Liuksialan kartano kuuluu niihin paikkoihin, joissa tuntee olevansa ikiaikaisen äärellä. Esimerkiksi kartanoon kuuluvan, Josef Stenbäckin vuonna 1917 suunnitteleman kappelin paikalla sijaitsi 1400-luvulla rakennettu Kangasalan ensimmäinen kirkko. Tässä se pysyi 1600-luvulle, kunnes Herran huone ja sen perässä asutus siirtyivät nykyisen Kangasalan kaupungin nykyiseen keskustaan.

Kaikki ei siirtynyt puisen kirkon mukana, joten kartanon kappelissa pääsee aikamatkalle menneisyyteen. Muhkean kiviaidan suojissa kohoavassa kappelissa voi kopsutella alkuperäistä, yli 600 vuotta vanhaa laattakivilattiaa asianmukaisen hartaasti tai istahtaa vuodelta 1658 peräisin olevalle kirkonpenkille – pysähtyä, tuntea kivisakastin viileys ja kuunnella äänettömyyttä, jonka vain yksinäisen hyttysen ininä rikkoo.

Kappelin ympärillä on kartanoa 200 vuotta hallinnoineen Meurman-suvun yksityinen hautausmaa, ja onpa tällä pyhällä maalla pidetty myös perhejuhlia, häistä lähtien. Nykyään tila kuuluu veljeksille, Markku ja Mikko Meurmanille.

Laattakivilattialla on kirkkohistorian lisäksi toinenkin tarina kerrottavanaan. Sillä on aikoinaan kulkenut myös hänen kuninkaallinen korkeutensa, ainoa Suomessa vakituisesti asunut kuningatar, Kaarina Maununtytär (1550–1612).

Kun Kaarina Maununtytär eleli seudulla, hallitsevana uskonsuuntana Suomessa oli jo luterilaisuus. Harras Kaarina saattoi rukoilla tällä kivilattialla, että taivahan pyhä Herra olisi hänelle armelias. Toisin toimi Kaarinan appiukko, Ruotsia kuninkaana vuosina 1523–1560 hallinnut Kustaa Vaasa (1496–1560). Hän ei anellut mitään, vaan korjasi kruunun rahapulan omimalla katolisen kirkon rikkaudet omiin holveihinsa.

Kustaan pojista ensimmäisenä nousi valtaistuimelle vuonna 1560 Eerik XIV (1533–1577). Vuonna 1568 Eerikin nuorempi veli Juhana (1537–1592) nappasi kruunun, vangitsi isoveljensä ja pysyi nimellä Juhana III kuninkaana kuolemaansa asti vuoteen 1592.

Aika rapsakoita olivat Vaasan poikien välienselvittelyt. Saamaan liemeen joutui myös Eerikin nuorikko Kaarina Maununtytär. Rakasta aviomiestä oli pakko perheen kera seurata vangitsemislinnasta toiseen, jopa Kastelholmaan Ahvenanmaalle.

Kun Juhana lopulta tapatti veljensä Eerikin vuonna 1577, hän sen jälkeen kaikesta huolimatta kohteli veljensä vaimoa tämän arvon mukaisesti. Juhana osoitti Kaarinan asuttavaksi vauraan kartanon, vuonna 1556 seudun eri taloja yhdistämällä perustetun Kangasalan Liuksialan.

Sinne Kaarina sai Turun linnasta vapauduttuaan asettua vapaana Sigrid-tyttärensä kanssa. Poikaansa Gustafia hän ei mukaansa saanut. Juhanan vaarallisena pitämä nuorimies karkotettiin Puolaan.

Kesäkuun ensimmäisenä päivänä 1577 suuri saattue lähti Turusta Kangasalle. Hovin etiketti piti, vaikka taustalla käytiin julmaa valtataistelua. Leskikuningatarta seurasi tytär sekä palveluskuntaa seitsemän naista, 13 miestä, kolme pappia, neljä teiniä ja neljä asemiestä.

Uuteen kotiseutuunsa oitis ihastunut Kaarina vietti lopulta yli puolet elämästään Liuksialassa. Hän saavutti palvelusväkensä keskuudessa luottamuksen, ja häntä kutsuttiin nimellä Liuksialan Hyvä Rouva.

Kaarina tunnettiin kautta maan. Kun talonpojat nousivat kapinaan aatelistoa vastaan ja sotivat marraskuusta 1596 helmikuuhun 1597 tuhoisaa Nuijasotaa, sekasortoisissa oloissa kapinalliset polttivat kaikki tielleen osuneet kartanot, mutta eivät Liuksialaa. Se säästettiin nuijamiesten johtajan Jaakko Ilkan erityisestä käskystä. Jaakko tunsi Liuksialan Hyvän Rouvan maineen, ja vaikka hänen nuijamiehensä himosivat tulukset taskuissaan pistää myös Liuksialan liekkeihin, Ilkan sana painoi.

Kappelista kävelyretki vie Roineen rannalle. Kartanon järvenpuoleisen terassin kiviportailta sinne on matkaa parisataa metriä, niin kauas kuin silmä siintää. Kartanon nykyisen päärakennuksen runko on vuodelta 1804, mutta kivirappuset ja kellarirakennelmat ovat selvästi vanhempia, jopa 1500-luvulta.

Aikoinaan Roineen armaiset aallot ulottuivat noille portaille asti. Niinpä Kaarinan tytär Sigrid saattoi kastella matalassa rannassa varpaitaan istuessaan rappusilla ja pulahtaa vilvoittavaan veteen hellekesinä. Ehkä ruotsalaissyntyinen Kaarina ehti yli 30 vuoden aikana oppia suomalaistavoille: savusaunasta uimaan ja järvestä takaisin lauteille.

Sittemmin, 1800-luvun jälkeen, rantaviiva on loitontunut kauas, lähes näkymättömiin. Järven rannan karatessa kartanon luota tilalle tuli maata ja sija nytkin kukoistavalle puutarhalle.

Sigrid jatkoi Liuksialan ja Kaarina Maununtyttären suvun yhteistä tarinaa. Hän hallitsi Liuksialaa äitinsä jälkeen ja kuoli tilalla vuonna 1633. Äiti ja tytär on haudattu Turun tuomiokirkkoon.

Sigridin puoliso oli Henrik Tott. Heidän poikansa ja pojanpoikansa omistivat Liuksialan vuoteen 1654 asti. Vuonna 1661 omistajaksi tuli amiraali Lorenz Creutz ja 1689 eversti Gustaf Adolf Mellin. Viimeksi mainitun perilliset omistivat kartanon vuoteen 1802 saakka.

Vuonna 1821 Liuksiala siirtyi nykyiselle omistajasuvulleen, kun Suomen sodassa (1808–1809) Sandelsin joukoissa ansioitunut kapteeni Carl Otto Meurman (1788–1845) osti sen. Hänen poikansa Agathon Meurman (1826–1909) loi kartanon maataloudellisen suuruuden. Hän myös vaikutti laajasti oman pitäjänsä ja koko Suomen suuriruhtinaskunnan hankkeisiin. Valtiopäivilläkin aikanaan vaikuttaneella kunnallisneuvoksella oli määrätietoinen asenne. Agathon Meurmanin kerrotaan lausahtaneen omiensa joukossa: ”Talonpoikaissääty, se olen minä.” Turhaan ei Liuksialan silloinen isäntä saanut lisänimeä Kangasalan karhu.

1800-luvun todellisuudesta Liuksialassa muistuttaa kappeliin tulijaa tervehtivä vaivaisukko, jonka käsissä olevassa kyltissä lukee: ”Joka köyhää armahtaa, se lainaa Herralle.” Nykyisen sosiaalitoimiston edeltäjä toimi aikana, jolloin jopa ruoasta oli pulaa. Kartanossa nälkää ei tosin tarvinnut kärsiä, kiitos laajojen viljelysten ja sijainnin.

Koska Roine ulottui kartanon keittiön ovelle, ruokakulttuuriin kuului runsaasti kalaa. Liha oli palvattua, keskiviikkoisin ja perjantaisin vietettiin lihatonta päivää.

Päärakennuksen kivijalasta saattaa yhä laskeutua kellariin, joka toimitti tuon ajan jääkaapin virkaa. Nyt sinne sopisi perustaa vaikkapa ravintola. Tiilimuuraus luo tunnelmaa, ja aterioija vääjäämättä joutuisi pohtimaan mennyttä: kuinka joku piika haki täältä marjamehua kuningattarelle, ja mitä muuta tapahtui? Kummitteliko kellarissa?

Kartanosta löytyy yhä vihiä kummituksista – mutta ei kellarista vaan Punaisesta kamarista. Sen vakituinen yövieras on nainen, jolla on palttinainen paita, punaharmaaraidalliset sukat ja hiukset auki. Niine hyvineen hän ilmestyy yhtäkkiä, hiippailee hetken ja taas katoaa.

Toisinaan taas saattaa trymoo-peili oudosti täristä, tai seinältä putoavat hirvensarvet, joissa roikkuvat viikinkiaikaiset miekat...

Liuksialassa outoja tapauksia aistitaan yhä, mutta pelkoon ei ole syytä. Kaarina kyllä piti ja vielä nytkin kuulemma toisinaan pitää kartanon tienoilla liikkujat varpaillaan. Paniikkiin ei silti ole syytä, sillä Kaarina on perimätiedon mukaan lempeä kummitus.

Kartanon terassilla voi katsastaa Liuksialan alueelta tehtyjä muinaislöytöjä. Arvokas on italialainen koru, jonka sisään saattoi sijoittaa tuoksuvia yrttejä ja mausteita nuuhkittavaksi.

Koru oli Kaarina Maununtyttären omistama, mutta hän kadotti sen. Ehkä leskikuningatar pyöritteli korua sormensa ympäri sen pitkän ketjun varassa ja – viuh – arvoesine ketjuineen lensi pyörien kuin pieni moukari jorpakkoon tai Roineen syvyyksiin.

Lopulta 1920-luvulla, nykyisten omistajien isoisän Jalmari Meurmanin (1870–1946) aikana koru löytyi, ja se on nyt suvun huomassa. Korua kosketellessa voi palata aikamatkalle yli 400 vuoden taakse. Silloin tämä nimenomainen koru on ollut leskikuningattaren majesteetillissa näpeissä.

Muitakin arvoesineitä on löytynyt. Kahdeksan äyrin ja 16 äyrin hopearahat kuningas Eerik XIV:n ajalta 1500-luvulta löydettiin Liuksialan maaperästä 1900-luvun ­kappelikaivauksien yhteydessä. Kulmikkaiden kolikoiden arvo määräyryi painon mukaan. Kahdeksanäyrisestä on nirhaistu palanen ja samalla osa kolikon arvosta.

Kaarina Maununtyttären hallussa tiedetään olleen 10 tinalautasta. Arvoesineitä oli vain arvohenkilöille, kansa söi puukipoista tai lankunpalaselta.

Liuksialan Kaarinalta kadonneet tinalautaset ilmestyivät 1920-luvun alussa kertomaan viestiä 1500-luvun lopulta. Toinen tarttui peltotöissä auran kärkeen. Siksi siinä on reikä. Toinen löytyi ehjänä. Loput Kaarinan hovin kymmenestä tinalautasesta ovat edelleen kadoksissa.

Tinalautasissa on Gdanskin kaupungin vaakuna valmistuspaikan mukaan. Suurvalta-aseman saaneen Ruotsin mahti ulottui aikanaan Puolaan asti.

1900-luvun alussa Liuksialan isäntäväen ystäviin kuului kangasalalainen kirjailija, teatterimies Jalmari Finne (1874–1938). Kiljusen herrasväestä ­kertovien tarinoiden isänä yhä muistettu Finne lomaili kartanossa kymmenenä kesänä. Hän kiitti 23. syyskuuta 1927 Jalmari Meurmanin puolisoa Adele Meurmania huolenpidosta lahjoittamalla hänelle Risti-korun. Sekin on kartanossa tallessa, samoin kuin Finnen kiitoskirje Meurmaneille 30. joulukuuta 1926. Tuolloin Liuksialan isännyyttä ­harjoitteli jo nykyisten omistajien isä Lasse Meurman (1908–1991).

Nykyään Liuksiala on Markku Meurmanin perheen yksityiskoti. Toinen omistaja on Markun veli Mikko Meurman. Kuningattaren asuinpaikka on edelleen kooltaan komea. Liuksialaan kuuluu peltoa 120 hehtaaria sekä metsää 410 hehtaaria. Pellot ovat talon ympärillä yhtenä kappaleena – ja niitä riittää lähes niin kauas kuin silmä kantaa.

Vuonna 2014 Liuksialassa lopetettiin lypsy- ja nautakarjatalous. Sitä oli jatkunut ennätyksellisen pitkään tilalla, joka 1500-luvulla oli ollut kuningas Kustaa Vaasan karjakartano.

Lähes 500 vuotta sitten kauas Liuksialaan kaikuivat mahtikäskyt Tukholmasta. Nyt ne tulevat Brysselistä. Euroopan unioni määrää, että pellosta pitää nousta vähintään kolmea viljelyskasvia. Niinpä Markku ja Mikko Meurmanin hallitsema maatalousyhtymä viljelee tänäkin satokautena ohraa, kevätvehnää sekä nurmea – siis heinäpeltoa.

Meurmanien kuudes sukupolvi on jo sitoutunut kartanon hoitoon. Meurmanit puhuvat tulevaisuuden taloudellisista näkymistä: metsätalous on erittäin tärkeää. Metsä turvaa tilan investoinnit.

Vihreän kullan voimin kartanon uskotaankin kestävän vielä pitkään – ehkä jopa toiset 500 vuotta?