Australialainen avaruusinsinööri Stuart Kearney ja hänen ystävänsä totesivat joitain vuosia sitten, että maailman parhaina pidetyt kyvyt käyttävät aivan liikaa energiaa ja rahaa aivan liian pienten pulmien ratkaisuun. He perustivat pilasivuston firstworldproblems.biz, joka tarjoaa ratkaisuja juuri ensimmäisen maailman ongelmiin. Sivulla voi kertoa, mikä ongelma vaivaa. Vastaukseksi se tarjoaa sopivaa sovellusta tai startuppia.
Startup-maailmaan liittyy vahvasti vallankumouspuhe. Startupit kertovat mullistavansa ja muuttavansa maailmaa silloinkin, kun kyseessä olisi melko mitäänsanomaton muutos ihmisten elämässä. Maailma muuttuu sovellus kerrallaan: Nyt voit panna polkupyöräsi lampun päälle kätevällä sovelluksella! Tällä sovelluksella voit tarkistaa, onko kavereitasi samalla lentokentällä! Romantisoiva vallankumouspuhe on lähinnä hassua silloin kun sille ei ole katetta.
Ajatus kasvuyritysten puuhastelusta liian pienten ongelmien parissa ei ole uusi. Linda Liukas totesi kaksi vuotta sitten Imagen haastattelussa, että on suuri ongelma, että koodaajat ovat niin usein nuoria miehiä.
”Tänhetkisten ohjelmoijakundien ongelmat on treffailu ja deittailu. Siksi maailmassa on niin paljon deittiapplikaatioita”, Liukas sanoi.
Kasvuyritysten maailma vääristyy, kun Suomen tai Yhdysvaltain yliopistoista tulevat nuoret miehet keksivät ensisijaisesti ratkaisuja ikäistensä ongelmiin. Siksi teknologia-ala kaipaakin monipuolistumista: naisia, keski-ikäisiä ja niitä, joiden koulutus ja osaaminen tulevat muualta kuin teknologia-alalta.
Todellinen digitaalinen ”vallankumous” on muiden kuin koodaajien käsissä. Tarvitaan niitä, jotka keksivät mahdollisimman monimutkaisia ongelmia ratkaistaviksi.
Kärjistäen: koodaajat osaavat koodata digitaalisia ratkaisuja ongelmiin, mutta vielä tärkeämpää kuin koodi, on kysyä, mikä on se tärkeä ongelma, joka pitää ratkaista. Kyse on kyvystä ymmärtää isoja kokonaisuuksia ja kiinnittää huomio solmukohtiin, mutta myös halusta etsiä ratkaisuja.
Hype, ylisanainen hehkutus, ei ole koko totuus. Piilaaksossakin syntyy monenlaisia yrityksiä, jotka etsivät ratkaisuja niin sanottuihin isoihin kysymyksiin, vaikkapa köyhyyteen, liikenteeseen, ruokaan, energiankulutukseen tai jätehuoltoon. Ja jos katseensa kääntää pois Piilaaksosta, voi huomata, että kasvuyrityksiä löytyy myös muualta. Eikä niillä kaikilla ole agendanaan ratkaista heppoisia ensimmäisen maailman ongelmia. Nämä kasvuyritykset ansaitsevat enemmän huomiota.
Siksi on tervetullutta, että tämän vuoden Slush-startup-tapahtumassa on osallistujia esimerkiksi Mosambikista, Keniasta, Nepalista, Pakistanista, Intiasta ja Libanonista. Tapahtuman ja Suomen ulkoministeriön yhteinen Global Impact Accelerator -hanke pyrkii saamaan rahoitusta kehitysmaiden startupeille.
Itse aion mennä Slush-tapahtumassa kuuntelemaan esimerkiksi Leila Janahia, jonka voittoa tuottamaton Sama-yritys järjestää digitaalista työtä köyhille, vaikkapa verkkosivujen moderointia nairobilaisille slumminuorille. Kiinnostava on myös Jessica Matthewsin Uncharted Play, joka tekee hyppynaruja ja jalkapalloja, jotka toimivat pieninä generaattoreina. Narun liikkeen energia kerätään talteen, minkä jälkeen ne tuovat valoa paikkoihin, joissa ei ole sähköä.
Slushin entinen toimitusjohtaja Riku Mäkelä kiteytti asian Imagen blogissa hyvin: parhaimmillaan kyse on usein yrityksestä, joka ratkoo satojen miljoonien ihmisten kokeman ongelman teknologisesti kenties maailman parhaimmalla ratkaisulla.
Mutkikkaiden ongelmien ratkaisusta kertoo myös tämän lehden juttu, joka käsittelee ikuisen elämän tavoittelua, siis lopullista ongelmaa nimeltä kuolema (s. 30). Siihenkin etsitään ratkaisua, yllättävää kyllä, juuri Piilaaksossa. ■
