Kolme kohtaamistani Miina Äkkijyrkän kanssa eivät ole jättäneet kylmäksi. Pikemminkin kuumaksi.

Ensimmäinen kohtaaminen tapahtui 2000-luvun alussa Vuosaaren Uutelassa, Miinan rakkaalla Skatan-tilalla. Hän vaati tuliaisiksi isokokoisia kauraryynejä ja punaista maitoa, ja minähän vein ne.

Huusholli oli sekaisin kuin pyörremyrskyn jäljiltä, kissoja vaelteli siellä täällä, kyytöt ammuivat navetassa, ja metsästä tuli metsässä asuva Miinan apumies ja rakastaja Mara, entinen vankilakundi.

Meni kymmenisen vuotta ennen kuin tapasimme taas. Miina halusi, että haastattelu tehdään helsinkiläisessä sushiravintola Kabukissa. Hän tilasi sen seitsemän sorttia susheja, vääntäytyi istumaan tatamille ja aloitti, sillä Miinaa ei haastatella, häntä kuunnellaan.

Kolmannen kerran kohtasimme tänä syksynä, kun ohjaaja Taavi Vartia haastatteli häntä AlfaTv:n sarjaan Kuvia ja käännekohtia. Miina vei monenlaista taiteilijapersoonaa kohdannutta Vartiaa kuin pässiä narussa ja halusi, että hänet esitellään kuvanveistäjänä ja naisena, joka tulee metsästä. Taiteilija hän ei ole.

– Taiteilijoita ovat ne, jotka taiteilevat jäällä kesärenkailla. Ja minua ei nyt uiteta missään liemessä! Pössäytetään nyt nauhoitus käyntiin, ja jos minä en näe kelloa nauhoituksen aikana, lähden kotiin, hän ohjeisti Vartiaa meikistä valmistuttuaan.

Pyysinpä neljännen kerran haastattelua ja vieläpä maatilalla, jossa hän nyt asuu ja hitsaa autonromuista upeita lehmäteoksiaan.

Miina oli kuitenkin sitä mieltä, että tältä syksyltä ne on annettu ja lähetti sähköpostia:

”Kultaseni, lapseni näkivät sen kärsimyksen mitä ihmispaljouden vellominen ympärilläni aiheutti ja heidän toiveestaan, että hekin perheineen haluavat tulla rauhoittumaan keskelle ei mitään. Ei käy. En kutsu sinne lasteni lisäksi kuin sydänystäviäni. Ei kiitos media. Suuri virhe oli jo Yökylä, mutta oli työprojekti meneillään. En ehtinyt minnekään lähtemään...”

Annetaan siis sananvuoro elämäkerturi Lamppu Laamaselle, jonka kirjoittama Jumala ja erotiikka, Äkkijyrkkä (Johnny Kniga) ilmestyi syksyllä 2019.

Siinä Miina kertoo tajunnanvirtana lapsuudestaan, teinivuosistaan, joutumisestaan mielisairaalaan, taideopinnoistaan, suhteestaan körttiläisyyteen, miehistään ja elämästään.

Lapsi, jonka äiti laittoi rauhoittumaan lehmikarsinaan, oli Riitta Loiva. Miina Äkkijyrkäksi hän muuttui vuonna 1976.

Parempi niin, sillä hänessä ei ole mitään loivaa, ei taiteessaan, ei puheissaan, ei ulkonäössään.

Hän sanoo kirjassa, että ”mulla on oma pieni pesä, josta eivät ihmiset tiedä. Se on minun päässäni”.

Koko kylän välkky, suoranainen nero ja yksi vuosisadan suurimmista suomalaisista lahjakkuuksista, kuten Miina itseään kutsuu, joutui murrosiän mentyä mielisairaalaan. Hän sanoo, että miksei, ovathan muutkin nerot olleet mielisairaalassa. Muiden nerotaiteilijoiden tapaan hän oppi ryyppäämään, mutta alkoholismin kirouksesta hän pääsi irti.

Hän valitti Joutsenossa Rauhan mielisairaalassa huonoa ruokahaluaan ja kuukautisten puuttumista. Hän kertoi myös pitävänsä luonnettaan kerrassaan hienona, jotenkin psykopaattisena.

Ylilääkäri Lasse Weckströmin lausunto oli suorastaan tyhjentävä: ”Järjestä elämäsi niin että se sinua tyydyttää.”

Miina lopetti karjatalouskoulun, jota oli ennen mielisairaalaan joutumistaan käynyt, ja hän kaipasi yksinäisyyttä ja vapautta. Kotiinpaluu johti kuitenkin uuteen mielisairaalaan, tällä kertaa Siilinjärvelle Harjamäen sairaalaan. Häntä tutkittiin, ja diagnoosi oli psykopaattinen luonne. Sen jälkeen psykiatri halusi tutkia, pystyykö 17-vuotias Miina nauttimaan seksistä ja purkautumaan normaalisti.

”Hän hieroi sitten minut 17-vuotiaan psykopaatinalun orgasmiin vastaanottonsa pöydällä. Olisin kyllä voinut pompata vahvana karjakonalkuna pystyyn, vetää sitä lättyyn ja huutaa mutten kuitenkaan kun olin niin utelias seksiin nähden. Kohteen pitää toimia heti eikä vuosien tai vuosikymmenten jälkeen. Nykynaiset käyttää metoo-kampanjaa ihan vaan saadakseen valtaa ja se on niin väärin.”

Mielisairaalasta kotiuduttuaan Miina harkitsi vakavasti itsemurhaa, olihan hän nähnyt itsemurhia sairaalassa ja niistä oppia saanut.

Hän selvisi kuitenkin kesästä 1967 jotenkuten hengissä, mutta ei vielä ollut valmis taideopintoihin.

Suomen Taideakatemian kasvatti hänestä sittenkin tuli. Hän valmistui sieltä vuonna 1973. Hän sai siellä sirkustaiteilijan maineen, vaikka oli täysin vakavissaan.

Äärettömän vakavissaan hän oli kuvanveiston suhteen:

”Kun veistin koulussa lehmiä niin siellä ramppas kaikki kattomassa Pekka Kontion johdolla mukaan lukien Pentti Saarikoski kaikkien juoppokirjailijoittensa kuten Hannu Salaman kanssa. Oli minulla Hannunkin kanssa pieni sessio jossakin välissä mutta hieman enemmän Pekka Kontion kanssa. Kun mulla ei ollut rahaa niin Pekka otti mut mukaan tekemään Roihuvuoren kirkon Tyhjä hauta -reliefiä.”

Erotiikkaan Miinan johdatti hänen elämänsä suuri rakkaus, oman kylän poika Pavi. Miina oli vielä pohjimmiltaan estoinen ja arka, vaikka neitsyys oli jäänyt 16-vuotiaana Helsingin Kalevankadulla hevostalouskoulun kurssikaverin Markun huoneeseen.

Erotiikka on Miinan mielestä hieno ja tärkeä Jumalan lahja ihmiskunnalle, ja seksi on vain pieni osa erotiikkaa.

Pavi oli sellainen erotiikan mestari, että muistot hänestä saavat Miinan vieläkin värisemään. Pavi teki hänestä naisen, ja hän on siitä edelleen äärettömän kiitollinen:

”Maailma katosi hänen kirkontornimaisen, ison tulppaanin kokoisen, sinipunaisen, huppupäisen kalastajan lähestyessä. Jos emme nukkuneet sisäkkäin, pidin kaksin käsin tornista kiinni, hyvin mahtuivat nyrkit peräkkäin, uljas, upea, kova, ei tahtonut hiljetä ja vaipua millään. Siihen sai vaikka työvaatteet ripustaa ja kylmää vettä päälle heittää. Sellaista nokikolaria toista ei ole vastaan tullut.”

Vastaan on kuitenkin tullut monia miehiä. Yksi heistä oli elokuvaohjaaja Mikko Niskanen. Miina kertoo olleensa King’s Roadilla Lontoon Fulhamissa, kun hänen päähänsä osui oluen lisäksi Kahdeksan surmanluotia. Hän otti ruutupaperia ja kirjoitti Niskaselle, jota ei ollut koskaan tavannut.

Kirje johti tutustumiseen ja suhteeseen, jossa naimisissa ollut Niskanen rakasteli impulsiivisesti Miinan kanssa:

”Mikko oli vielä naimisissa Vuokkonsa kanssa, joka oli joskus esikoiseni Lauhan lapsenvahtinakin. Vuokko ei kuitenkaan tiennyt Mikon ja minun suhteen laadusta, joka oli hyvin vapaa. Ja olihan minullakin toisia miehiä. Rakastelu ei ollut mikään suhteemme kasassapitävä liima, vaan se liima oli äly ja hirvittävän syväluonteinen, intensiivinen ja tunnepitoinen vuorovaikutus."

Mikko Niskasta, rakasta ystäväänsä, Miina yhä ikävöi. Mikon kuoleman jälkeen jäljellä on vain onttous ja suuri kaipaus.

Äidiksi Miinan teki Pavi ja esikoinen Lauha, joka syntyi vuonna 1977. Miinakin syntyi silloin uudelleen, hän pyöräytti pitkään pysähdyksissä olleen elämänsä käyntiin ja päätti herätä aikaisin aamulla ja nukkua kuin tukki – jos Herra ja vauva suovat.

”Ristiäisissä Pavilla ja minulla oli samanlaiset Lontoosta tuomani overall-asut, joista äitini ei pitänyt ollenkaan – olihan kastetilaisuus hänen järjestämänsä ja muutenkin. Muille lapsilleni en sitten ristiäisiä pitänytkään. Poikani Yppe oli jo parivuotias, kun poliisit tulivat kyselemään, mikä pojalle nimeksi. Lauhasta kasvoi lopulta älykäs ajattelija, äärettömän positiivinen ja hieno ihminen.”

Naimisissa Miina ei ole ollut yhdenkään miehen kanssa. Naimisiin hän kuitenkin on aina halunnut ja vuonna 1980 menikin – itsensä kanssa.

Hän asteli Lontoossa Portobello Roadilla kultakauppaan ja osti vasempaan nimettömäänsä sormuksen ja oli naimisissa itsensä ja vapautensa kanssa.

Kolmannen kerran hän tuli äidiksi saadessaan toisen tyttärensä Pihlajan eli Pillin. Uutta onnea Miinan elämään ovat tuoneet hänen vuonna 2015 ja 2018 syntyneet lapsenlapsensa.

Taiteilijaa, itseään, hän kutsuu eräänlaiseksi majakaksi, valonheittäjäksi, mutta myös oksentajaksi ja suoltajaksi, jonka ilmaisu tapahtuu värin, muodon ja materiaalin välityksellä.

Naistaiteilijana hän toteaa, että tavallinen perhe-elämä ja turvallisuuden elementtien hankkiminen ei ole taiteilijan päätehtävä eikä tavoite.

”Näistä lähtökohdista ainakin omalta osaltani henkilökohtaisesti täytyy todeta, että välillä on pakko irtautua hyvistä tavoista, kohteliaisuuksista ja aikatauluista, sillä on erittäin vaikeaa ja kovaa ja armotonta vaalia sitä pientä liekkiä, josta kuvat pulppuavat, koska se prosessi on monimutkainen, selittämätön ja jopa yli ymmärryksen käyvä.”

Miina kritisoi Suomea siitä, että se kohtelee taiteilijoita toisaalta liian palvoen ja toisaalta maton alta vieden.

Monien vaikeiden vuosien jälkeen hän löysi viivan uudelleen. Oli vuosi 2016, kun viiva palasi, ja Miina itki riemusta:

”Olin Herttoniemen taidevalimossa kipsin, valuhiekan ja hitsauskaasujen keskellä – kotona. Hitsipilli soi ja kompressori lauloi, minä näin ja elin. Tunsin taas olevani ihminen, nainen ja kuvanveistäjä Jumalan suuresta armosta /... / Turha kai muistella, miltä se tuntui, kun pienenä tyttönä panin halkoon neljä tikkua ja tein ensimmäisen lehmäni.”

Mielikuva lähes seitsemänkymmenen vuoden takaisesta muistosta saa Miinan yhä liikuttumaan. ●

Lainaukset Lamppu Laamanen, Jumala ja erotiikka, Äkkijyrkkä (Johnny Kniga 2019)

Päivitetty 17.7.2020 – Ilmestynyt 31.12.2019