Kirjailija Heikki Turunen totesi aikoinaan: ”Vuodet 50-luvulta aina 70-luvun alkuvuosiin saakka olivat Suomen maaseudun parasta ja onnellisinta aikaa sitten maailman synnyn. Kaikki, mikä oli ennen sitä, oli tavalla tai toisella liian vähän, kaikki se, mikä sen jälkeen on tullut, on enemmän tai vähemmän liikaa.”

Noottikriisistä alkanut ja Veikko Vennamon jytkyyn päättynyt 1960-luku ravisteli suomalaista lintukotoa joka nurkastaan.

Elintaso nousi, mutta samalla kansan selväpiirteiseen ja jälleenrakennettuun elämään nousi uusia uhkia, ennen muuta rakennemuutos maalta- ja maastamuuttoineen. Ennen näkemätön työttömyys oli kuin kiitos ylikuumentuneesta jälleenrakennuskaudesta ja voimallisesta rakentamisesta.

Maatalousvaltainen Suomi alkoi teollistua, pääosin Etelä-Suomessa, ja maaseutu taantua.

Modernisaatio toi koneellistumisen, joka teki jätkistä metsureita, pienviljelijöistä maanviljelijöitä ja lapiomiehistä työttömiä. Automaattinen tietojenkäsittely satakertaistui ja vähensi ihmistyövoimaa. Metsätaloutta rationalisoitiin ankaralla kädellä.

Vähittäiskauppa mullistui. Palvelumyymälät alkoivat muuttua itsepalveluksi ja yksityisautoilu mahdollisti isot marketit vähän kauempanakin.

Kalle Anttilan postimyyntikatalogeja ahmittiin Utsjoella saakka.

Suomen väestö kasvoi hitaammin kuin 1950-luvulla: syntyvyys laski, Ruotsiin muutto verotti. Elämä maaseudulla menetti hohtoaan, kun televisio antoi mahdollisuuden vertailuun. Ihmiset löivät lautoja mökkiensä ikkunoihin ja lähtivät etelään tai länteen onnenmaataan etsimään.

Vuosikymmenen lopulla jo yli puolet suomalaisista asui kaupungeissa tai kauppaloissa.

Sosiaalipoliittiset uudistukset alkoivat kylvää hyvinvointivaltion siemeniä. Työeläkkeet ja sairausturva astuivat kuvaan. Sosiaalimenot kasvoivat 1960-luvulla hulppeat 59 prosenttia. Mielenterveyspotilaatkin pääsivät kunnalliskotien säilytystiloista nykyaikaisiin hoitopaikkoihin.

Ammattiyhdistykset vahvistivat otettaan. Valtakunnansovittelija Keijo Liinamaa luotsasi maahan ensimmäisen tulopoliittisen kokonaisratkaisun 1968.

Maalaisliitto muuttui Keskustapuolueeksi, Suomen kommunistinen puolue repesi ja Veikko Vennamo hyödynsi ”unohdetun kansan” hämmennyksen ja tyytymättömyyden.

Suomi kirkasti profiiliaan rauhanturvaoperaatioilla Lähi-idässä. Se liittyi vapaakauppajärjestö EFTAan 1961 ja OECD:n jäseneksi 1968, vaikka Euroopassa alkanut suomettumissupina viittasi selkeämmin itään.

Urho Kekkonen sai puhutuksi Saimaan kanavan auki, ja hänet valittiin kolmannelle kaudelle 1968.

”Jos olen vuonna 1974 vielä kantaani lausumassa, niin ehdokkaaksi en halua enkä suostu”, ilmoitti Kekkonen – ja jatkoi presidenttinä vielä 17 vuotta.

Uusi keksintö, televisio, kutisti maailman. Heikki Kahila kertoi John. F. Kennedyn salamurhasta kuusi minuuttia laukausten jälkeen. Urheilua ja muita tapahtumia alkoi nähdä suorina lähetyksinä.

Televisio söi elokuvilta katsojat ja loi omat tähtensä. Mustavalkoinen Teija Sopanen alkoi pitää huoneen nurkassa yksinäisille seuraa.

Kulttuuri kupli ja kitisi. Studiokauden ”vanha” suomalainen elokuva romahti, Repe Helismaa kuoli, iltamaperinne näivettyi ja vanha kunnon yhtenäiskulttuuri alkoi rakoilla television ja nuorekkaiden musiikkituulten puhaltaessa kansankotoon.

Suomi vastasi Beatlesiin ja rautalankamusiikkiin ensin tanakalla tangolla – vuonna 1964 tehtiin enemmän tangoja kuin koskaan aiemmin tai myöhemmin – ja folk-aallon levitessä kansanmusiikkirenessanssilla. Kaustiselle 1968 odotettiin 5 000 kävijää, mutta tuli yli 20 000. Konsta Jylhä purpuripelimanneineen sai myrskyisän vastaanoton jopa Ruisrockissa 1970.

Laila Kinnunen aloitti Suomen loputtoman jeremiadin euroviisuissa 1961.

Pop-musiikin ja klassisen välistä korkeajänniteaitaa purettiin. Pekka Gronow rohkeni verrata tangoja liedeihin ja professori Matti Kuusi halusi arkistoida Toivelauluvihkojen iskelmät – ”nykyajan kansanlaulut” – Kansanrunousarkistoon.

Vanhoillinen Yleisradiokin joutui taipumaan kepeämpään Sävelradioon, kun Suomenlahdelle pesiytyneet merirosvoradiot houkuttelivat nuoria vetävämmän musiikkiviihteen pariin.

Nuoriso aktivoitui, eikä ihme. Heitä oli enemmän kuin koskaan, kun suuret ikäluokat alkoivat aikuistua, uusien nuorisokulttuurien tempoessa heitä eri suuntiin.

Nuorisokulttuurien jakaantumista vauhditti jähmeä koulujärjestelmä. Paremmin kansakoulussa menestyneet lähtivät oppikouluun ja kohti ylioppilastutkintoa, toinen puoli jatkoi kansalaiskouluun ja sieltä ehkä ammatilliseen koulutukseen.

Ulkomailta rynnivä populaarikulttuuri puhui englantia, jota oppi oppikoulussa. Sieltä nousivat pitkätukkaiset, monivärilahkeiset ”popparit”, jotka tilasivat levyjä ja vaatteita ulkomailta asti.

Kansalaiskoulu tuotti enemmänkin brylcreemia hiuksiinsa hierovia työläisperheiden vesoja, ”rasviksia”, jotka vannoivat kansallisen musiikkitradition nimiin.

Diskot, klubit ja pubit tulivat nuorten elämään, ja Danny toi sähäkät show-kiertueet Suomeen. Vanhempi väki turvasi bingoon yksitoikkoisine numeroineen – ja Iltatuulen viestiin, joka pysyi radion Listalla melkein kaksi vuotta putkeen keskellä yhteiskunnan kiihtyvää muuttoliikettä.

Muistathan aikaa, aikaa nuoruuden.

Sukupolvien saumat natisivat. 1950-luku, taloudellisen rationalismin ja jälleenrakennuksen vuosikymmen, oli muuttanut elämän niin perusteellisesti, ettei 1960-luvulla aikuistuva sukupolvi enää ymmärtänyt vanhempiaan. Työväestön ja herrasväen muinainen ideologinen ero palasi nyt sukupolvien välisenä – yhtä ehdottomana – kuiluna.

Uusi urbaani polvi kaipasi vanhempiensa unelmahötöstä edistykselliseen, nykypäivän kaupunkioloja tiedostavaan suuntaan. Se osallistui, osoitti mieltään, protestoi, laati pamfletteja, valtasi Vanhan ja ihannoi vallankumouksia. Elämään tuli seksiä ja pornoleffoja, mutta myös sukupuolivalistusta ja e-pilleri.

1950-luvun yksityinen pohdiskelu laajeni yhteisiin asioihin. Solidaarisuutta ja yksilöllisyyttä korostava Vesimiehen aika oli alkamassa, hipit julistivat. Pasifistit kieltäytyivät aseista.

Suorasuinen, roisi ja yhteiskunnallisesti rohkeampi 1960-luku muutti sensuurin näkyväksi. Maassa, jossa aiemmin ei jumalauta pilkattu Jumalaa, käräjöitiin Hannu Salaman Juhannustansseista ja Harro Koskisen Sikamessiaasta. Mikko Niskasen ja Jörn Donnerin elokuvissa oli liikaa paljasta pintaa ja Arvo Salon Lapualaisoopperassa kärkevyyttä.

Kauniin laulannan ihanteet ryskyivät, kun M. A. Numminen tulkitsi sukupuolioppaita ja Irwin Goodman Ryysyrantaa. Kaisa Korhonen veti kovaa ja vasemmalta. Kiellettyjen levyjen lista laajeni.

Yleisradiokin muuttui. Vanha varovainen ja viihdyttävä ohjelmalinja vaihtui ”informatiiviseen” ohjelmapolitiikkaan. Sen dynamona oli Yleisradion uusi pääjohtaja Eino S. Repo, Apu-lehden taannoinen ”kirjallinen toimittaja”.

Reporadio ei tyytynyt olemaan aikansa näköinen, vaan pyrki samalla muuttamaan aikaa itsensä näköiseksi. Sitä herjattiin politisoitumisesta, mutta sen pyrkimys ”kansan radioksi” myös nosti alueellisen radio- ja tv-toiminnan näkyvämmin esiin.

Tuutista alkoi kuulua hiljenevän maaseudun ja tyhjenevän Lapin tango. Alettiin puhua ääneen kehitysalueista.

Lappi oli jälleenrakennettu, pellot raivattu, metsiä hakattu, koskia padottu ja rakennettu kaksi muhkeaa tekoallasta. Oli ollut työtä ja rahaa, ”Lapin markka” oli vetänyt jätkiä etelästä asti. Pirtit pullottivat lapsia, väkiluku kasvoi kaksi kertaa nopeammin kuin etelässä.

Sitten uni päättyi. Väki poistui pohjoisesta huimaa vauhtia, samaa tahtia kuin massamatkailun ja Joulumaan kehittäjät alkoivat luoda siitä mielikuvitusmaailma

Kun Erno Paasilinna kyseli useilta etelän kulttuurihenkilöiltä, mitä he tekisivät, jos asuisivat Pohjois-Suomessa, kukaan ei osannut edes kuvitella sellaista mahdollisuutta. ”Jos asuisin Pohjois-Suomessa, en asuisi siellä”, osaili Pentti Saarikoski.

Saamelaiskulttuurikin heräsi vaatimaan oikeuksiaan, kun amerikkalaisen Black Power -liikkeen äänekäs kumu kantautui Suomeen asti.

Elintason noustessa tavallisella palkansaajallakin oli varaa ja aikaa lähteä lomalle Lappiin tai etelän aurinkorannoille. Koneet muuttuivat suihkukoneiksi ja Aero Finnairiksi.

Autojen vapautunut maahantuonti toi kasvavat liikenneruuhkat. Vuosikymmenen viimeisenä juhannuksena koko viitostie oli Lahtea myöten tukossa.

Päällystetty tieverkko oli lähes kaksinkertaistunut, mutta liikenneturvallisuus oli heikkoa: nopeusrajoitusten ja turvavöiden katsottiin loukkaavan yksilönvapautta.

Parempia uutisia kyläteiltä toivat lentävät suomalaiset, jotka Timo Mäkisen johdolla – välillä konepelti pystyssä – napsivat voittoja rallien kansainvälisiltä pikataipaleilta.

Vuosikymmen huipentui siihen, että ihminen laskeutui Kuuhun ja Suomi vapautti keskioluen – kaksi erikokoista harppausta ihmiskunnalle.

Alkoi Kekkosen viimeinen vuosikymmen ja samalla siirtymä taistolaisuuden kautta punk-musiikkiin.