Muutama viikko sitten Salme Haltia, 106, sai häkellyttävän postilähetyksen. Se tuotiin kotiovelle asti.

Kuoressa oli tuojan, nuoren herrasmiehen mukaan kutsu tasavallan presidentin itsenäisyyspäivän juhlallisuuksiin.

– Höpö höpö, lasket leikkiä, osasi Salme sanoa, mutta todeksihan asia osoittautui.

Salmelle oli heti itsestään selvää, että Linnan juhliin lähdetään. Alkoi kova tohina, puvun suunnittelu matkajärjestelyineen kaikkineen. Iltapuvun ompeli oululainen vaatturi Eija Keränen. Apuna ja tsemppaajana valmisteluissa ovat olleet läheiset ystävät Anna-Maija ja Tuulikki.

Yhä itsenäisesti asuva Salme pystyy liikkumaan hissukseen rollaattorilla, mutta Linnan juhlissa hän aikoo istua turvallisesti pyörätuolissa. Humussa riittää tungosta. Saattajaksi lähtee pojanpoika Olli Haltia.

Itsenäisyyspäivän aika nostaa mieleen monenlaisia muistoja.

– Olen syntyisin Oulun Pateniemestä, työläisperheestä. Meitä lapsia oli kahdeksan.

– Minulla on kaukainen muistikuva vielä tsaarin ajoiltakin, kun Suomi oli Venäjän vallan alla. Talomme ohitse ratsasti usein venäläissotilaita, ja me lapset odottelimme heidän ohikulkuaan portinpielessä. Heillä oli komeat ratsut. Isä sanoi, huutakaa heille ”trastuit” (hyvää päivää), ja niin teimme. Silloin sotilaat vilkuttivat meille, Salme kertoo.

Sisällissodan syttyessä Salme oli vähän alle kuusivuotias. Hän näkee, että aika on tasoittanut kansan kahtiajakoa yhteiskunnassa. Parempaan päin on menty.

Isänmaan paras on ollut aina lähellä Salmen sydäntä. Talvi- ja jatkosodassa hän toimi rintamalla lääkintälottana Rovaniemen ja Kannaksen Säkkijärven kenttäsairaaloissa, ja on sen jälkeen osallistunut aktiivisesti sotaveteraanien ja nyt lakkautetun Oulun Rintamanaiset ry:n toimintaan.

Salme Haltian pitkään elämään on mahtunut kolme sotaa, niin sisällissota kuin talvi- ja jatkosota.

Ennen talvisodan syttymistä Salme kävi lääkintälottakurssit. Sota syttyi, eikä mennyt kuin muutama viikko, kun nuori nainen matkasi kohti Rovaniemeä. Alkuvaiheen epävarmuus asettui, kun Salme pääsi itse työhön. Hän koki olevansa oikeassa paikassa, palvelemassa.

Rovaniemeä pommitettiin talvisodan aikana yhdeksäntoista kertaa, sillä Neuvostoliitto pyrki valtaamaan kaupungin Sallan kautta ja tavoitteli pääsyä Ruotsin rajalle.

Jatkosodan aikana palvelustyöpaikaksi määräytyi Kannaksen Säkkijärven kenttäsairaala, joka sijaitsi vain joitain kilometrejä etulinjasta.

Lääkintälotan työ oli fyysisesti sekä henkisesti rankkaa. Lääkintälotat hoitivat ja lohduttivat usein sangen nuoria potilaitaan.

Kuolemaa ja tuskaa piti katsoa silmästä silmään. Se kosketti aina.

– Pommitukset olivat kauheita. Jylinää kesti yötä päivää. Pelkäsimme. Kaikki eivät olleet yhtä paksuhermoisia. Joukossamme yksi mies sairastui henkisesti, suoraan sanottuna sekosi päästään, Salme muistaa.

Sotavuosiin liittyy myös iloinen asia, rakastuminen nuoreen sotilasmieheen, Olavi Haltiaan. Pariskunta avioitui ja sai sodan jälkeen kaksi lasta. Kohtalon käsi oli kova. Rakas aviomies, joka oli sairastunut sodassa, kuoli vuonna 1947.

Salme on ollut leski yli seitsemänkymmentä vuotta. Uutta miestä hän ei halunnut, vaan on pysynyt uskollisena rakastamalleen miehelle. Siitä kertovat vasemman käden nimettömässä kiiltelevät vihkisormukset.

Työuransa Salme teki Pateniemen sahan paikallismyyntikonttorissa.

– Työnteko auttoi selviytymisessä. Kasvatin yksin lapset, ja hyvät lapset sainkin, Salme iloitsee.

Elämässä on auttanut varmasti myös omintakeinen huumorintaju. Salme näkee kaikenlaista hauskaa elämän pienissä sattumuksissa. Hänellä on hyvä tilannetaju.

Aikaansa seuraava ja paljon radiota kuunteleva Salme ajattelee, että nyky-Suomi voi hyvin. Esimerkiksi hyvät kouluttautumismahdollisuudet ovat tyystin toiset kuin hänen lapsuudessaan ja nuoruudessaan.

Myös terveydenhuolto saa kiitosta, vaikka jonkinlaista alasajoa on havaittavissa.

– Ainahan sitä huonoakin kuulee, mutta kokonaisuutena kaikki on mukavasti. Kun vain pysyisikin näin.

Liikunta, terve ja tasainen elämä on ollut Salmelle elämäntapa. Voimistelu ja hiihtäminen kuuluivat rutiineihin kymmeniä vuosia. Satavuotissyntymäpäivähaastatteluakin tehtiin kuntosalilla.

Salme on osallistunut viime vuosina aktiivisesti Näkövammaisten liiton Oulun piiri ry:n toimintaan, myös Kultaisen iän kerhossa hän käy mielellään.

– Heti kun vähän kuntoudun, lähden taas kerhoon, Salme suunnittelee.

Tuulikki-ystävän kanssa käydään yhdessä seurakunnan retkillä ja tapahtumissa. Veteraanien rosvopaisti-iltaan osallistutaan joka kerta. Tuulikki ja Salme näkevät toisiaan päivittäin. Salmen lapset asuvat perheineen pääkaupunkiseudulla.

Tätä haastattelua tehtäessä on marraskuun loppu ja Salme on ollut jo muutaman päivän ajan reissulla Oulun kaupunginsairaalassa. Influessarokotuksesta tuli lievä flunssa, ja merkittävän tapahtuman alla on tärkeää olla kunnossa.

– Kyllähän kutsu tuntuu hienolta. Ajattelen, että se on kunnianosoitus kaikille lotille. Odotan kovasti iltaa. Varmaan alkaa vähän jännittää, kun saa kätellä presidenttipariskuntaa ja näkee – tai paremminkin kuulee – juhlaa ja ihmisiä.

Salme näkee enää vain toisella silmällä, ja silläkin huonosti.

– Olen viimeisen vuoden aikana muutenkin sairastellut, ja yhä toipilas, 105-vuotiaana kuntosaliharrastuksen lopettanut teräsrouva kertoo.

Nyt sairaalassa alkaa ruokailuaika.

– Laitatko, Tuulikki, annokseen lisää suolaa! Minulle tulee päivittäin kotipalvelusta lämmin ruoka, mutta tuunaan sen aina voilla, kermalla ja suolalla. Ihmisen pitää liikkua ja syödä kunnolla, Salme nauraa pilke silmäkulmassaan.

Linnan juhlissa hän taitaa maistaa pikkuisen sitä kuuluisaa booliakin.