Noin neljännesvuosisata sitten, kun olin aloittelemassa luontokuvaajan uraani, näin eräällä loppusyksyisellä järvenrannalla erikoisen näyn. Rannalle oli huuhtoutunut vihreitä, koralleilta näyttäviä kappaleita. En ollut uskoa silmiäni: ei kai Suomessa ole koralliriuttoja?

Ei nyt sentään, mutta kyllä järvisienen elintavoissa ja ulkonäössä on paljon yhteistä lämpimien maiden korallien kanssa. Järvisienellä ei ole sukuelimiä, vaan sen siittiö­solut uivat sienestä toiseen hedelmöittämään munasoluja. Siitä syntyy siimapeitteisiä toukkia, jotka uivat vedessä vapaasti ja kiinnittyvät johonkin sopivaan alustaan, kuten veden alle kaatuneen puun oksistoon.

Lopputuloksena on koralliriuttojen eliöyhteisöä muistuttava näky. Järvisieni ei häviä myöskään värikkyydellään eteläisille koralleille, vaan järvisienen kanssa symbioosissa elävät levät antavat sille kirkkaanvihreän värin.

Järvisieni on nimensä veroinen, sillä käteen otettaessa se tuntuu pehmeältä ja huokoiselta kuin pesusieni. Kuluneena hellekesänä näin niitä lähes jokaisella sukellusreissullani eri puolella Suomea. Esimerkiksi Hollolan Iso-Tiilijärvessä järvisieni peitti pohjaa laajoina mattoina, ja myös Savitaipaleen Kuolimo-järvessä niitä oli runsaasti.

Järvisieni kuuluu siis eläinkuntaan, vaikka se ei näytäkään eläimeltä, vaan pikemminkin kasvilta. Rannikoillamme elävä rakkohauru on taas esimerkki eliöstä, joka ei ole kumpaakaan.

Rakkohauru tunnettiin ennen nimellä rakkolevä. Se on 20–50 sentin pituinen ruskoleviin kuuluva levälaji, joka ei ulkonäöstään huolimatta kuulu kasvikuntaan.

Viime vuosina DNA-tutkimuksen kehittyessä levien sukulaisuussuhteista on saatu entistä tarkempaa tietoa. Uusittu nimi vähentää sekaantumisen vaaraa; aikaisemmin eri lajeista oli puhuttu ristiin samoilla nimillä.

Hauru-nimitys on ollut jo aikaisemminkin kansan käytössä länsirannikolla. Ennen vanhaan rakkohaurua käytettiin muun muassa väriaineena ja lannoitteena.

Suomessa on toinenkin hauru-niminen laji: pikkuhauru. Se tunnettiin aikaisemmin myös kapearakkolevänä. Pikkuhauru on Itämeren kotoperäinen laji, joka viihtyy hieman vähäsuolaisemmassa vedessä kuin rakkohauru.

Rantakalliosta törröttävät rakkohaurupuskat ovat komea näky. Haurun värikkyyttä lisäävät lehtien pinnalla olevat pulleat, keltavihreät ilmarakkulat, joista laji on saanut nimensä.

Veden aallokkoisuus vaikuttaa rakkohaurun muotoon. Pulleat kaasurakkulat toimivat kellukkeina, joiden avulla levä kurkottaa kohti valoa. Tyrskyjen pieksämillä luodoilla levään ei kasva rakkuloita lainkaan.

Rakkohauru on herkkä laji, jonka esiintyminen kertoo ympäristön tilasta laajemminkin. 1970-luvulla se hävisi monin paikoin Itämeren rehevöitymisen ja saastumisen vuoksi. Laji reagoi herkästi veden suolapitoisuuden muutoksiin. Ajoittain Itämereen tulee Atlantilta Tanskan salmien kautta suolapulsseja, ja sellaisten esiintyminen on vähentänyt rakkohaurun määrää.

Vielä on esittelemättä kolmas, ehkä kaikkein omituisin eliöryhmä: limasienet.

Limasienet muodostavat oman sukuhaaransa amebojen kanssa. Limasienet ovat alkeellisia yksisoluisia eliöitä, joilla ei ole varsinaista solurakennetta, vaan ne ovat pelkkää solulimaa.

Aikaisemmin limasieniä pidettiin eläiminä, mutta molekyylibiologian kehittyessä käsitykset eliökunnan sukulaisuussuhteista ovat menneet uusiksi. Sieniäkään limasienet eivät ole – eiväthän sienet osaa liikkua.

Limasienillä on sienten, kasvien ja alkeellisten eläinten ominaisuuksia. Niillä on itiöemiä, kuten sienillä. Ne esiintyvät puiden rungoilla ja maaperässä kuin kasvit. Ja ne suunnistavat ja liikkuvat eläinten tapaan.

Limasieniä on kaikkialla luonnossa, mutta useimmiten niitä on vaikea havaita. Esimerkiksi keltainen paranvoi ilmoittaa olemassaolostaan vain silloin, kun se kostealla säällä ilmestyy salaperäisesti lahopuun pinnalle.

Enimmäkseen limasienet elävät piilossa, mutta lisääntymistä varten ne ryömivät ihmisten ilmoille. Värikkäät ja läheltä katsottuna taiteellisen kauniit limasienimuodostelmat ovat itiöpesäkkeitä, joiden tarkoituksena on limasienen lisääntyminen.

Kun itiöpesäkkeet ovat täysin kypsyneitä, ne muuttuvat harmaiksi ja vanhan näköisiksi pölypusseiksi. Siitä itiöt sitten leviävät uusiin paikkoihin. Muodonmuutos tapahtuu nopeasti: kun limasienen koristamaa paikkaa katsoo seuraavana päivänä, värikkään limakon tilalla on vain lahonnutta puuta ja tummanharmaata pölyä.

Limasieni ryömii eteenpäin noin millimetrin tunnissa, mutta jotkin lajit voivat liikkua samassa ajassa jopa useita senttejä.

Limasieni kykenee tunkeutumaan esteiden läpi saalistaessaan himoitsemaansa ravintoa, kuten bakteereja ja sieniä. Limasieniolento voi mennä läpi vaikkapa talouspaperin huokosista ja yhdistyä esteen toisella puolella. Sellaisesta tulee mieleen Terminator tai The Thing – ”se” jostakin, eikä ihme, sillä tieteiselokuvien tekijät ovatkin yleensä ottaneet suoraan luonnosta mallia eksoottisten hahmojensa luomiseen. Elokuvahirviöiden kyvyt eivät olekaan niin yliluonnollisia kuin ensi katsomalta voisi luulla.

Limasienillä ei ole aisteja, hermostoa tai lihaksia. Silti voi sanoa, että niillä on jonkinlaista älyä, sillä ne osaavat suunnistaa ravintonsa perässä, jopa labyrintissä. Aivan kuin ne tietäisivät, mitä haluavat, vaikka ovatkin rakenteeltaan hyvin yksinkertaisia.

Vaikka limasienet ovat suurimman osan elämästään näkymättömissä, niillä on tärkeä rooli luonnon kiertokulussa ja metsien monimuotoisuuden ylläpitämisessä. Limasienet hajottavat lahopuuta ja ovat osa metsien maanalaista biomassaa, jota tutkijatkaan eivät tunne kovin hyvin.

Suomesta tunnetaan noin 200 limasienilajia. Lisää varmasti löytyy tutkijoiden työn edistyessä. Limasienet ovat kiehtova osoitus siitä, kuinka luonnontieteellinen tietämys ei ole koskaan valmis eikä lukkoon lyöty.

Limasienet haastavat perinteiset näkemyksemme eliölajien luokittelusta ja osoittavat, kuinka monenlaisissa muodoissa elämä pystyy maapallollamme ilmenemään.