Porissa sijaitsevassa Satakunnan sairaanhoitopiirin Satasairaalassa eletään samaan aikaan varsin erilaisessa ja täysin samanlaisessa tilanteessa kuin kaksi vuotta sitten. Tuolloin, korona-ajan alussa, televisiouutisissa näytettiin illasta iltaan kuvaa Euroopan täyteen ahdetuista sairaaloista ja ruumisarkuista.

Vaikka koronasta ei enää puhuta uutisissa läheskään yhtä paljon, se sairastuttaa edelleen monia suomalaisia. Osa heistä päätyy sairaalahoitoon.

– Onneksi Suomessa ei koskaan ­jouduttu samankaltaiseen tilanteeseen kuin esimerkiksi Italiassa. Selvisimme vähemmällä, hoitaja Martti Kaski sanoo.

Kaski työskentelee Satasairaalan ­päivystysosastolla samoin kuin hänen nuorempi kollegansa Tiia Mannonen. Päivystysosastolla hoidetaan akuutisti sairastuneita potilaita, jotka vaativat seurantaa ja jatkotutkimuksia ennen hoitolinjan valintaa.

Päivystysyksikkö eroaa perusterveydenhuollosta siinä, että Satasairaalassa lääkäri on saatavilla osastolle ympäri vuorokauden. Lisäksi osastolla pystytään tekemään tutkimuksia kuten veri­kokeita ja kuvantamisia mihin aikaan vuorokaudesta tahansa.

– Lisäksi täällä on mahdollista antaa potilaalle erilaisia hengitystä tukevia laitehoitoja, jos tavalliset happiviikset ja -maskit eivät riitä, Mannonen kertoo.

Kun perusterveydenhuollossa hoidetaan pääsääntöisesti monisairaat, jo ennestään raskaiden hoitomuotojen ulkopuolelle rajatut koronapotilaat, erikoissairaanhoidossa hoidetaan vaikeista oireista kärsiviä, sairaalahoitoa vaativia koronapotilaita. Osa heistä vaatii erityisen tarkkaa ­seurantaa esimerkiksi perussairautensa takia.

Martti Kaski edustaa Satasairaalan kokeneempaa ­kaartia, sillä hän on työskennellyt sairaanhoitoalalla jo 35 vuoden ajan, viisi viime vuotta nykyisessä tehtävässään päivystysosastolla. Siellä hän on huomannut, että tilanteet voivat muuttua hetkessä. Tyhjät vuodepaikat saattavat täyttyä muutamassa tunnissa.

Mediassa sairaanhoitajien koronakiireet ovat yhä ­harvemmin otsikoissa, vaikka korona aiheuttaa edelleen paljon stressiä ja ­painetta. Kiirettä on lisännyt muun muassa se, että korona-aikana monen suomalaisen terveydentila on mennyt huonompaan suuntaan.

– Sydänpotilaita ja keuhkosairaita tulee sairaalaan huonommassa kunnossa kuin ennen koronaa. Sinnitellään kotona ja ajatellaan, että kyllä tämä tästä menee. Saattaa olla vähän rytmihäiriöitä muutaman viikon ajan, paino alkaa nousta, ja muutaman viikon päästä ei jaksa ottaa kuin kolme neljä askelta. Siinä ­vaiheessa sydämen vajaatoiminta on päässyt niin pahaksi, että henkilön terveys on vakavasti vaarantunut, Kaski ­kertoo.

Koronapandemian pahimmasta vaiheesta on kuljettu pitkä matka, sillä alussa taudista ei tiedetty juuri mitään.

– Kun aloitimme koronan kanssa, potilaiden ja ammattilaisten pelot olivat aivan toisella tasolla. Ei ­tiedetty, mitä tulee tapahtumaan, menetetäänkö maailmanlaajuisesti viisi vai 50 miljoonaa ihmistä, viemmekö taudin kotiin ja mitä perheenjäsenille tapahtuu, paranevatko potilaat. Pelkotilat olivat konkreettisia, Kaski ­muistelee.

Mannonen muistaa omat pelkonsa. Korona vei sairaalakuntoon nuoria ihmisiä, joita näkee osastolla harvoin ­jonkin yksittäisen infektion takia.

– En ole koskaan nähnyt sellaista kuolemanpelkoa ­perusterveillä nuorilla. Enkä toivottavasti tule näkemään.

Nyt moni asia on toisin, mutta yksi asia ei: korona on läsnä edelleen. Päivystysosastolla on jatkuvasti kolmesta kymmeneen koronapotilasta. Paikkoja on yhteensä kuusitoista.

– Nykyisin tiedämme, miten potilaiden eristyshoito kannattaa toteuttaa, ja luotamme suojamateriaaleihin. Emme levitä toisiin potilaisiin tartuntoja. Stressiä nämä asiat eivät kuitenkaan ole poistaneet, Kaski kertoo.

Mannonen on todennut saman, minkä terveysviranomaiset ovat kertoneet julkisuudessa: yhä useammalta sairaalaan tulevalta potilaalta korona löydetään sattumalta. Silloin potilas eristetään siinä missä ensisijaisesti koronan takia sairaalaan joutunut potilaskin.

– Nykyään osaamme tunnistaa, milloin koronapotilas on menossa huonoon kuntoon. Jos happisaturaatioarvot alkavat laskea, hengitysfrekvenssi nousee, ja potilas alkaa kuumeilla, hän ei välttämättä vielä itse tunne hengenahdistusta, vaikka se näkyy jo testiarvoissa.

Mannosen oma suhtautuminen koronapotilaisiin on nykyisin levollisempi.

– Olemme nähneet, että tauti ei tapa ­kaikkia ikäihmisiä eikä välttämättä johda edes sairaalahoitoon.

Mediassa koronauutiset ovat vaihtuneet uutisiin Ukrainan sodasta, inflaatiosta ja sähkön hinnasta. Korona on arkipäiväistynyt.

– Kun rajoituksia ei ole, juuri kukaan ei esimerkiksi käytä maskia. Lapsilla ja aikuisilla on nuhakuumeen kaltaisia oireita ja työpaikalla joku voi saada koronan. Ei välttämättä ajatella, että on niitä, jotka menevät todella huonoon kuntoon koronan takia, Kaski sanoo.

Tiia Mannonen muistaa, kuinka koronapandemian alkumetreillä moni hoitajakin oli skeptinen.

– Kyseenalaistettiin ohjeita ja määräyksiä, oli kyse sitten sairaalan johdon tai maan hallituksen päätöksistä. Itse päätin heti alussa, että en kyseenalaista mitään, vaan luotan lääketieteeseen.

Pelottaako hoitajia mahdollinen uusi pandemia, joka voi vaania jo nurkan takana?

– Kun tilanne jossakin vaiheessa muuttuu akuutiksi uudelleen, me toimimme niillä resursseilla, joita käytettävissä on. Sitä voisi verrata palomiehen työhön: joskus ­palomies vain odottaa, syttyykö palo. Jos syttyy, sitten ­toimitaan, Kaski sanoo.

Kaski on todennut, että monessa hätätilanteessa pätee sama lainalaisuus.

– Valtaosa osaa toimia, kun joku toinen sanoo, mitä heidän pitää tehdä. Viisi prosenttia ihmisistä on niitä, jotka pystyvät ohjaamaan muita. Viisi prosenttia menee pakokauhuun. Sellaiselle ihmiselle on parempi näyttää ovea ja sanoa, että pakene.

Kulunut vuosi on ollut hoitajille raskas paitsi koronan vuoksi myös muilla tavoin, etenkin pitkään kestäneiden työtaistelutoimien takia.

Hoitajapula ja tietämättömyys vuoden alusta starttaavista hyvinvointialueista eivät ole ainakaan helpottaneet työntekoa, ja osa hoitajista on epätietoisia tilanteesta.

Tehyn ja Superin maaliskuussa aloittama hoitoalan työtaistelu päättyi lokakuun alussa. Vuoronvaihto- ja ylityökiellot aiheuttivat hoitajille lisää töitä, kun sijaisia ei ollut.

Mannonen ja Kaski ovat kaikesta huolimatta tyytyväisiä työhönsä ja ennen kaikkea hoitajien väliseen kemiaan.

– Toivon, että saamme tehdä töitä tällä porukalla. Olemme hitsautuneet yhteen ja tottuneet monenlaisiin muutoksiin. Tiedän, että pystymme antamaan laadukasta hoitoa. Tärkeää on, että meille näytetään, että meitä arvostetaan. Yhtä tärkeää on kertoa toisillemme, että sinä olet hyvä. Sillä on iso merkitys, Mannonen tiivistää.

Kaski korostaa, että hoitajat eivät kaipaa kehumista kehumisen takia.

– Todellinen tärkeä palaute annetaan siinä vaiheessa, kun vuoro vaihtuu ja potilastiedot siirtyvät seuraavalle hoitajalle. Siinä tilanteessa kollegalta saatu palaute auttaa jaksamaan.

Martti Kaski kertoo saavansa parhaan tunteen työnsä onnistumisesta silloin, kun potilas tuntee luottamusta sairaanhoitajia kohtaan ja siihen, että hänen asiansa hoidetaan kuntoon.

– Joskus potilas voi olla hyvin kriittinen. Mikään ei tunnu olevan hyvin, ja potilaalla on oma, mielestään parempi ratkaisu. Kun laitan itseni likoon ja ehdin tehdä työni hyvin, tulee hyvä fiilis. Haluaisin kertoa nuorille, kuinka kivaa tämä homma oikeasti on.