Mediamurros järisyttää taidekritiikin perustuksia. Asiasta henkilökohtaisen näkemyksensä avaa Helsingin Sanomien entinen, monien vuosien kokemuksen kartuttanut teatterikriitikko Suna Vuori.
“Rakastuin teatteriin jo nuorena. Pidin lukemisesta, kirjoittamisesta, sekä kielen kanssa työskentelystä, ja hakeuduin teatteritieteen opintojen jälkeen samaan työhön kuin isäni: kulttuuritoimittajaksi ja teatterikriitikoksi.
Työnkuvaani teatterikriitikkona kuului taideteoksen avaaminen, eli kuvaileminen ja tulkitseminen laajemmille yleisöille. Pyrin aina kirjoittamaan niin läpinäkyvästi, että ihmiset saivat itse päättää pitäisivätkö esityksestä vaiko eivät. Hyvin usein törmään ajatukseen siitä, että kritiikki ajatellaan palautteena taiteilijoille. Sitä voi toki käyttää niinkin, mutta ensisijaisesti kritiikkiä kirjoitetaan kuitenkin lehden lukijoille.
Ihaninta työssä oli päästä näkemään niin paljon kiinnostavia esityksiä. Sen lisäksi pääsin tapaamaan paljon upeita taiteen tekijöitä, joiden kanssa olisin tuskin muuten päässyt keskustelemaan. Jokainen esitys avasi minulle aina uuden maailman ja herätti monenlaisia ajatuksia ja tunteita. Tunteet ovat mielestäni olennainen työväline taidekriitikolle, joten en edes yrittänyt pitää niitä kokonaan erossa työstä, vaan ennemminkin avata ja perustella niitä lukijoille.
Olen sitä mieltä että ammattitaitoiset kriitikot ovat laatulehden merkki. Viimeaikainen mediamurros on kuitenkin muuttanut paljon työn sisältöä. Taidekritiikkiä on ajettu vähitellen alas monesta mediasta, jolloin kritiikkiin kohdistuvat paineet ja odotukset ovat kasvaneet. Toimitusten väkimäärän pienentyessä työn määrä on lisääntynyt, ja nykyään monet ammattitaitoiset kriitikot joutuvat käyttämään aikaansa myös asioihin, jotka eivät varsinaisesti kuulu heidän osaamisalueeseensa. Viime aikoina taidekritiikin laatua ovat heikentäneet myös laajalti yleistyneet tähtiarvostelut. Mielestäni tällainen arvostelu halveksii sekä lukijoita että taiteen tekijöitä, koska se on äärimmäistä yksinkertaistamista eikä sen avulla saa analysoitua esitystä tarpeeksi.
Vielä kymmenen vuotta sitten mediassa oli paljon enemmän paneutunutta taidekritiikkiä, mutta sen määrä on viime aikoina niukkenemistaankin niukentunut. Olen tästä kehityksestä pahoillani. Jos mediassa ei ole riippumatonta taiteen sisältöjä tulkitsevaa kirjoittamista, tulee se varmasti näkymään ajan kuluessa myöskin taiteen kentällä. Uskon, että yhteiskunta, jossa arvostetaan taidetta ja kulttuuria, on vakaa ja hyvä useimmille asukkailleen.”
Julia Tanhula ja Julius Lehtinen, Kallion lukio
