Pääkuvassa: Hauki väijyy saalista Tampereen Kaukajärvellä uimarannan tuntumassa.

Talvisin maltan tuskin odottaa, että pääsen taas eläytymään ­vedenalaisen luonnon ihmeellisyyteen. Kun painaa pään veden­pinnan alle, kaikki muuttuu toisenlaiseksi. Tuttu äänimaailma jää ulkopuolelle. Tilalle tulee outo humina, johon laineiden liplatus, linnunlaulu ja muut pinnan päältä ­kantautuvat äänet sekoittuvat.

Vedessä olevien hiukkasten ansiosta auringon valo siivilöityy satumaisiksi säteiksi. Pohjalle syntyy mitä erilaisimpia valokuvioita aaltojen rikkoman veden­pinnan suodattamana. Ulpukat ja ­lumpeet, järviruo’ot ja levät huojuvat ­laineiden tahtiin.

Järvissä elää kalojen lisäksi myös ­erilaisia pohjaeläimiä, kuten hyönteisiä, äyriäisiä, sukkulamatoja ja nilviäisiä. ­Simpukan­ kuoren sisällä on ruumis ja kidukset, joilla se hengittää ja hankkii ravintoa suodattamalla vettä. Monille ­järvisimpukan kuoret ovat tuttuja ­rannalta löytyneinä näkinkenkinä.

Järvisieni puolestaan muodostaa ­korallimaisia runko­kuntia oksien ympärille. Eläimen vihreä väri syntyy levistä, joiden kanssa se jakaa elämänsä.

Suomessa on jopa 180 000 järveä, ­joiden pinta-ala on yli viisi aaria. Jos ­järviksi lasketaan vain yli hehtaarin eli sata kertaa sata metriä peittävät vesialueet, silloinkin päästään huikeaan 56 000 järven lukemaan. Vaikka järvet peittävät jopa kymmenesosan maamme pinta-alasta, niiden kauneus on paljolti kätkettyä.

Useimmat järvemme ovat syntyneet jääkaudella mannerjään uurtaessa kallioperää.

Maamme järvet ovat enimmäkseen matalia ja herkkiä saastumiselle. Maatalouden ja kaupunkien tuottamat ravinteet ovatkin rehevöittäneet monia vesistöjä. Useimmat Suomen järvet ovat sameita luonnostaan.

Mutta väri ei kerro välttämättä sameudesta. Jos olet joskus ihastellut vihreää vettä, se voi johtua siitä, että vesi on vihreää silloin, kun se on hyvin kirkasta ja puhdasta. Kun kulkee Etelä-­Savossa Punkaharjulla menevää tietä, muutamassa kohdassa harjulta katsottuna näkyy vihertäviä lahdenpohjukoita, jotka tuovat mieleen etelän merten laguunit.

Ylipäänsä kirkkaita järviä on paljon harju­alueilla, mutta pelkästään kartan perusteella ei voi päätellä tai edes arvailla, ­saattaisiko järvi olla kirkas, sillä ne ovat niin yksilöllisiä.

Eteläisessä Suomessa on siellä täällä hienoja vedenalaisia retkikohteita. Niistä useimmat sijaitsevat Salpausselkänä tunnetulla harjuketjulla, joka ulottuu Suomen eteläkärjestä Hankoniemeltä Järvi-­Suomen poikki aina Pohjois-Karjalaan asti.

Parhaita tuntemiani vedenalaisia kuvaus- ja retkipaikkoja on järvi nimeltä Iso-Melkutin Lopella Kanta-Hämeessä. Se on poikkeuksellisen hieno ja kirkas järvi. Jos minun pitäisi valita yksi sukelluskohde Suomen sisävesistä, se olisi ­luultavasti juuri Iso-Melkutin.

Samassa maakunnassa on myös toinen upea, laguunimainen ja smaragdin­vihreänä hohtava järvi: Tammelan Suujärvi. Paikasta tekee erikoisen myös se, että vieressä kapean kannaksen takana lainehtiva Pyhäjärvi ei ole ollenkaan kirkas, vaan samea kuin teevesi.

Pinnan alla ei muuallakaan tarvitse pettyä. Esimerkiksi Saimaaseen kuuluva Puruvesi on paikoin satumaisen kirkas. Jyrkillä vedenalaisilla harjunrinteillä lepäävät uppo­tukit tuovat sukeltajalle ajattomuuden tunteen.

Puruveden lisäksi eräät muutkin Suur-Saimaan osat sopivat hyvin vedenalaiskuvaukseen. Esimerkiksi Lietvesi Puumalassa on varsin kirkas.

Muista eteläisen Suomen kirkasvetisistä järvistä mainittakoon esimerkiksi Iso-Tiilijärvi Hollolassa, Iso-Valkee Somerolla, Ahvenistonjärvi Hämeenlinnassa, Sonnanen Heinolassa sekä Kuolimo ­Mikkelissä ja Savitaipaleella. Myös ­Tampereen Kaukajärvessä sekä Päijänteen kansallispuistossa Tehinselällä on paikoin varsin hyvä näkyvyys.

Pohjois-Karjalassa on paljon kirkas­vetisiä erämaajärviä, kuten Kiteen ­Valkiajärvi. Sen syvin kohta on noin 17 metriä, ja järvi tunnetaan yhtenä Suomen kirkkaimmista. Myös esimerkiksi Hossan kansallispuistossa ja Lapissa etenkin Inarin ­seudulla on lukuisia kirkkaita järviä ja lampia.

Vedessä valo kulkee hitaammin kuin ilmassa. Tämän voi todeta laittamalla lusikan vesilasiin ja katsomalla, kuinka lusikan varsi näyttää taittuvan. Veden alla etäisyyksien arviointi on joskus ­vaikeaa, ja esimerkiksi kameran laaja­kulma­objektiivin kuvakulma kaventuu verrattuna siihen, mitä se on pinnan ­yläpuolella.

Vedenalaisessa luontokuvauksessa pätee sama perussääntö kuin kuivalla maalla tapahtuvassa kuvauksessa: ­kuvaajan pitäisi mielellään päästä ­kohteen tasolle, jotta kuvakulmasta tulisi kiinnostava ja kuvaan saisi myös elin­ympäristöä.

Kun uin hiljaa pohjan tuntumassa, osuu kohdalle monenlaisia vedeneläviä. Uppotukin alta kurkistaa täplärapu. Saksi­niekka tuijottaa minua pistävästi tappi­silmillään, ja saan kuvatuksi sen lähi­etäisyydeltä, ennen kuin otus pyrähtää salamannopeasti piiloon peräpää edellä.