En usko vaaleihin, sanoo viisas ystäväni. Hänen havaintonsa mukaan elämä jatkuu ennallaan riippumatta siitä, onko vallassa Sipilä, Orpo tai Rinne. Hän ei ymmärrä ystäväpiiriään, jota ”elähdyttää ajatus siitä, että jos vasemmisto tai vihreät voittaa, tulee aivan ihana aika”. Poliitikkojen sättiminen on tuttua, mutta ystävä kritisoi myös vaaleihin keskittyvää demokratiaa. Ja ei! Hän ei ole lähidemokratian tai osallistavan budjetoinnin kannattaja. Hän ei halua enemmän vaan vähemmän demokratiaa.
No, ystävilläkin on kaikenlaisia outoja ajatuksia. Vaalivihamielisyys on minusta erityisen kiinnostavaa, koska se ei ole mikään marginaalinen ajattelutapa. Liberaalin demokratian voittokulku on pysähtynyt, ja arvovaltaisten tutkimusten mukaan varsinkin nuoret ovat menettämässä uskoaan demokratiaan.
Yli neljännes USA:n millenniaaleista ei pidä vapaita vaaleja merkittävänä demokratian kannalta, ja muuallakin lännessä suhtaudutaan aiempaa myönteisemmin autoritaarisiin vaihtoehtoihin.
Harvardin yliopiston tutkijan Yascha Mounkin kirjassa The People vs. Democracy (2018) maalataan laajan aineiston kautta kuva demokratian kriisistä. Kriisi tämä on myös meille, jotka kuvittelimme oman systeemimme olevan kaikkien valinta, jos muuhun ei pakoteta.
Kiinassa asuessani totuin perustelemaan demokratiaa koulutetuille, maailmaa nähneille ihmisille, joiden mielestä ”demokratia ei sovi Kiinaan”, tai se on vain kaunisteltu versio vahvimpien vallasta. Trump ja brexit ovat muuttaneet perustelemisen puolustautumiseksi, ja nykyään minusta tuntuu, että demokratia ymmärretään usein väärin – myös demokratioissa.
Typistän nyt tahallisesti demokratian vaaleihin ja äänestämiseen, ja yritän selittää kantaani.
Yleinen tapa suhtautua vaaleihin on se, että niissä kaikki saavat oman äänensä kuuluviin ja voivat ajaa omia etujaan. Vaalit ovat köydenveto, jossa jokainen vetää omaan suuntaansa. Kisan kohteena on ennen kaikkea raha tai jokin etuisuus.
Tästä ajatuksesta käsin on ongelma, jos vähäosaiset tai nuoret eivät äänestä, sillä silloin heitä ei puolusta kukaan. Demokratiaa epäilevät näkevät systeemin usein juuri näin: kaikki ajattelevat vain itseään ja lopuksi rikkaat ja/tai populistit voittavat.
Minusta vaaleissa ei pitäisi olla kyse tästä.
Köydenvedon kohteena ei ole valtion rahasäkki, vaan oikeudenmukainen yhteiskunta. Emme äänestä etuja itsellemme, vaan arvioimme eri malleja siitä, miten yhteiselo voisi olla reilua ja oikeudenmukaista kaikille. Vaaleissa ilmaisen tahtoni siitä, millaisessa yhteiskunnassa haluaisin elää.
Omalla kohdallani ajatus kulkee jotenkin näin: haluan elää maassa, jossa vahvistetaan peruspalveluita, arvostetaan koulukuraattoreita ja ohjataan karjatilallisia vaihtamaan elinkeinoa – vaikka en itse tee näillä toimilla juuri mitään.
Myönnän: ajatukseni on idealistinen, ja toki se voi kuulostaa tekopyhältä. Mutta! Olen ihan saatanan kyllästynyt siihen, että mikä tahansa oikeudenmukaisuutta, omien etuoikeuksien tunnistamista tai vaikkapa ilmastoahdistusta käsittelevä ajatus leimataan tekopyhäksi – niin että eteenpäin.
On selvää, että vaaleissa on kyse eturyhmien taistelusta, ja monien kannattaa äänestää omien etujensa puolesta. Sekin on selvää, että ystäväni on oikeassa: vaalien jälkeen mikään ei muutu.
Itselleni selvintä on kuitenkin se, että lähes kaikki mikä mahdollistaa nykyisen elämäni, on demokraattisten prosessien kautta saavutettujen oikeuksien ansiota. Peruskoulu ei syntynyt diktaattorin armosta, eikä maksuton yliopisto. Naisten asema? Olen elämäni velkaa niille, jotka ovat taistelleet meille päiväkodit, neuvolat, tasa-arvoa tavoittelevat lait ja säädökset. He eivät kaikki olleet kaltaisiani eivätkä saaneet mandaattiaan vain uudistuksista hyötyjiltä. Jotkut menneisyydessä eivät ajatelleet vain itseään vaan oikeudenmukaisuutta.
Demokratian ei pitäisi olla enemmistön diktatuuria, vaan yritys kuulla kaikkia. Demokratia ei ole myöskään tehokas tapa tehdä päätöksiä, vaan sellainen kieltämättä hullu systeemi, jossa kaikilta kysytään.
Vaaleissa kysymyksen pitäisi olla oikea. Ei: mitä kaikkea sinä haluat? Vaan: mikä sinusta olisi oikein?
