Naama napsahtaa zoom-puhelun ruutuun. Lähetys tulee makuuhuoneesta Lontoosta. Miehen taustalla ei näy mitään luksusta, vaikka ei vaatimatontakaan.

Videopuhelun toisessa päässä on entinen multimiljonääri, alun perin taloustieteilijä ja nykyinen ihmisoikeusaktivisti, ja hänessä kaikki nuo kolme roolia liittyvät toisiinsa mitä mielikuvituksellisimmalla tavalla. Hän ei ole aina ollut britti, hän on syntynyt Amerikassa.

Ja tähän väliin kuuluu taas Venäjä.

Perhe, johon William Felix Browder syntyi Yhdysvaltain itärannikolla, New Jerseyssä, ei ollut tavallinen: isä oli palkittu matemaatiikan tutkija ja isoisä Earl Browder keskilännen työläisaktiivi, josta tuli USA:n kommunistipuolueen johtaja. Puolue oli tiiviisti Moskovan talutusnuorassa, ja isoisä löysi itselleen Punaisen torin kupeesta vaimonkin, Raisan, josta tuli Billin isoäiti.

Toisen maailmansodan aikana isoisä oli auttamassa Yhdysvaltoja ja Neuvostoliittoa löytämään toisensa, mutta kun välit viilenivät ja USA:n kommunistipuolue otti etäisyyttä Stalinista, mutta isoisä ei, ja sai kenkää. Isoisän itsepäisyys luonnehtii myös pojanpoikaa.

Nuori Bill opiskeli taloustieteitä kapinoidakseen vasemmistolaista perhettään vastaan, mutta saatuaan 1990-luvulla mahdollisuuden mennä Moskovaan amerikkalaisen investointipankin palvelukseen, hän huomasi olevansa kuin kotonaan – ei tuomassa kommunismia Amerikkaan, vaan kapitalismia Venäjälle. Maassa, jossa valtion luonnonrikkauksien ja jättiomaisuuksien yksityistäminen oli Jeltsinin kaudella juuri alkanut, kapitalismin kysynnälle ei tahtonut loppua tulla.

Bill Browder perusti vipurahaston nimeltä Hermitage – sana tarkoittaa englanniksi piilopaikkaa, mutta myös keisarillisen Talvipalatsin tiloissa Pietarissa toimivaa Eremitaasin taidemuseota.

Browder hankki rahastolle osuuksia pankeista, teollisuusyhtymistä, öljyfirmoista, kaikesta siitä, mistä oli muodostumassa uuden Venäjän talouden selkäranka – ja joka päätyi yksityistämisen suhmuroissa uuden eliitin, oligarkkien käsiin, mutta johon nämä kaipasivat läntistä pääomaa kasvattamaan omistuksiaan yhdessä vieläkin suuremmiksi.

Ei siis ihme, että kun Vladimir Putin nousi valtaan vuonna 2000, Bill Browder ei ainoastaan tuntenut kaikkia silmäätekeviä Moskovassa, vaan hän oli myös Venäjän rikkain amerikkalainen.

Sitä hän ei vielä silloin tiennyt, että olot, jotka olivat mahdollistaneet kaiken Jeltsinin aikana, tulisivat muuttumaan perusteellisesti Putinin kaudella.

Nyt suomeksi ilmestyneessä muistelmiensa toisessa osassa Freezing Order – sanaleikki, jonka voi kääntää totalitarismiin viitaten ”hyytävä käsky” tai talouspakotteiden kielellä ”jäädytysmääräys” – Browder kuvailee, kuinka hänkin kuvitteli, että Putin oli tuomassa Venäjälle järjestystä, joka perustuisi laillisuuden ja läntisten oikeusolojen vakiinnuttamiseen.

Browder nimittäin ei ollut mikään äänetön yhtiömies, vaan hän oli sijoittanut yhtiöihin, joissa hän epäili tapahtuvan välistävetoja. Aina, kun hän paljasti sijoituskohteidensa taseista häviäviä eriä, yhtiöiden taseet paranivat, ja niiden arvo tuplaantui, sitten nelinkertaistui, kymmenkertaistui – vain taivas näytti olevan rajana.

– Venäjä 90-luvulla oli täysi kaaos, sekasotku, villi länsi. Ei siellä ollut mitään muuta lakia kuin viidakon laki. Mutta minä ikään kuin löin vetoa sen puolesta, että tilanne muuttuu: se kehittyisi täysin kamalasta ensin hyvin huonoksi, sitten hyvin huonosta vain huonoksi ja ehkä vielä kohtalaiseksi, vaikkakaan ei hyväksi. Minun liiketoimintamallini oli yrittää tuoda suurimpiin yrityksiin kunnon yrityskansalaisuutta ja ryhtiä.

Browder tähdentää, ettei hän ollut liikkeellä idealismin vuoksi, vaan tehdäkseen voittoja. Eikö sitten ollut arvattavissa, että epäkohtien paljastaja astuu myös liian monille liian isoille varpaille?

– No, tuo kuvaa hyvin minun elämääni Venäjällä, Browder naurahtaa.

Hermitage-rahastosta oli kymmenessä vuodessa tullut suurin Venäjällä toimiva länsimainen rahasto. Sitten alkoi tulla syytteitä veropetoksista – tyypillinen painostuskeino. Hermitagelta siten saadut ennätykselliset 230 miljoonaa dollaria eivät päätyneet valtiolle, vaan hävisivät nopeasti yksityisiin taskuihin. Vuonna 2005 Browderia ei päästetty enää palaamaan Moskovaan.

Kysyn yhä: eikö tässä ole kyse siitä, ettei munakasta voi tehdä rikkomatta munia?

– Kyllä, mutta minä en yrittänyt rikkoa munia, minä olin muna.

Browder ei jää sanattomaksi, ja sijoitusammattilaisten tavoin tarinankerronta on hänellä verissä. Nyky-Venäjän lyhyestä historiasta ja Ukrainan sodan syistä Brow­derilla on oma versionsa.

– Kun on varastanut niin paljon rahaa kuin Putin, ihmiset tulevat tyytymättömiksi, ja lopulta he haluavat vaihtaa johtajan. Nyt on tultu pisteeseen, jossa mitä vain voi tapahtua. Hän on suuria riskejä karttava pieni mies, joten hän pyrki kiinnittämään huomion muualle – ja jottei hän olisi vihollinen, ukrainalaisten oli oltava vihollinen. Hän arvioi väärin sekä Ukrainan puolustuskyvyn että lännen valmiuden rientää apuun.

Browderin mukaan edes talouspakotteet, jotka estävät Putinia käyttämästä varastamiaan rahoja, eivät pysäytä tätä.

– Venäjällä ei voi olla kaikkein vallakkain, ellei ole myös kaikkein rikkain ja brutaalein, niin Venäjä toimii. Siellä johtajan täytyy olla brutaalein ja rikkain. Putin ei voi koskaan jättää valtaansa, koska silloin hän joutuisi vankilaan ja kuolisi, ja hänen varansa haihtuisivat ilmaan. Meille tavallisille kuolevaisille ei kuulosta järkeen käyvältä, että kaikkea sitä rahaa ei voi käyttää, mutta kyse ei olekaan tarpeesta tai käyttämisestä, vaan symboliikasta – siitä, kuka on suurin.

Venäjän oligarkit, entiset liikekumppaninsa, Browder katsoo pelkästään nykyvallan kulissien kannattelijoiksi.

– He ovat Putinin armoilla. He pelkäävät häntä ja varovat vain, etteivät tee virheitä. Olen nähnyt Maailman talousfoorumissa Davosissa, kuinka oligarkit esiintyvät kovina alfauroksina, mutta heti, kun Putin ilmaantuu paikalle, heistä tulee pelokkaita koululaisia. Monet oligarkit hallitsevat omistuksia turvallisuuspalvelun ja armeijan kenraalien, silovikien, puolesta. Yleensä kukaan hallituksessa ei omista mitään omissa nimissään. Kaikki on jonkun sukulaisen tai muiden ihmisten nimissä, joskus oligarkkien.

Browderin elämää Venäjältä poistumisen jälkeen on hallinnut juuri pakotelakien puolesta puhuminen läntisen maailman poliitikoille. Siihen hänet sai hänen ystävänsä ja asianajajansa Sergei Magnitskin epämääräinen kuolema venäläisessä vankilassa, kun Magnitski yritti saada Hermitagen tekaistuja syytteitä kumottua.

Der Spiegel -lehden selvityksessä jää auki myös mahdollisuus, että kuolema oli Venäjällä tavallisten surkeiden vankilaolojen seurausta, ei murha Kremlin käskystä. Joka tapauksessa Browder myi osuutensa bisneksistä, muutti Lontooseen ja hankki maan kansalaisuuden. Nyt hän vetää kokopäiväisesti ihmisoikeussäätiötä – intohimon vähenemättä.

– Olen raivoissani, kun hallitukset väittävät välittävänsä ihmisoikeuksista, mutta mitään ei tapahdu. Teen töitä kansanedustajien kanssa, jotta saataisiin lakeja, jotka pakottavat hallitukset määräämään pakotteita. Siinä on kova työ. Hallitukset eivät ole kiinnostuneita määräämään pakotteita, ellei niiden ole pakko, mieluiten ne jättäisivät kleptokraatit rauhaan.

Ei ole epäilystäkään, ettei Browder olisi ollut suurimpia vaikuttajia, kun lännessä on herätty näkemään Venäjän ihmisoikeustilanteen vähittäinen paheneminen. Browderin versio omasta taistelustaan oikeuden valona rikosten pimeyttä vastaan huokuu loukattua ylpeyttä, mutta ei juuri kunnioitusta läntistä parlamentaarista demokratiaa kohtaan.

Kysyn, eikö Browderin tarina muistuta edesmenneen miljardööri Armand Hammerin kaarta – Hammerkin tuli amerikkalaisesta kommunistiperheestä ja kävi idänkauppaa kymmeniä vuosia, Leninin ajoista aina Gorbatšovin päiviin asti. Vastaus on taattua Browderia:

– Ei! Hammer oli pahis, minä hyvis!