Lapsen silmät ovat suuret ja surulliset. Viisivuotias Naomi puristaa sylissään äidin valokuvaa ja kertoo, että mama on taivaassa. Sieltä hän ohjaa ja suojelee.

– Kun Naomin äiti kuoli syöpään ja perheen rahat menivät hautajaiskuluihin, isä häipyi toisen naisen matkaan. Teini-ikäiset tytöt ottivat vastuun pienemmistä sisaruksistaan, toimittaja Piia Pasanen, 44, kertoo tapaamansa bolivialaisen tytön perheestä.

– Koti oli likainen ja Naomi resuinen, kaikista pienin ja haavoittuvaisin. Tytöltä  oli viety kaikki. Muut lapset kiusasivat, koska hän oli niin köyhä. 

Naomilla oli kuitenkin haave. Hän haluaisi opiskella lääkäriksi. 

– Hänellä oli halu päästä sellaiseen ammattiin, jossa voisi auttaa muita, vaikka hän itsekin kuului autettaviin. 

Se jos mikä teki reikiä sydämeen.

Piia Pasanen työskentelee Ylen uutisankkurina. Hän  on myös kahdesti juontanut Ylen Nenäpäivä-ohjelmaa. Se on osa hyväntekeväisyyskampanjaa, jolla hankitaan varoja kehitysyhteistyöprojekteihin Afrikassa, Aasiassa sekä Etelä-Amerikassa. Keräystuotoilla edistetään lasten koulutusta ja turvaa sekä lasten terveyttä ja hyvinvointia. 

Nenäpäivän idea on lähtöisin Isosta-Britanniasta, missä Nenäpäivää on vietetty 1980-lopusta lähtien. 

Suomessa kampanjan taustalla on Nenäpäiväsäätiö, jonka perustajiin kuuluvat Suomen Punainen Risti, Suomen Unicef, Kirkon Ulkomaanapu sekä Yle. Ensimmäinen Nenäpäivä esitettiin televisiossa vuonna 2007.  

 Nenäpäivä-kampanjassa on tapana lähettää julkisuudesta tuttuja ihmisiä tutustumaan eri avustuskohteisiin. Helmikuussa Piia lähti ensimmäiselle Nenäpäivään liittyvälle työmatkalleen Etelä-Amerikkaan, Boliviaan. Siellä hän tapasi bolivialaisia lapsityöläisiä.

Kun Naomin äiti kuoli, isä häipyi toisen naisen matkaan. 

Maailmassa on yli 200 miljoonaa lapsityöläistä, joista useat työskentelevät surkeissa ja vaarallisissa olosuhteissa. Näin tylyjä arvioita esittää Maailman työjärjestö ILO. Eniten lapsityövoimaa käytetään maataloudessa, tehdastuotannossa sekä louhos- ja kaivostyössä. Lapsityöläiset valmistavat vaatteita, mattoja ja kenkiä sekä poimivat puuvillaa, sokeriruokoa, tupakkaa, kahvia, riisiä ja kaakaota. Myös pornoteollisuus hyväksikäyttää lapsia.

Latinalaisen Amerikan köyhimpiin maihin kuuluvassa Boliviassa on Unicefin vuonna 2014 tehdyn arvion mukaan noin 850 000 alaikäistä työntekijää, joista noin 58 prosenttia on alle 14-vuotiaita. Työtä tekeviä lapsia näkee kaikkialla: toreilla, kaduilla ja myyntikojuissa, kengänkiillottajina ja rakennustyömailla, kaivoksissa ja sokeriruoko- sekä pähkinäviljelmillä. 

Juuri näitä lapsia Piia Pasanen kohtasi Nenäpäivä-projektin ja Suomen lähetysseuran työryhmän mukana.

– Vaikka toimittajan rooli suojeli minua, se ei tarkoita, etteivätkö asiat olisi herättäneet tunteita. Välillä koko ryhmällä oli kyyneleet silmissä, Piia kertoo.

Yksi kovimpia paikkoja Piian mukaan oli se, kun toisella tapaamisella Naomi kysyi työryhmän aikuisilta: ”Missä te asutte, voisitteko ottaa minut mukaan?”

– Siinä miettii, kunpa oikeasti voisi ottaa mukaansa tuon hennon viisivuotiaan, laittaa suomalaiseen eskariin ja kouluun, antaa vaatteet, ruoan sekä tulevaisuuden, Piia muistelee.

Kaikki lapset eivät nimittäin päädy tehtaisiin tai toreille. Tuhansien bolivialaislasten arvioidaan elättävän itsensä kerjäämällä ja prostituutiolla. Nämä lapset joutuvat helposti myös ihmis- ja elinsiirtokaupan uhreiksi. 

Kengänkiillottajapojat kokivat työnsä hyvin nöyryyttäväksi, sillä heitä kohdeltiin huonosti.

Piialle  Bolivian köyhyys konkretisoitui heti ensimmäisenä päivänä. Vaikka vuoristossa oli kylmä, lapset olivat rikkinäisissä jalkineissa tai paljain jaloin, repaleisissa vaatteissa. Taloissa ei ole lämmitystä saati jätehuoltoa. 

– Kaikki oli likaista ja karua. En tiedä, ovatko ihmiset luovuttaneet, mutta välillä tuntui, ettei kenelläkään ollut oikein voimia huolehtia edes perushygieniasta. Toisaalta ei ollut kunnon vessoja, saati puhdasta vettä, Piia kertoo.

YK:n käyttämän mittarin mukaan äärimmäisen köyhyyden raja on alle dollarin päiväansiot. Piia ei usko, että näilläkään perheillä oli sen enempää rahaa. 

– Ostimme paikalliselta torilta heille tuomiseksi riisisäkin, kananmunia, pastaa, sokeria tai jauhoja. Jotain, josta oli konkreettista apua. 

Lähes 11 miljoonan asukkaan Boliviassa noin 40 prosenttia väestöstä on köyhiä. Äärimmäisessä köyhyydessä elää 17 prosenttia kansasta. Presidentti Evo Moralesin aikana köyhyyttä on onnistuttu vähentämään, minimipalkkaa on nostettu ja eläkeikää alennettu.

– Väestön varallisuus on silti räikeästi jakautunut. On ihmisiä, joilla ei ole yhtään mitään – ja sitten ovat ne kokaiinikaupoilla rikastuneet huviloineen, Piia kuvailee.

Kaivoslasten elinajanodote on 40 vuoden paikkeilla, sillä suurin osa kuolee kivipölykeuhkosairauteen.

Koska perheet ovat köyhiä, lapset laitetaan tienaamaan rahaa.

– Jokainen lapsi sanoi samaa: ”Käyn töissä, koska perheelläni ei muuten selviydy. Raha ei riitä ruokaan eikä koulutarvikkeisiin.” 

– Työssä käyminen ei ole helppoa. Tapaamani 10–11 -vuotiaat kengänkiillottajapojat kokivat työnsä hyvin nöyryyttäväksi, sillä heitä kohdeltiin huonosti. He kokivat fyysistä ja henkistä väkivaltaa, tavaroita varastettiin ja asiakas saattoi jopa potkaista, jos rasvaa meni kengännauhalle. He häpesivät työtään, mutta vaihtoehtoa ei ollut, jos he halusivat käydä koulua. Tosin sielläkin heitä kiusattiin köyhyyden takia.

Eräs pojista kertoi Piialle piilottavansa tienaamansa rahat, sillä muuten isä olisi juonut ne. Toinen kertoi käyvänsä töissä, koska isä löi niin paljon äitiä. Poika halusi auttaa äitiään viemällä tälle rahaa. 

– Äiti oli perheiden tuki ja turva. Moni sanoi, että jos menettäisi äidin, hänellä ei olisi mitään. Se oli musertavaa, etenkin kun tulen yhteiskunnasta, jossa isätkin osallistuvat lastenhoitoon ja joka on niin monella tapaa tasa-arvoinen, Piia sanoo.

Piia Pasanen köyhässä ja karussa El Alton kaupungissa.

Maa on itse siunannut tilanteensa. Vuonna 2014 Bolivia alensi työssäkäyvien alaikärajan 10 vuoteen. Lain tarkoitus on säädellä lapsityötä ja suojella lapsityöntekijöitä, mutta monet ihmisoikeusjärjestöt ovat kritisoineet sitä ankarasti. Lasten oikeuksia puolustava kansainvälinen Save the Children -järjestö epäilee, kykenevätkö viranomaiset nykyisillä voimavaroillaan oikeasti valvomaan lasten työskentelyolosuhteita. Myös koulunkäynti kärsii, sillä lapsityöläiset ovat usein liian väsyneitä tekemään läksyjä.

Jotta lasten työnteko olisi mahdollista, maassa käydään peruskoulua aamu-, iltapäivä- tai iltavuoroissa. Tosin ensin pitäisi olla rahaa ostaa koulutarvikkeet.

Koulutus on ainoa pelastus ja avain parempaan tulevaisuuteen. Valitettavasti köyhimmissä maissa tyttöjen kohdalla työ nähdään edelleen hyödyllisempänä kuin koulunkäynti. 

Piia kertoo 18-vuotiaasta Bismariasta, joka oli menettänyt vanhempansa. Tyttö huolehti kahdesta veljestään, serkustaan ja tämän sisaruksista. He asuivat sukulaisen talossa. 

Bismaria lähti aamulla aikaisin – syömättä – ja käveli useamman kilometrin kouluun. Hän oli koko päivän koulussa syömättä, sillä rahaa ei ollut välipalaan. Koulun jälkeen hän meni suoraan tehtaaseen töihin, jossa edelleen syömättä työskenteli iltaan asti. Palkka oli euron päivässä.

Bismaria pääsi kotiin noin iltakahdeksalta. Jos kotona oli ruokaa, hän söi ensimmäisen ja ainoan kerran sinä päivänä. Sitten hän teki läksyt ja pesi pyykkiä. 

– Tytöstä suorastaan paistoi lannistuminen. Hän olisi halunnut opiskella, mutta seitsemän lapsen katras eli hänen palkallaan, Piia sanoo. 

– Tytöt tajuavat koulunkäynnin tärkeyden ja moni haaveili yliopistosta. Näiden lasten kohdalla haaveet eivät ehkä koskaan muutu todeksi. Aina sanotaan, että ”kaikki on mahdollista”, mutta se ei vain ole niin. Kaikilla ole samoja mahdollisuuksia.

– Tosin niin kauan, kun voi haaveilla, on toivoa, Piia  sanoo.

Bolivian kaivoksissa työskentelee Unicefin arvion mukaan noin 10 000 lasta ja nuorta. Näiden lasten elinajanodote on 40 vuoden paikkeilla: suurin osa työläisistä kuolee silikoosiin eli kivipölykeuhkosairauteen.

Työvuoro on pitkä, ruokataukoja ei ole, ainoa valonlähde on otsalamppu. Kaivoksessa hohkaa hirveä kuumuus tai luihin ja ytimiin tunkeutuva kylmyys. Työturvallisuus on olematonta, tina louhitaan käsin ja kuljetetaan itse ulos selkärepussa.

– Jos ei kuole tapaturmaisesti tai vammaudu, terveys menee kuitenkin. Kenelläkään ei ollut hengityssuojaimia, Piia puistelee päätään.

Mutta ankeuden keskelläkin pilkahtelee valoa. Kaivostyöläisten yhdistys Cepromin tarjoaa lapsille tukiopetusta ja ammatillista koulutusta.

Piia ja työryhmä tapasi Llallaguan kaivoskaupungissa 18-vuotiaat Rolyn sekä Davidin. 

–Roly meni kaivokseen 10-vuotiaana. Hän kertoi, että häntä pelotti koko ajan ja kaasut tekivät hänet sairaaksi. Eräänä päivänä ystävä putosi kuiluun ja kuoli. 

Roly pääsi kuitenkin Ceprominin koulutusohjelmaan. Davidista tuli parturi.

– Näille kahdelle pojalle kävi hyvin, mutta harvalla on tilanteesta ulospääsyä. Vaikka lapsi pääsisi pois kaivoksesta, fyysiset vammat ja tuskalliset muistot eivät koskaan katoa. Niin erilaisista lähtökohdista tässä maailmassa ponnistetaan ja silti samalla pallolla eletään, Piia pohtii.

– Suomessakin on köyhyyttä, mutta kenenkään ei tarvitse lähettää 10-vuotiasta koulun sijaan kaivokseen, kerjäämään tai prostituoiduksi kadulle, Piia Pasanen sanoo. 

Kahden viikon aikana Piia tunsi valtavaa kiitollisuutta siitä, että on syntynyt Suomeen. Samaan aikaan hän tunsi myös syyllisyyttä siitä, miten hyvin asiat meillä ovat.

– Suomessakin on sosiaalisia ongelmia ja köyhyyttä, mutta kenenkään ei tarvitse lähettää 10-vuotiasta lastaan koulun sijaan kaivokseen, kerjäämään tai prostituoiduksi kadulle, Piia sanoo.

Piia kertoo esimerkin, miten erilaissa todellisuuksissa ihmiset elävät. Kolme päivää matkan jälkeen Piia osallistui foorumiin, jossa käytiin ruokakeskustelua. Eräs äiti oli oli kurkkuaan myöten täynnä Suomen systeemiä: hänen mielestään kouluruoka on pahaa ja päiväkodissa tarjotaan pannukakkua, jossa on sokeria. 

– Jokainen elää tietysti siinä omassa todellisuudessaan, mutta Bolivian-matkan jälkeen tämä tuntui aivan  käsittämättömältä keskustelulta, Piia kertoo.

Piia on naimisissa MTV3:n uutistoimittajan Tomi Einosen kanssa, ja heillä on kaksi lasta, 10-vuotias Aava ja 13-vuotias Oula.  

Miten äitinä koit matkan? 

– Äitinä tulin surulliseksi. Ja tunsin syvää kiitollisuutta siitä, että lapsillani ovat asiat niin hyvin. Kerroin omille lapsilleni bolivialaisten lasten rikkinäisistä jalkineista ja nälkäisistä koulupäivistä. Ainakin voin auttaa omia lapsiani ymmärtämään, miten etuoikeutettuja he ovat. Haluan, että he ovat kiitollisia mahdollisuudestaan elää hyvää elämää. Kaikkialla asiat ole näin hyvin, mutta pienikin apu parantaa niiden lasten oloja.

Matka vaikutti Piiaan monella tapaa. 

– Kun seisoin Naomin pihalla katsomassa resuisia lapsia, mietin, että olisinpa ottanut mukaan omilta lapsiltani pieneksi jääneitä vaatteita. Lähetin myöhemmin Suomesta Boliviaan paketin. Laitoin tutuille lapsille kenkiä ja vaatteita. Tänä talvena Naomin ei tarvitse palella. ●

Valtakunnallisen Nenäpäivä-kampanjan Nenäpäivä-show esitetään 10. marraskuuta Yle TV2:lla. www.nenapaiva.fi

Teksti Eve Hietamies, kuvat Satu Nyström ja Päivi Korpela