Istahda nurmelle ja nojaudu tukevahkoon koivunrunkoon Laukon kartanon rehevässä puutarhassa Vesilahdella.

Kokeile hetken ajan, miltä tuntuisi olla kirjailija. Kaiva laukustasi kynänpätkä sekä lehtiöntapainen ja ryhdy riimittelemään säe toisensa perään.

Huomaatko, kuinka paperillesi pukkaa mielenkiintoista tarinaa? Ja turha on hämmästellä runosuonesi sykintää, sillä paikka on aivan erityinen. Istut täsmälleen samalla sijalla, jossa Elias Lönnroth (1802–1884) nuorena ylioppilaana 1820-luvun alussa istui, luki ja ennen kaikkea kirjoitti.

Parikymppinen Lönnroth toimi Laukon kartanoa vuosina 1817–1869 hallineen Törngrenin suvun lasten kotiopettajana. Myöhemmin Lönnroth palasi Laukkoon useaan otteeseen. Kartanon mailla hän sai olla rauhassa, kesäisin kalastella ja talvisin hiihdellä. Kulttuurimyönteinen aateliskoti kestitsi mieluista, oppinutta vierastaan.

Huhtikuussa vuonna 1849 Lönnroth päivitti ja allekirjoitti Karjalan laulumailta kokoamansa Kalevalan lopullisen muodon – omasta toivomuksestaan ja Törngrenejä arvostaen nimenomaan Laukossa.

Vuonna 1933 Laukkoon, tietyn koivun tuntumaan, pystytettiin kuvanveistäjä Evert Porilan suunnittelema muistomerkki, jota yhä voit Laukossa ihailla.

Mutta kun katsot hieman tarkemmin kyseistä koivua, huomaat, ettei se voi olla kahdensadan vuoden ikäinen. Eikä olekaan. Alkuperäinen puu kaatui myrskyssä 1950-luvulla. Nykyinen puu on suora jälkeläinen Lönnrothin koivulle.

Kun havahdut takaisin tähän päivään, kuulet kummallisen kuminan.

Ukkostaako läheisen Pyhäjärven yllä?

Tuntuu kuin jossain soisivat noitarummut. Pian havaitset, että salaperäiset äänet tulevat heinälatoa muistuttavasta rakennuksesta, joka on nykytaiteilija Tapani Kokon Pakanakirkko.

Astu rohkeasti sisään, käännä katseesi ”kirkon” lautalattiaan ja ole varuillasi: seisot nimittäin viikinkiaikaisen polttokalmiston päällä. Laukon aistirikas taidekesä vie sinut tästä päivästä nopeasti aikamatkalle jopa noin 1 800 vuoden taakse.

Muutaman viime vuoden aikana Laukosta on kaivauksissa löydetty rautakautinen hauta-alue. Luututkimukset ja koekaivaukset ajoittivat kalmiston 500-luvulle.

Muinaiset laukkolaiset ovat haudanneet vainajansa vuosisatojen ajan nyt tutkittavana olevalle alueelle. Kalmiston keskeltä, kivien seasta, paljastui esineitä 200-luvun nuoremmalta roomalaisajalta ja 400–600-lukujen kansainvaellusajalta.

Hienoa on saada omin silmin silmäillä muinaisia esineitä. Laukon alueen arkeologiset löydöt ovat kaikkien vieraiden nähtävillä kartanon päärakennuksessa. Ihmeellistä on ajatella, että nimenomaan tässä on asuttu samaan aikaan, kun Välimeren ympäristöjä hallitsivat silloin kaikkivoipaiset roomalaiset.

Kartanon toisessa kerroksessa näet Laukon kolmipäisen kotkan. ”Ihmisen sielun lintu” on viikinkiajan löytö noin vuodelta 1000 ja valmistettu Permissä, nykyisen Venäjän alueella.

Laukkoon on vuosisadat kuljettu vesitse. Pyhäjärveä pitkin pääsee yhä kesäisin laivamatkalle Laukkoon. Ja asiaankuuluvasti Tampereen keskustassa, Ratinan suvannossa sijaitsee ”Laukontori” ja ”Laukontorin satama”.

Kartanolta on matkaa 600 metriä Laukon vanhaan satamaan, josta löydettiin 1 800 vuotta vanha keihäänkärki. 1 500 vuoden takaisesta soturihaudasta löytyi muiden muassa kirveenteriä.

Vuonna 1997 Laukosta löytyi keskiaikainen 80 hopeakolikon rahakätkö. Koska rahat olivat balttilaisia ja tanskalaisia, kukkaron arveltiin aikanaan kuuluneen palkkasoturille.

Mitä tuolla omaisuudella, 80 hopearahalla, sitten olisi aikanaan saanut hankittua? No, esimerkiksi 50 tynnyriä hyvää olutta.

Kurjen suvun saaga alkaa 1400-luvulta. Rälssimies, tuomari Klaus Kurki on tunnettu vanhasta balladista Elinan surma, jonka Elias Lönnroth tallensi Vesilahden seutuvilla kuuntelemiltaan runonlaulajilta Kalevalaan.

Kirjailija Gustaf von Numers sovitti vuonna 1890 balladista näytelmän, jonka ensi-illassa nimiosan esitti Ida Aalberg. Jalmari Finne puolestaan kirjoitti Klaus Kurjen tarinasta libreton, johon Oskar Merikanto sävelsi oopperan Elinan surma. Teoksen ensiesitys oli Aino Acktén johtamilla Savonlinnan toisilla oopperajuhlilla vuonna 1912. Niin Laukon suuri, tuntematon 1400-luvun isäntä Klaus Kurki ilmestyi 500 vuotta kuolemansa jälkeen Olavinlinnan estradille riutumaan mustasukkaisuudessaan, polttamaan viattoman vaimonsa Elinan ja tekonsa tajuttuaan ratsastamaan hopeisessa haarniskassa Kurjenkalliolta Pyhäjärven syvyyksiin.

Suomen viimeinen katolinen piispa Arvid Kurki (1463–1522), sotapäällikkö, eversti Axel Kurki (1555 –1630), valtaneuvos Jöns Kurki (1590–1652) ja ritari Gabriel Kurki (1630–1712) ovat kukin nähtävillä Laukon kartanon museaalisestikin mielenkiintoisessa näyttelyssä.

Suomen vanhin säilynyt haarniska oli Axel Kurjen suojana hänen taistellessaan Ruotsin kruunun sotatantereilla. Axel Kurki nousi kuningas Juhana III:n kuoleman jälkeen vuonna 1592 Suomen sotavoimien päälliköksi.

Suomen kansallismuseosta lainassa olevasta haarniskasta voi päätellä, että Kurki oli hoikka, noin 190-senttinen urho.

Jöns Kurki oli yksi vaikutusvallaltaan suurimmista Kurjen-suvun edustajista ja valtakunnan mahtimies 1600-luvun alkupuoliskolla, jolloin elettiin Pietari Brahen (1602–1680) mukaan nimettyä ”Kreivin aikaa.

Laukossa voi nähdä myös Gabriel Kurjen silkkisen paraativuoteen. Sen hänelle lahjoitti vuodet 1718–1720 hallinnut Ruotsi-Suomen kuningatar Ulriika Eleonora (1688–1741).

Kun viivähdät vielä hetken kartanon päärakennuksessa, vilkaise taiteilija Robert Wilhelm Ekmanin jättisuurta maalausta Yö ennen mestausta vuodelta 1600. Ekman kuvaa pysäyttävästi, kuinka ritari Per Banér viettää viimeistä iltaa perheensä parissa. Aamulla hänet mestataan Kaarle Herttuan (1550–1611), tulevan kuningas Kaarle IX:n toimeenpanemissa verilöylyissä.

Näissä tunnelmissa on parasta lähteä ulkoilmaan.

Pienen happihyppelyn jälkeen voit laskeutua 500 vuotta vanhaan, kesäkuumalla miellyttävän viileään kellariin. Uskomusten mukaan sinne johtaa 50 kilometrin päästä Karkun Pirunvuorelta tunneli, jota pitkin pirut ja jättiläiset tulevat anastelemaan Laukon isäntien viinaksia.

Pirunkellarin kivirappuset ovat alkuperäiset, tulipaloissa säästyneet. Vuonna 1704 liekkimeressä tuhoutunut päärakennus oli kellarin päällä.

Kun jälleen olet ulkona Laukon vehreässä puutarhassa, kuvittele täydenkuun valaisema tunnelma. Silloin näyttäytyvät Laukon omat kummitukset. Heistä tunnetuin on Klaus Kurki, joka hopeisessa haarniskassa ratsastaa valkoisella hevosellaan.

Perimätieto kertoo, kuinka Haarla-suvun hallinta-aikana kartanon palvelusväki kuuli kavioiden kopseen. Täyden kuun aikana kukaan ei uskaltanut mennä kartanon puistoon.

Vuoden 1918 tragedia kosketti Laukkoa suuresti. Tapahtumien pohjana olivat Laukon kartanon vuoden 1907 häädöt.

Tuolloin Suomen suuriruhtinaskunnassa käytiin ensimmäiset eduskuntavaalit, ja poliittiset vastakkainasettelut hiipivät myös maaseudulle. Laukon kartanolla oli yli sata torppaa, ja kun torppareiden ja kartanon paronin Herman Standertskjöld-Nordenstamin (1854–1934) kesken käydyt ”työehtosopimusneuvottelut” kariutuivat, paroni päätti häätää torpparinsa.

Tragedia säilyi mielissä, ja 11 vuoden päästä tapahtui jälleen kauheita.

Edellisenä päivänä sota oli alkanut, kun 29. tammikuuta 1918 punakaarti saapui Laukkoon. Ensi töikseen punaiset ampuivat tilanhoitaja Linderoosin. Paroni oli ehtinyt paeta Laukosta.

Maaliskuussa punakaartin tilanne heikkeni, ja huhtikuun alun Tampereen valtaustaistelun jälkeen Vesilahti oli punaisen Suomen pohjoisrintamalla. Yhä ahtaammalle joutuneet punakaartilaiset sytyttivät ”häätäjäparonin” kartanon tulimereksi.

”Isoksi Harmaaksi” kutsuttu Laukon päärakennus oli valmistunut vuonna 1842. Vuoden 1918 keväällä raivonneessa sisällis- ja kansalaissodassa kartano tuhoutui.

Marraskuussa 1918 Laukossa liikkunut runoilija Bertel Gripenberg kirjasi lohduttoman näyn:

”Nokiset savupiiput,

mustuneet puunrungot,

hiljaisuus,

vain varisten käheä raakunta”.

Nykyisen päärakennuksen rakennutti 1929 Laukon ostanut tehtailija Rafael Haarla.

Laukko tarkoittaa porttia, satamaa. Vuonna 1934 joukko amerikansuomalaisia tarjoutui lahjoittamaan entiseen kotimaahansa virginianpeuroja. Laukon isäntä, tehtailija Rafael Haarla kiinnostui tarjouksesta.

Niinpä Minnesotan peurakomitea lähetti peuranvasoja laivalla kohti Suomea. Mutta epäonneksi taipaleen loppupäässä Itämerellä raivosi myrsky, josta selvisi hengissä vain kolme naarasta ja yksi uros.

Onneksi ne kykenivät lisääntymään Laukossa. Vuonna 1938 oltiin valmiita päästämään kymmenkunta yksilöä vapaaksi kartanon maille.

Toisen maailmansodan jälkeen Laukkoon tuli pari uutta peuraa, ja nyt kartanon nimen saanut laukonpeura on kannaltaan elinkelpoinen ja runsas.

Vuodesta 1968 jatkuneen Lagerstamien hallinta-aikana tuotantosuunnat ovat vaihdelleet. Ensin Laukkoon tulivat lihakarja sekä ratsuhevoset.

Vuodesta 1980 alkaen kartanonisäntä Juhani Lagerstam perheineen jalosti Laukko-ravureita, joista menestynein oli Houston Laukko (1988–2012). Se voitti Euroopan mestaruuden, Derbyn ja Kriteriumin sekä monia palkintoja myös ulkomaisilta kaviourilta. Myös periyttäjänä menestynyt Houston Laukko sai viimeisen leposijan Laukon kartanon mailta.

Ravipuoli hiipui pikku hiljaa, ja taas oli aika katsoa, mitä Laukossa seuraavaksi tehtäisiin.

Vuoden 1918 tuhoissa pystyyn jäivät vain tallin seinät. Nyt talliin on sisustettu ja varustettu laaturavintola, jossa myös ryhmät nauttivat Laukon antimia, vaikkapa tilan nimikkopeuraa sisältävää riistakäristystä.

Laukon kartano on avannut ovensa matkailijoille ja vieraille. Kartanon emäntä Liisa Lagerstam kuvaa nykyisen selkeän liikeidean: tarjolla on hyvää historiaa, hyvää taidetta, hyvää ruokaa ja hyvää juomaa.

Vuosi 2017 oli Suuri Elokuvavuosi. Laukon puistoon pystytettiin ulkoilmanäyttämö kotimaisille klassikkoelokuville. Nyt eletään Suurta Historiavuotta, ja 2019 tulossa on teemavuosi, jolloin esille tulee muiden muassa Jukka Rintalan suunnittelemia pukuja.

Huomaa Laukkoon tullessasi ja sieltä poistuessasi, että ajat Klaus Kurjen tietä. Täällä historia elää.