Eletään vuotta 2015. Helsinkiläiset Laura Mäntylä ja Lissu Elenius ovat häämatkalla Irlannissa, jota kumpikin rakastaa. Eräällä syrjäisellä pikkutiellä vanha mies pysäyttää pariskunnan. Hän kysyy, oletteko siskoksia – ja alkaa flirttailla. Kumpikaan ei uskalla kiistää miehen olettamusta.

Tilanne on tuttu kaikille sateenkaari-ihmisille. Ihmisoikeuksia ajava kansalaisjärjestö Seta ry kutsuu sitä vähemmistöstressiksi. Se on tila, joka syntyy ympäröivän yhteiskunnan sukupuoli- ja hetero-oletuksista, erilaisuuden tunteista, toiseuden kokemuksesta ja sosiaalisesta leimau­tu­misesta.

Usein tilaa pahentavat kiusatuksi tuleminen tai väkivaltaiset  kokemukset. Stressi kroonistuu, kun on aina mietittävä julkiset hellyydenosoitukset tarkkaan ja harkittava, kenelle kertoo mitäkin. Koskaan ei voi tietää, onko reak­tio aggressiivinen ja tuomitseva vai positiivinen ja suvaitseva.

– On aika surullista, kun kokee, ettei voi kertoa kenellekään olevansa häämatkalla. Sitä tulee oltua aika paljon kaapissa, halusi tai ei, Laura miettii.

Pari löysi toisensa netistä vuonna 2011. Yhteisiä asioita löytyi heti, pienien lisäksi myös niitä isompia: usko ja Jumala.

– Meillä on hyvä, yhteinen arvopohja, Lissu sanoo.

– Arvostelua ja tuomion sanaa tulee kuultua aika paljon. On tavattoman tärkeää, että kotona on ihminen, jonka kanssa sen voi jakaa, Laura jatkaa.

Laura ja Lissu ovat molemmat 45-vuotiaita. He ovat syntyneet Helsingissä ”tavallisiin, turvallisiin ydinperheisiin” ja asuneet myös pätkiä ulkomailla. He ovat olleet rekisteröidyssä parisuhteessa elokuusta 2015.

– Rekisteröity parisuhde muodostaa esteen vihkimiselle. Haluaisin kirkollisen vihkimisen, mutta ensin pitäisi erota eikä Lissu tahdo erota, Laura naurahtaa.

– Eli olemme jumissa byrokraattisesti, tosin omasta syystämme, Lissu virnistää.

Laura valmistui teologisesta tiedekunnasta vuonna 2004. Hän työskentelee oppilaitospappina Helsingin yliopistossa. Hänet tunnetaan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen pappina, joka puhuu usein medioissa sateenkaari-ihmisten eriarvoisuudesta.

Lissu valmistui vuonna 2005 Sibelius-Akatemiasta musiikin maisteriksi musiikkikasvatuksen osastolta. Hän työskentelee nuorisomuusikkona Malmin seurakunnassa ja vetää rippileirejä. Lissu johtaa Malmin enkelit -nimistä kuoroa, joka esittää ”Pyhän hipaisemia pop- ja iskelmäkappaleita niin baareissa ja toreilla kuin kirkoissakin”.

Kumpikin on koulutettu ja kielitaitoinen. Laura puhuu ranskaa opiskeltuaan vuoden teologiaa Strasbourgissa, Lissu hallitsee portugalin alkeet tehtyään useina vuosina musiikkiprojekteja Namibiassa ja Mosambikissa. Pari elää tavallista, normaalia arkea iloineen ja suruineen. Kotona kainaloon kömpii kaksi labradorinnoutajaa: 16-vuotias Tsemi ja 5-vuotias Gounis, lempinimiltään Pötsi ja Pasanen.

Laura on kaksikosta puheliaampi ekstrovertti, Lissu taas on hiljaisempi ja pohtii asiat mielellään itsekseen.

Vuonna 2009 Laura Mäntylä räjäytti kirkosta lasikaton: hän astui julkisuuteen Suomen ensimmäisenä virassa olevana homoseksuaalisena pappina TV2:n Inhimillisessä tekijässä.

– Työskentelin Korson seurakunnan rippikoulu- ja nuorisopastorina. Minua häiritsi suunnattomasti silloinen keskustelu ja sellainen näkemys, ettei kirkolla ja homoilla ole mitään yhteyttä. Tunsinhan pappeja ja seurakuntatyöntekijöitä, jotka kuuluivat sateenkaari-ihmisiin. Kerroin tulevasta tv-ohjelmasta ja seksuaalisesta suuntautumisestani pomolleni, seurakunnan kirkkoherra Kari Pekka Kinnuselle. Sain häneltä täyden tuen, Laura kertoo.

– Halusin näyttää, että myös pappi voi kuulua seksuaaliseen vähemmistöön. Että samalla viivalla ollaan kaikki.

Päätös astua julkisuuteen ei ollut helppo. Laura aloitti varmuuden vuoksi uudet opinnot. Niiden taustalla oli ajatus, että ohjelman jälkeen papin työ saattaisi muuttua mahdottomaksi.

Tv-ohjelma puhutti etu- ja jälkikäteen, ja media tykitti otsikoita: ”Ensimmäinen suomalainen homopappi astui ulos kaapista”. Julkiseksi tueksi nousivat kirkkoherra Kinnusen lisäksi myös piispa Eero Huovinen sekä Kuopion piispa Wille Riekkinen. Huovinen antoi lausunnon, ettei homoseksuaalisuus ole este papin työlle ja että eriarvoisuus on lailla kielletty. Kirkko ei lähde sitä lakia rikkomaan.

Kirkon antama tuki oli helpotus, ja suurin osa palautteesta oli positiivista, mutta joukkoon mahtui myös niitä, jotka tekivät pitkään kipeää. Laura sai kuulla hylänneensä Jumalan ja halveksivansa Jumalan sanaa. Se viilsi syvässä uskossa olevaa Lauraa, jolle papin työ on kutsumusammatti. Vielä kolme vuotta myöhemmin hän kirjoitti Armo kuuluu kaikille -blogiinsa: ”Tällä hetkellä jokainen kohtaamani kristitty on potentiaalinen väkivallantekijä. Joudun pelkäämään sitä, onko hänen hengellisyytensä sellaista, joka tuomitsee minut ja että ehkä hän vielä tuo sen esiinkin.”

– Hengellinen väkivalta on todella vahingollista, olen saanut siitä kymmenen vuoden aikana oman osani. Moni on tuominnut minut vaikka väittääkin, ettei tuomitse minua ihmisenä vaan pelkästään tekoni.

Myös Lissu muistaa katsoneensa tv-ohjelman.

– Eikä olisi ikinä tullut edes mieleen, että elämä menee näin, Lissu vilkaisee Lauraa.

– Olisihan se unelma, että jokainen saisi hengittää, olla turvassa ja elää ihan normaalisti ilman, että tarvitsisi kuunnella tuomion sanoja siitä, millainen on.

Nuorena Laura vastusti naisten pappeutta ja piti homoseksuaalisuutta syntinä.

– Sain mummoltani monella tavalla hyvän uskonnollisen kasvatuksen, mutta kuulin myös kirjaimelliseen raamatuntulkintaan pyrkivää äärikristillistä julistusta. Minäkin olin näkemyksissäni jyrkkä.

– Vasta yliopistossa ymmärsin, että Raamattu on kirjoitettu omassa ajassaan ja sen aikaisella tietämyksellä. Liian kirjaimellisesti sitä ei kannata lukea, Raamatun sanomaa on sovellettava tähän päivään.

Laura kertoo syvästä hengellisestä kokemuksesta, jonka ansiosta mustavalkoinen ajattelutapa alkoi saada muita värejä.

– Aloin muun muassa hyväksyä homoseksuaalisuudenkin jo paljon ennen kuin itse tiedostin kuuluvani kyseiseen vähemmistöön. Itse asiassa se ei ollut minulle enää mikään juttu, kun vihdoin ja viimein asian tiedostin, Laura sanoo.

– Ongelmani oli ja on edelleen vain ne ihmiset, jotka minut tuomitsevat. Se sattuu. En usko, että kukaan voi suhtautua kylmästi ja välinpitämättömästi, jos kuulee itsensä tuomittavan helvettiin sillä perusteella, ketä rakastaa ja miten.

Lissu pyöri opiskeluaikoina muusikkopiireissä. Ympäristö oli ”erilaisuutta tukeva, moninaisuutta näkevä”.

– Ei minulla ole isompia jyrkkyysjuttuja mihinkään suuntaan. Tuntuu vähän vieraalta, että pitäisi määritellä itsensä jotenkin. Olen aina halunnut seurata sitä, mikä itselle on totta. Mä olen vain mä, Lissu miettii.

– Niin kuin Jumala Mooseksen kirjassa vastasi, kun kysyttiin, kuka olet: ”Minä olen se joka olen”. Ihminen halusi määritellä jopa Jumalan, mutta Jumala kieltäytyi määrittelemästä itseään. Kristillisen ihmiskäsityksen ytimessä elää ajatus, että jokainen meistä on Jumalan kuva. Mekin voimme siis olla lokeroimatta itseämme. Minä olen se joka olen, Laura sanoo.

Viitisen vuotta sitten Laura alkoi tunnistaa itsessään muunsukupuolisuuden.

– Sitä täytyi hieman prosessoida. Ensin oli sopeuduttava siihen, että alkoi parisuhde samaa sukupuolta olevan kanssa, sitten siihen lisättiin vielä tämä. Mutta kun aikani mietin, tulin lopulta siihen tulokseen, että kaikesta huolimatta hän on sama ihminen. Laura, puolisoni, Lissu sanoo.

Binäärinen eli kaksijakoinen sukupuolikäsitys tarkoittaa ajattelutapaa, jossa sukupuolia katsotaan olevan kaksi, naiset ja miehet. Henkilöt, joilla on ei-binäärinen sukupuoli, eivät ole identiteetiltään vain miehiä tai naisia, vaan sekoitusta molemmista, jotakin muuta sukupuolta tai sukupuolettomia. Se pitää määritellä itse. Valtaväestölle asia on vieras, virallisissa lomakkeissa voi raksia ruutuun mies tai nainen, ”muu” vaihtoehto puuttuu.

– Moni kutsuu minua naiseksi ja käyttää sanoja, joilla ilmaisee näkevänsä minut naisena. Siitä seuraa kiusallisia tilanteita: korjaanko vai annanko olla?

– Vaikka eihän sukupuoli ole ainoa asia, jota saa aina selittää. Ihonväriltään tummempi törmää usein uteluihin: ”Mistä olet kotoisin? Espoosta. Joo joo… mutta mistä olet alun perin kotoisin?” Jokainen voi miettiä, miltä tuntuu tulla koko ajan väärin nähdyksi tai viettää koko elämänsä selittämällä identiteettiään.

Monilla on edelleen käsitys, että homoseksuaalisuuden ”voi korjata”. Kristityt puhuvat eheyttämisestä.

– Toki sillä tarkoitetaan hyvää. Meidät halutaan pelastaa helvetiltä, koska ihmisellä on taustalla usko, että homoseksuaalisuus ajaa ihmisen kauemmaksi Jumalasta, Laura sanoo.

Lissu puistelee päätään.

– Jumala rakastaa sua, mutta… Kaikki kelpaavat, mutta… Mielestäni yhdenvertaisuuteen ei kuulu sanaa ”mutta”.

1500-luvulla maailmankuvassa tapahtui mullistava käänne, kun Kopernikus osoitti Maapallon kiertävän Aurinkoa. Lauran mukaan elämme tällä hetkellä vastaavanlaista ihmiskuvaan liittyvää murrosta. Tieteentekijät ovat todistaneet, että sukupuoli ja seksuaalisuus ovat monimuotoisia.

– Tulevat sukupolvet kasvavat tähän uuteen näkemykseen, ja sadan vuoden päästä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen epätasa-arvoa ihmetellään samalla tavalla, kuin me ihmettelemme nyt orjuuden hyväksymistä. Että ihan Raamatulla pystyttiin perustelemaan, kuinka toiset ovat alempi- ja toiset ylempiarvoisia. Joka ajassa on omat juttunsa! Kirkko kantaa perinteitä niin hyvässä kuin pahassa, Laura sanoo.

Lissu nyökkää.

– Rippileireillä olen huomannut, että nuoret ovat jo tutustuneet näihin asioihin ja prosessoineet niitä. Monet tämäntyyppiset asiat ovat nuorille luontevia, ne kuuluvat jo elämään. Nuorten ansiosta näen tulevaisuuden valoisana ja uskon, että syrjintä tulee vähenemään.

Vuonna 1966 piispat antoivat lausunnon, että homoseksuaalista taipumusta on mahdollista hillitä kristillisen uskon ja sopivan lääkärinhoidon avulla. Tänä vuonna kirkko on Helsinki Pride -yhteisön virallinen kumppani. Pitkälle on tultu.

Kirkon virallisen käytännön mukaan homopareja ei vihitä kirkolliseen avioliittoon, mutta silti papit vihkivät samaa sukupuolta olevia pareja. Kaiken huipuksi kirkon mukaan kaikki seurakuntalaiset ovat yhtä arvokkaita, mutta silti se viestii, ettei joidenkin seurakuntalaisten rakkaus ole silti kirkollisen vihkimisen arvoinen. Mitä ihmettä kirkossa tapahtuu?

Laura selittää.

Vuonna 2014 eduskunta hyväksyi avioliittolain muuttamisen niin, että kaksi samaa sukupuolta olevaa ihmistä voi jatkossa solmia avioliiton. Avioliittolaista poistuvat kohdat, joissa puhutaan miehestä ja naisesta. Uusi avioliittolaki astui voimaan 1. maaliskuuta 2017.

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon toimintaa säätelevät kirkkolaki ja kirkkojärjestys. Eduskunta hyväksyy kirkkolain muutokset kirkolliskokouksen ehdotuksesta. Kirkkolaissa sanotaan, että ”kirkollisesti vihittävien tulee olla rippikoulun käyneitä kirkon jäseniä”. Piispat ovat esittäneet tulkinnan, että sillä tarkoitetaan naisen ja miehen välistä suhdetta. Iso joukko pappeja ei hyväksy tulkintaa, koska määritelmää vihittävien sukupuolesta ei ole kirjattu kirkkolakiin- tai järjestykseen.

Kesäkuussa Pohjois-Suomen hallinto-oikeus kumosi Oulun hiippakunnan tuomiokapitulin 3.10.2017 antaman kirjallisen varoituksen papille, joka oli vihkinyt samaa sukupuolta olevan parin. Hallinto-oikeuden mukaan papille ei voi antaa varoitusta, koska kirkkolakiin tai kirkkojärjestykseen ei ole lisätty säännöstä vihittävän pariskunnan sukupuolesta.

– Ja siksi me voimme vihkiä sateenkaaripareja, Laura hymyilee.

Kirkkolaki ei ole kiveen hakattu. Sotien jälkeen Suomessa nousi esiin muun muassa kysymys eronneiden vihkimisestä, sota-aikana mentiin näet villisti naimisiin. Piispat ilmoittivat, ettei eronneita voi vihkiä kirkossa, mutta presidentti Paasikivi löi jarrua. Koska asiaa ei ole kirjattu kirkkolakiin, eronneita voidaan edelleen vihkiä.

Transihmisten oikeuksien ja koko sateenkaarikansan puolesta on tehtävä vielä paljon töitä yhteiskunnassa ja kirkossa. Laura näkee positiivisena sen, että sukupuolisensitiivinen ote on lisääntynyt kirkon kasvatustyössä.

Entä tuomitseeko Raamattu samaa sukupuolta olevien suhteet? Sitä on vaikea sanoa, sillä Raamatusta löytyy vastaus kaikkeen, jos haluaa. Eri koulukunnat löytävät Raamatusta tulkintoja sekä homouden puolesta että sitä vastaan. 

Laura ei tuomitse niitä, jotka ajattelevat homouden olevan synti ja kirkollisen vihkimisen kuuluvan vain heteroille.

– Pikemminkin tunnen myötätuntoa. Olisi hyvä miettiä, mistä omat ajatukset tulevat. Kenties joltakin lapsuuden uskonnolliselta auktoriteetilta? Onko usko kasvanut aikuiseksi?

Kaikkia syrjittyjä ihmisryhmiä auttaa ja voimistaa se, että muut asettuvat tueksi. Martin Luther King sanoi: ”Loppujen lopuksi emme muista vihollistemme pahoja sanoja vaan ystäviemme vaikenemisen”, Laura miettii.

Sitten Laura ja Lissu pakkaavat koirat autoon ja lähtevät kauan odotetulle kesälomalle tuttuun vuokramökkiin. Vuokraisäntä on rakentanut sinne uudet, matalammat portaat Tsemi-koiravanhukselle.