Paljon matkustava ulkoministeri Timo Soini on juuri palannut Kanarian-lomalta. Siellä on tarttunut väriä pintaan. Siellä hän ehti myös lukea Luke Hardingin agentti Litvinenkon murhasta kertovan kirjan Vaiennettu. Paluumatkalla lentokoneessa hän ahmi Taavi Soininvaaran Inferno.fin.
Soinin jaksamista ja terveydentilaa on seurattu tarkasti, välillä huolestuen ihan syystäkin.
– Nyt on hyvä vointi ja kirkas mieli, vaikka välillä olen vetänyt ihan räkä poskella.
Viimeinen vaalitaistelu vuonna 2015 oli kaikista kovin koetus.
– Jytkyssä tiesin, että me voitetaan. Se oli kuin ampumahiihtoviesti. Olin ankkuriosuudella ja tiesin, että taulut putoo. Ne piti vaan käydä ampumassa. Tässä toisessa ei voinut tietää.
30. joulukuuta 2014 julkaistiin gallup, kauden alhaisin perussuomalaisille. Kannatuslukema oli 13,3 prosenttia.
– Omat hermostuivat ihan hirveästi ja oli kauhea huuto. Viimeiset kolme ja puoli viikkoa vedin joka päivä 6–7 tilaisuutta. Johdin esimerkin voimalla. Vedin niin, että en oikein tiennyt, onko päivä vai yö vai mikä oli.
Soini vertaa itseään Katri Helenaan keikalla.
– Katrin täytyy laulaa Katson autiota hiekkarantaa, muuten ei ole kunnon keikka. Jos minä lähden puhumaan, pitää olla kunnon keikka. Muuten pettymys on sama kuin jos Status Quo ei soittaisi Carolinea tai Black Sabbath Paranoidia.
Vaalivoiton jälkeen alkoivat hallitusneuvottelut, ja sitten Soini löysikin itsensä Merikasarmin työhuoneesta ulko- ja eurooppaministerinä sekä varapääministerinä.
– Kroppa vinkui ja valitti, mutta pelukoppa pysyi kasassa, ja se on tavallaan tärkeintä. Eihän tässä hommassa mikään riitä.
– Mutta nyt kun en ole enää puheenjohtaja, vähempikin riittää.
Lue koko juttu tuoreesta Avusta (4/2018)!
Teksti Marja Aarnipuro
Lue myös:
