Poika soitti reilu vuosi sitten kesken työpäivän. Asia oli tärkeä: talvitakki on käymässä pieneksi, hän arveli. Uusi pitäisi saada. Sanoin, että totta kai ostetaan uusi, jos takki kerran on liian pieni, mutta hengenhätää ei ole, ei vaatteista päivässä ulos kasva. Katsotaan uutta sitten ajan kanssa.

”Joo, mulle käy ihan hyvin katsoa sitä vasta huomennakin.”

Puhelu tuli mieleen viikonloppuna, kun luin Helsingin Sanomien laajaa artikkelia peruskoulun nykytilasta. Äänessä olivat opettajat: 92 peruskoulun opettajaa eri puolilta Suomea oli vastannut toimituksen laatimaan kyselyyn siitä, mikä koulussa on mahdollisesti ”rikki” ja miten koulua tulisi korjata. Jutussa opettajien esiin nostamat haasteet tai ongelmat oli ryhmitelty kuudeksi eri aihepiiriksi.

Jo ensimmäisen kohdalla ymmärsi, että ei se ole koulu, joka on rikki. Tai vaikka olisikin, koulun ulkopuolella ollaan jo sortumisvaarassa.

Koulu on hyvinvointiyhteiskunnan perusyksikkö ja se tarkoittaa myös sitä, että koulu ottaa vastaan sitä, mitä sen ulkopuolella kodeista politiikkaan ja talouteen tapahtuu. Muutokset perheissä, vanhemmuudessa ja budjettien painotuksissa heijastuvat kaikki kouluun, joko suoraan resursseina tai oppilaiden välityksellä. Tämä kävi ilmi myös Hesarin jutusta, jossa opettajat nostivat esiin esimerkiksi epäsuhdan sen välillä, että oppilaiden tuen tarve on kasvanut hurjasti, toisin kuin resurssit tuon tuen kyllin nopeaan antamiseen.

Suurin muutos ei kuitenkaan koske rahoja ja resursseja. Lähes koko jutun matkalla nousi esiin ongelmia, joita yhdistää oppilaiden aiempaa heikompi valmius paneutua asioihin. Kännykät ovat vieneet lapsilta keskittymiskyvyn, pitkäjänteiseen vaivannäköön ei enää ole halua tai taitoja ja osalle vanhemmista koulu näyttäytyy palveluna, jossa oman jälkikasvun on saatava vain parasta.

Vaikka juuri kännykät ja niilläkin pelattavat pelit, jotka totuttavat pikavoittojen saantiin, mainittiin pahimpina keskittymiskyvyn tuhoajina, ne saattavat silti olla sairauden sijaan pelkkä oire. Kouluissa tapahtuvassa oirehdinnassa lienee osaltaan kyse siitä, että digitaalinen kehitys on laajemminkin muuttanut suhdettamme aikaan.

Aika koulun seinien sisä- ja ulkopuolella kulkee eri tahtia. Ei tarvitse kuin avata tietokone tai lähes mikä hyvänsä puhelimen sovelluksista, niin huomaa niitä yhdistävän saman lupauksen tai logiikan. Ruokaa, elokuvia, taksikyytejä, ihmissuhteita, vaatteita, uutisia, viestejä ystäviltä, kaikkea mahdollista, mutta nopeammin kuin koskaan ennen. Joko heti tai viimeistään kohta, kun vain valitsee nopea toimitus -kohdan verkkokaupassa. Vaikka edellisten palveluiden käyttäjiä olemme pitkälti me aikuiset, nojaavat lasten ja nuorten suosimat sovellukset nekin reaaliaikaisuuteen ja totta kai lapset myös huomaavat, miten aikuiset ostoksiaan tekevät tai viestittelevät.

Toisin sanoen, emme osaa enää odottaa. Ennen saatoimme odottaa televisio-ohjelmaa, lehteä tai kirjettä päivä- tai viikkokausia, nyt ihmettelemme, jos WhatsApp-viestiin ei ilmesty kahta sinistä väkästä hetkessä. Odottaminen on siirretty samaan menneiden kansalaistaitojen koriin kuin kartanluku.

Koulu ei kuitenkaan voi toimia tällaisella rytmillä. Tieto karttuu hitaasti ja laskostuu aiemmin opitun päälle, sokkeli on muurattava kerros kerrokselta ja ilman kunnon perustuksia talosta tulee korttitalo.

Oppimiseen tarvittavan ajan ja ympäröivän yhteiskunnan rytmin eritahtisuus ei ole ehkä koskaan ollut suurempi kuin nyt. Varmaa on kuitenkin se, että kykymme omaksua uutta ja jäsentää uusi tieto osaksi kokonaisuutta kehittyy hitaammin kuin yksikään puhelinsovellus. Siksi koulua ei käy syyttäminen. Se olisi sama kuin sanoisi Iivo Niskasen olevan rikki vain siksi, että hän ei ole sprinttihiihtäjä.

Kuinka tällaisen mittaluokan ongelma sitten ratkaistaan? En tiedä. Selvää on, että lasten ja nuorten vastuulla se ei voi olla, sillä heidän tehtävänsä on ottaa kiinni kaikesta siitä, joka juuri nyt on uutta ja mielenkiintoista. Yksittäisen perheen yrityksetkin jäävät helposti vain pyristelyksi, joten parhaaksi arvaukseksi jää professori Minna Ruckensteinin Image-lehdessä esittämä kysymys siitä, että jos meillä kerran on Elokapina, miksi meillä ei ole somekapinaa.

Todellisuudessa pelkkä somekapinakaan ei riitä korjaamaan epätahtisuutta, vaan tulisi ehkä puhua digikapinasta. Se on kuitenkin samaan aikaan myös niin väärä viesti, että lopulta tärkeintä lienee ymmärtää, että eniten rikki on oma kärsivällisyytemme.