusi, miten viihdyttää ihmisiä. Vakavin rooli on Leijonasydän-elokuvassa, hän esittää siinä skinheadiä. Kesäteatterin Ulvovassa myllärissä hänellä on traaginen myllärin rooli.

– Putous on tuotannollisesti paras juttu, jossa olen ollut mukana. Kaikkeen suhtauduttiin asenteella: yritetään, katsotaan, kokeillaan. Mihinkään ei sanottu ei.

Komiikkaan Lavikaista etupäässä sovitellaan.

– Mielellään tekisin muutakin, että säilyy mielenkiinto. Näyttelijä helposti leimautuu, ja teattereissa näyttelijä tekee aina samaa roolia eri näytelmissä.

Tanssii tähtien kanssa -kilpailussa Lavikainen on oma itsensä, mitä nyt argentiinalaisessa tangossa liioittelee intohimoa.

– Oikeasti mä olen leppoisa. En mene ääripäihin.

Hän opettelee tosissaan ja jalkaterät rakkuloilla, jotta pystyisi tarjoamaan mahdollisimman hyviä esityksiä.

– Mulla ei koskaan ole ollut mitään voitontahtoa. Koulussa ei yhtään häirinnyt, vaikka minut valittiin joukkueeseen viimeisenä tai jos tulin hiihtokilpailussa maaliin toiseksi viimeisenä. Olen joukkuepelaaja.

Perheessä oli viisi poikaa ja yksi tyttö. Kun vanhemmat antoivat lapsille tehtäväksi käydä kaupassa, veljessarjan vanhimpana Timo pisti nuoremmat asialle.

Vanhemmat eivät pitäneet kovaa kuria, mutta äiti Kirsi sanoi, ettei osta yhden ainutta asetta taloon.

Pojat tekivät itse niin hienoja pistooleita ja kiväärejä, että naapurin lapset leikkivät niillä mieluummin kuin kaupasta ostetuilla.

Uintikausi alkoi vappuna jäiden seassa ja loppui, kun Pielisjokeen tulivat ensimmäiset jäät syksyllä.

Teininä Timosta tuli punkkari.

Punk-aate johti oivaltamaan, että jokainen pystyy tekemään musiikkia ja soittamaan.

Lavikaisesta tuli kapinallinen, joka pukeutui kapinallisen hassusti. Vaatteet olivat kirpputorilta. Joskus hän kulki mummolan pitkissä kalsareissa, joihin hän maalasi Adidaksen tunnukset. Kaverit häpesivät.

Kun hän veti päähänsä irokeesin, vanhemmat ottivat sen miedosti asenteella ”voi herranen aika”.

Joensuun kommunistien listoilla nähtiin muinoin aloitteleva näyttelijä Lavikainen. Hän oli ehdolla vitsin vuoksi, mutta jos hänet olisi valittu, hän olisi ottanut tehtävän tosissaan. Yhteiskunnallinen vaikuttaminen kiinnostaa vieläkin.

Oma isä oli vasemmistoliittoa edeltäneen Skdl:n miehiä, mutta kotona ei koskaan ihannoitu Neuvostoliittoa. Isä opetti: ei kaikki ole niin kuin väitetään.

– Olen samantyyppinen mies kuin isäni Arvi. Meidän ei koskaan tarvinnut vääntää asioista. Arvot ja aatemaailmat eivät meillä ole törmänneet. Meissä on samanlaista uteliaisuutta elämää kohtaan. Otamme kaikki ihmiset ensisijaisesti ihmisinä.

Kotona on suhtauduttu rauhallisesti oman pojan uraan. Lavikainen uskoo, että hänestä ollaan ylpeitä, mutta se ilmaistaan hillitysti. Sukulaisten ilmaisu ”kyllähän tuon kahto” tarkoittaa ”hyvä”. Jos sanotaan ”oli ihan hyvä” se tarkoittaa viisi tähteä.

Eiköhän anneta Lavikaiselle viisi tähteä!

Päivitetty 16.9.2020 – Ilmestynyt 3.11.2019