Ilmastolakia ollaan uusimassa ja, kuten tapana on, kansalaiset ovat saaneet kommentoida lakiluonnosta. Osallistaminen on näennäistä. Luonnosteksti on suojattu kansalaisten ulottumattomiin kuoruttamalla se koukeroisella virkamieslatinalla. Runsaan 70 sivun tavaaminen on maallikolle työlästä, vaikka suomi olisi äidinkieli ja ilmasto­politiikka ennestään tuttua. Ymmärrän, että lakiesityksessä termien pitää olla tarkkoja, mutta tekstin suurempi ongelma ovat järjettömän raskaat lauserakenteet.

Tähän tyyliin: ”Hallitus uudistaa ilmastovuosikertomusta koskevaa sääntelyä ilmastolain hallitusohjelman mukaisen tarkistamisen yhteydessä strategisempaan suuntaan siten, että se tukee parhaalla mahdollisella tavalla ilmastopoliittista keskustelua ja vahvistaa raportointia siitä, miten toimien toteutus vastaa tiukentuviin tavoitteisiin ja mitä toimia päästökehityksen saaminen toivotulle kehitysuralle edellyttää."

Hallitus sanoo yhden viestinnän arvoistaan olevan selkeys. Ei aivan siltä näytä.

Toiveikkaasti uudessa ilmastolaissakin halutaan parantaa kansalaisten vaikutusmahdollisuuksia. Vastaavaa osallistamista yritetään nykyään kaikkialla. Olisihan tärkeää nostaa äänestysaktiivisuutta ja vahvistaa demokratiaa eli kansanvaltaa. Mutta irralliset osallisuushankkeet ovat turhia, jos samaan aikaan kieli, jolla yhteisiä asioita hoidetaan, sulkee ison osan ihmisistä ulkopuolelle.

Helsingissä joka kuudes asukas puhuu äidinkielenään jotain muuta kieltä kuin suomea tai ruotsia. En tiedä, miten heille aukeaa se, että päiväkotipaikka selviää ”päivittämällä asiointikansio”. Minullekin on selittämätöntä, miksi tarhapaikan saamista pitää kutsua niin. Se, mitä voisi pitää katujen hoitona, on ”kokonaisvastuuhoitoalueiden kunnossapitoa”, ja englannin tunti merkitään koululaisten nettipalvelu Wilmassa tunnuksella VaEA2a5.3. Listaa sanahirviöistä voisi jatkaa loputtomiin.

En muista koskaan kuulleeni tekstiä arvosteltavan siitä, että se on liian selkeää. Mutta kirjoittajalle selkeästi kiteyttäminen on aikaaviepää. Toimittajana tiedän sen tuskallisen hyvin. Nykyisellään viranomaiset tuntuvat säästävän omaa aikaansa tuuttaamalla kansalaisille metrikaupalla suodattamatonta ammattisanastoa, ja me vastaanottajat joudumme käyttämään aikamme viestien tulkintaan.

Käytäntö on outo aikana, jolloin viestintään muuten satsataan niin paljon. Muun muassa valtioneuvoston kanslia, poliittiset puolueet ja Suomen Pankki ovat nostaneet viestinnän osaksi ydintoimintaansa. Näkyisipä panostus myös kielenkäytössä. Nykyisellään saavutettavuus tuntuu tarkoittavan pelkkää nettipalveluiden käyttöliittymää, ei sitä, tajuaako yleisö viestiä.

Kaikki julkinen viestintä pitäisi tehdä selkokielellä eli helpotetulla, sanastoltaan ja rakenteeltaan yleiskieltä ymmärrettävämmäksi ja luettavammaksi muokatulla suomen kielellä. Jos siihen pystytään Satakunnassa, niin luulisi muuallakin.

Satasairaalassa kaikki potilaille suunnattu tieto on selkokielellä, samoin esimerkiksi henkilökunnan työturvallisuusohjeet. Ajatus on, että kaikki hyötyvät ymmärrettävästä viestinnästä. Rakastan ideaa erityisesti, koska sairaalaan joutuva on usein haavoittuvassa asemassa. Samoin sosiaaliturvaa hakeva. Siksi pitää vaatia, että Kelan lähettämän kirjeen tai OmaKantaan kirjatun diagnoosin ymmärtää yhdellä vilkaisulla. Myös henkilö, jolle suomi ei ole äidinkieli.

Kolumnia varten on haastateltu Tampereen yliopistosta professori Camilla Lindholmia.

Riikka Suominen on helsinkiläinen toimittaja ja ilmastoaktivisti.