Viime marraskuussa se vihdoin tapahtui. Suomen kalleimmaksi käynyt kävelysilta eli Turun katettu, lämmitetty ja valaistu Logomon silta avautui yleisölle.

Kuulun ihmisryhmään, joiden arkea silta on tehty helpottamaan. Asun muutaman kilometrin päässä sillasta, ja se on matkan varrella, kun kuljen junalla Helsinkiin töihin. Kävelen kaukoliikenteen junille silti edelleen vanhaa siltaa pitkin, koska Logomon siltaa käyttäessäni joutuisin kiertämään niin, että matka raiteille pitenisi.

Asennettani uutta siltaa kohtaan eivät ole ainakaan kohottaneet otsikot, joita sillasta oli osunut silmiin. Nopean googlailun perusteella kyseessä on ”hämmentävä siltafarssi”, jonka lopputuloksena on ”Suomen kallein kävelysilta, joka ei edes vie mihinkään”. Logomon silta kun jää keskustan päässä töröttämään ilmaan sen näköisenä, että sitä olisi mahdollista jatkaa keskustaan päin niin, että se yhdistäisi radan eri puolilla olevat kaupunginosat toisiinsa.

Jatkopala ei ole tällä hetkellä tekeillä, eikä kaupunki ole sitä sitoutunut maksamaan. Jos jatko-osa tehdään, tällä hetkellä ääneen lausutuissa toiveissa on, että sen maksaisi mahdollisesti tuleva turkulainen hotelliyrittäjä. Sillan kaupungin puoleisen pään kohdalla kun on tontti, johon on ajateltu hotellia jo vuosien ajan. Silta on rakennettu niin, että sitä voidaan tarvittaessa jatkaa, ja silloin jatkopala tukeutuisi uuteen hotellirakennukseen.

Otsikoita sillasta on saatu jopa iltapäivälehtiin. Humoristisimpien juttujen mukaan Turun rakennushankkeissa on viime vuosina haettu ylenpalttista monumentaalisuutta. Kaupungin virkamiehistössäkin alettiin kuulemma kutsua Logomon siltaa ”monimutkaiseksi rakennelmaksi, jota voidaan käyttää myös siltana”.

Vaikuttaa siltä, että Logomon sillalle naureskellaan samalla tavalla kuin vuonna 2019 Turun Kakolanmäelle valmistuneelle Funikulaarille eli Suomen ensimmäiselle ulkona kulkevalle kaupunkikivihissille, joka ei ilmeisesti juuri koskaan toimi.

Mitä ihmettä Turussa oikein tapahtuu?

– Mistään monumentaalisuusbuumista Turun rakentamisessa en ole kuullut. Tutkin näitä asioita sentään työkseni, ja se on minulle jokseenkin vieras ajatus, sanoo arkkitehtuurin historian ja restauroinnin apulaisprofessori, dosentti Panu Savolainen.

Savolaisen mukaan Logomon siltaa ja Funikulaaria ei sinänsä yhdistä mikään muu kuin se, että ne ovat julkisia infrahankkeita, jotka ovat poikkeuksellisen kalliita ja epäonnistuneita.

– Funikulaari ei välillä toimi ollenkaan, ja Logomon silta päättyy ei-minnekään. Onhan se ihan hauskaa, mutta mielestäni kyse on myös siitä, että niiden suhteen media on aistinut tilaisuuden lähteä mukaan sellaiseen puheeseen, jollainen myy.

Muutaman vuoden kuluessa käyttämääni kävelytietä lasketaan niin, ettei kävelymatka Logomon sillalle ole enää kiertotie. Kun kaikki on lopulta valmista, rautateille pääsee laskeutumaan suoraan uudelta sillalta.

Raiteiden läheisyyteen tulee uusi matkakeskus korvaamaan sekä nykyisen rautatieaseman että linja-autoaseman. Koko radanvarsi ja sen lähialue muuttuu. Siihen rakennetaan lisää kerrostaloja.

Käytännössä tuo tarkoittaa minulle turkulaisena sitä, kun tunnin juna -hanke vihdoinkin toteutuu, että työmatkani Helsinkiin lyhenee kolme varttia, arkeni helpottuu, asuinalueeni nykyaikaistuu ja asuntoni arvo kohoaa.

Minulle se on otsikkotason, suorastaan lööppitason kamaa. Turku kehittyy nopeasti, ja Logomon silta oli valmistuessaan vain yksi etappi.

Logomon sillan saama huomio vaikuttaa siis epäsuhtaiselta. Toisaalta epäilisin eläväni totalitaristisessa valtiossa, mikäli otsikoissa kautta linjan ylistettäisiin päättäjiä ja heidän päätöstensä erinomaisuutta.

Turussa päättäjiä kehutaan vain harvoin, sillä äänekkäällä kuntapolitiikkaan ja maankäyttöön liittyvällä kansalaisaktivismilla on kaupungissa pitkät perinteet.

Toriparkkia vastustettiin voimakkaasti mielenosoituksissa – tosin tuloksetta, sillä se avattiin Turun kauppatorin alle viime vuoden lopussa. Raitiovaunujen palauttamisesta kaupunkiin on pidetty pitkään metakkaa puolesta ja vastaan, nimiä kerätään tottuneesti adresseihin milloin minkäkin vanhan talon purkamisen estämiseksi.

Turun taudista on puhuttu niin pitkään, että sanaparin merkitys on ehtinyt muuttua.

– Turun tauti tarkoittaa nykyään aivan eri asiaa kuin vuonna 1982, jolloin Hannu-Tapani Klami lanseerasi käsitteen samannimisessä kirjassaan. Silloin sillä ei tarkoitettu vanhojen talojen purkamista uusien tieltä kuten nykyään, vaan kunnallispolitiikan mädännäisyyttä. Alun perin Turun tauti tarkoitti sitä, että Turun kunnallispoliitikot ja liike-elämän toimijat sopivat päätökset keskenään kabineteissaan ohi demokraattisen prosessin, Panu Savolainen valottaa.

Millainen silta sitten on ja mitä paikalliset siitä tuumaavat?

Ainakin se on mukavan avara. Kävelykannella on leveyttä melkein kuusi metriä, ei siis ihme, että kävelijöiden lisäksi myös potkulautailijat ja pyöräilijät käyttävät sitä ahkerasti.

Seinien lasitus luo paikoin optisen harhan siitä, että sillalla olisi valtavasti porukkaa, vaikka todellisuudessa lasit vain monistavat kulkijan. Pituutta katetulla sillalla on lähes 140 metriä.

Päivällä sillalla kulkee paljon parikymppisiä, sillä uudet asuintalot sen lähellä ovat houkutelleet asujikseen pitkälti nuoria.

Paikalle osuu myös eläkkeellä oleva Juhani Ervasti. Hän käyttää siltaa päivittäin käydessään soittamassa saksofonia ja huilua pääkirjaston musiikkihuoneessa.

– Tämä on ihan hyvä, mutta se on jäänyt kesken. Sen pitäisi mennä tuosta tien yli ja jatkua noiden vanhojen kivitalojen keskeltä, Ervasti viittilöi eteläpäätyyn. Siellä olisi tilaa jatkopalalle.

Ervasti lisää, ettei tosin tiedä, ovatko kivitalot suojeltuja.

– Turussahan suojellaan kaikki vanhat höskät. Mutta hullulta tuntuu, että tämä jää keskelle ilmaa roikkumaan.

Katetun kävelysillan jälkeen viereinen vanha rautatiesilta tuntuu kovin kulahtaneelta. Sillä on silti uskollisia käyttäjiä. Irja Tiikkasen mielestä vanhasta sillasta tulisi tehdä nostalginen, taiteellinen hippisilta.

– Jos tuo uusi nyt on valmis, niin eihän se siitä mihinkään häviä. Mutta voisihan tällekin tehdä jotakin. Tästä saisi nostalgisen taidesillan. Siinä olisi koronan kurittamille taiteilijoille töitä. Kesällä sillalla voisi olla kukkia, musiikkia, mitä ne nyt keksisivät!