Sukututkimus olisi varsin tylsää, jos se jäisi pelkäksi nimien ja vuosilukujen listaamiseksi tai sukupolvikaavioiden piirtämiseksi. Tärkeintä on tietenkin saada kerrottua suvun oma tarina.

Mistä sellaisia löytää? Kirkonkirjoihin ei ole merkitty kuin syntymät, häät ja kuolemat sekä menestys lukukinkereillä. Tuomiokirjoista voi löytää kiinnostavan tiedon esi-isän syyllistymisestä julkiseen juopumukseen, mutta tuskin sen tarkempaa selostusta tapahtuneesta.

Kirjailija, historioitsija Anna Kortelaisella on pitkä kokemus historiantietojen elävöittämisestä. Hänet tunnetaan muun muassa useista taiteilija Albert Edelfeltin elämästä kertovista teoksista. Kortelaisen uusimman romaanin Siemen (2016) toinen päähenkilö on ammatiltaan sukututkija, joten aihepiiri on hänelle tuttu.

Viisi vuotta sitten Kortelainen julkaisi esikoisromaaninsa Ei kenenkään maassa. Se kertoi hänen isoisästään Reino Peltosesta, jota Kortelainen ei koskaan ehtinyt tavata. Isoisä eli salaperäistä elämää mutta ei jättänyt jälkeensä kirjeitä tai päiväkirjaa, vaan valokuvia ja fiktiivisiä tekstejä.

Isoisän tarinassa oli paljon mustia aukkoja, joita kirjailija täysin tietoisesti tilkitsi mielikuvituksellaan. Romaanissa näin voi tehdä – mutta entä sukututkimuksessa?

– Kukaan toinen ei kirjoita sinun sukusi tarinaa kuin sinä itse. Kirjoittamalla mahdollisimman elävästi muutkin voivat kiinnostua siitä. Asioiden päätteleminen ja jopa mielikuvituksen käyttö on täysin sallittua, kunhan pidät tutkitun tiedon erillään keksitystä etkä väitä fiktiota faktaksi, Anna Kortelainen kannustaa.

– Kaikissa suvuissa on tehty kiellettyjä asioita. Vanhojen salaisuuksien paljastaminen ei satuta enää ketään, Anna Kortelainen muistuttaa.

Lähteitä on valtavasti, kun niitä opettelee käyttämään.

Yksittäisten sukulaisten elämästä ei välttämättä ole kirjoitettu paljon, mutta heidän kotipitäjänsä, seurakuntansa, työpaikkansa (esimerkiksi paperitehtaan tai kutomon) tai muun yhteisön (vapaapalokunnan tai voimisteluseuran) vaiheista jo paljon todennäköisemmin. Paikallisia historiikkeja voi etsiskellä kirjastoista ja tietenkin netistä. Sukututkimusyhdistykset myyvät pienkustanteita, joista saattaa olla iloa.

Ja sitten on tietysti netti.

– Sukututkijan työskentely on helpompaa kuin koskaan. 20 vuotta sitten ei olisi voinut kuvitellakaan, että omalla kotikoneella pääsee käsiksi vaikka minkälaisiin tietokantoihin, Anna Kortelainen sanoo.

Hän mainitsee Kansallisarkiston sanomalehtiarkiston, johon on digitoitu kaikki Suomessa julkaistut sanomalehdet sekä useita aikakauslehtiä vuosilta 1771–1920. Ne ovat netissä kaikkien tutkijoiden vapaassa käytössä. Tuoreempia lehtiä voi selata kuudessa vapaakappalekirjastossa eri puolilla Suomea.

– Vanhojen lehtien koukeroista kirjasinta voi olla aluksi hankala lukea, mutta sitkeästi perehtymällä siihenkin oppii. Lehdistä voi löytää uskomattomia tarinoita!

Myös tietokirjoja ja tieteellisiä tutkimuksia kannattaa käyttää hyväkseen. Tavallisen kansan kuvaajina hyviä lähdeteoksia ovat esimerkiksi Kustaa Vilkunan Isien työ (1943) ja kirjasarja Suomalaisen arjen historia (Weilin+Göös 2007).

Kun omista sukulaisista kerättyyn tietoon yhdistää heidän yhteisönsä historiaa, henkilöt muuttuvat elävämmiksi ja heidän elämästään pystyy päättelemään paljon enemmän. Jokaisessa pitäjässä on omat legendansa. Jos vaikkapa kotikuntasi historiikissa on kerrottu seikkaperäisesti isovihan aikaisista tapahtumista tai kirkontornin kaatumisesta, voi miettiä, miten se on koskettanut tuohon aikaan samalla paikkakunnalla eläneitä sukulaisiasi.

Jälleen kerran pitää muistaa myös suvun omat arkistolähteet, joita kannattaa yrittää kaivaa esille niin paljon kuin mahdollista. Valokuva-albumissa on kuvia entisajan pukeutumisesta, kodeista ja pihapiireistä. Ehkä joitain esineitäkin on säilynyt nykypäivään: isoisän höylä, isoäidin rintarossi tai suvussa kulkenut kastemekko.

Arvokkaimpia lähteitä ovat kirjeet, jotka ovat hyvin henkilökohtaisia ja usein hyvinkin tarkkoja kuvauksia arkielämästä ja jopa ihmisten unelmista. Suvussa saattaa olla myös kirjoitettua tai pelkästään suullista tietoa menneistä ajoista. Nämä kertomukset on tärkeää tallettaa ja jakaa tuleville polville – vaikka niiden todenperäisyydestä ei olisikaan tarkkaa varmuutta.

Vanhoja papereita ei koskaan saa hävittää käymättä niitä huolellisesti läpi. Jos jotakin on syystä tai toisesta pakko hävittää, kannattaa skannata paperit ensin ja tallettaa tieto niiden alkuperästä.

Sukututkijan kannattaa pöyhiä monipuolisesti eri lähteitä. Kirjastoista ja arkistoista löytyy kiintoisia historiikkejä, vanhat sanoma- ja aikakauslehdet on digitoitu nettiin. 

Loukkaanko kuolleita sukulaisiani, jos nyt kerron heidän tekemisistään kaiken mitä tiedän? Pitäisikö vainajien saada levätä rauhassa?

– Kaikissa suvuissa on tehty kiellettyjä ja sopimattomia asioita, mutta myös kaikenlaisia hienoja tekoja. On saatettu paeta tai vaikka menettää omaisuus. Salaisuudet ovat suurimpia ja inhimillisimpiä asioita, joita ihminen elämänkaarensa aikana kantaa. Niiden paljastaminen ei enää satuta ketään eivätkä kauan sitten kuolleet vainajat loukkaannu, Anna Kortelainen lupaa.

Kieltämättä sukuhistoriaa penkoessa voi törmätä monenlaisiin salaisuuksiin, joista aikoinaan on vaiettu ja sen jälkeen unohdettu. Aviottomia lapsia löytyy varmaan joka suvusta. 

– Niissä ei ole mitään hävettävää. Suurimmat rakkaustarinat kertovat aina jollakin tavoin sopimattomasta rakkaudesta ja monet aviottomat lapset ovat nimenomaan rakkauslapsia, Kortelainen pohtii.

Liian sinisilmäiseksikään ei pidä heittäytyä. Totuus voi olla synkempi, ja lapsi saanut alkunsa raiskauksesta. Tuomiokirjoissa on rankkojakin rikoksia, surmia ja muuta väkivaltaa. Joku esivanhemmista on voinut olla juoppo, saada vankilatuomion tai teloitettu sisällissodassa vankileirillä. Murheellisista tapauksistakaan ei ole syytä 

vaieta, sellainen olisi totuuden kaunistelua. Kannattaa miettiä, millä tavoin tragediat ovat vaikuttaneet henkilön ja hänen lähipiirinsä elämään.

Arkaluontoisista ei-julkisista asioista kirjoittaessa pitää huomioida, kuinka pitkä aika tapahtumista on kulunut ja kuinka suuren yleisön kirjoituksesi saavat. Jos kaivelee salaisuuksia, jotka koskevat elossa olevia sukulaisia, ne on parempi pitää pienen piirin sisällä. Myös kuolleen ihmisen kunniaa voi loukata, jos tiedot satuttavat hänen lähiomaisiaan. Käy siis läpi Suomen Sukututkimusseuran ohje tietosuojalain rajoituksista ennen kuin julkaiset tutkimuksiasi. 

Sadan vuoden takainen elämä on kuitenkin jo kaukaista historiaa, jonka kertominen ei enää tässä ajassa eläviä pitäisi harmittaa.

Aateliston ja muun eliitin kokemuksista ja saavutuksista kerrotaan kirjoissa, mutta rahvaan – talonpoikien, torpparien, renkien ja piikojen – elämä on painunut lähes unholaan.

Anna Kortelaisella on hyvä vinkki suvun tarinaa kirjoittavalle.

– Ota joku edesmenneistä sukulaisistasi muusaksesi ja yritä eläytyä hänen elämäänsä sekä ymmärtää hänen ajatuksiaan.

Kirjoita tavalla, joka itseäsi eniten kiehtoo. Joku toinen saattaa keskittyä ympäristön, ihmisten ja tapojen kuvailemiseen. Joku toinen taas sujahtaa henkilöiden ajatuksiin ja kykenee kirjoittamaan vaikkapa ihmisten välistä dialogia. Kaikki menetelmät ovat sallittuja.

Suomen historia on dramaattinen ja värikäs. Reilun kahdensadan vuoden aikana maalla on ollut monta isäntää ja sen kamaralla on käyty verisiä sotia. Aateliston ja muun eliitin kokemuksista ja saavutuksista kerrotaan kirjoissa, mutta rahvaan – talonpoikien, torpparien, renkien ja piikojen – elämä on painunut lähes unholaan.

Sukututkija tekee heille oikeutta tallentamalla ja kuvaamalla myös heidän vaiheitaan. Samalla kauan sitten väistyneet sukupolvet heräävät vielä kerran henkiin.

– Ihminen elää niin kauan kuin hänet muistetaan, Anna Kortelainen muistuttaa.

Omaa sukukertomustasi kirjoittaessasi jätät jälkipolville arvokkaan perinnön, jota he osaavat arvostaa vielä aikojen päästä.

Ja sitten he ehkä kirjoittavat omansa.

Lue myös:

Pölyt pois sukututkimuksesta. Osa 1: Alkuvalmistelut

Isoisää etsimässä Osa 2: Kirkonkirjat tutuiksi

Sukuni tarina, osa 3: Sukupuu seinälle – vai verkkoon?

Teksti Tuomas Marjamäki, kuvat Hannes Paananen