Nooralotta Neziri on uransa huippukunnossa, mutta kilpaurheiluvuosiin on mahtunut myös vaikeuksia. Auto-onnettomuus nuorena ja romahdus kolme vuotta sitten ovat tuoneet uusia näkökulmia elämään.

Olet Suomen menestyneimpiä pika-aitureita, nimissäsi on 60 metrin aitojen sisäratojen Suomen ennätys yhdessä Reetta Hurskeen kanssa. Miten ajauduit lajin pariin?

Pika-aidat ei ollut ensimmäinen lajini, vaan nuorena halusin kolmiloikkaajaksi tai pituushyppääjäksi. Neljätoistavuotiaana valmentajani vain alkoi ilmoittaa minua aitakisoihin, ja aloin pian menestyä. Voitin Suomen mestaruuksia ja pääsin korkealle maailmantilastoissa. Silloin ajattelin, että tämä voisikin olla päälajini.

Olen aina ollut urheilullinen ja kokeillut lajeja jumpista telinevoimisteluun, mutta pidin uintia yleisurheilun rinnalla pitkään.

Millaista elämäntyyliä huippu-urheilu vaatii?

Normaali päiväni kulkee aina samaa kaavaa. Herään aamulla, syön aamupalaa ja treenaan kymmenestä kahteentoista. Sitten tulen kotiin, teen ruokaa ja treenaan jälleen kolmesta viiteen.

Sen jälkeen on huollon vuoro, eli käyn esimerkiksi hierojalla tai fysioterapeutilla. Pian on taas aika alkaa valmistaa seuraavan päivän ruokia ja illallista, siinä se sitten melkein onkin.

Elämäni kuluu aika pitkälle kodin ja treenipaikan välillä. En noudata mitään ehdotonta ruokavaliota, mutta syön paljon kasviksia ja hyvää lihaa ja yritän saada rasvat hyvistä lähteistä.

Hyvä ruoka on tärkeässä roolissa, joten teen kaiken itse. Alkoholi ei kuulu elämääni ollenkaan, vaikka en olekaan absolutisti.

Tuntuuko koskaan, että jäät paitsi jostakin muusta?

Ainoa asia, josta joudun tinkimään, on läheisten kanssa vietetty aika. Joudun matkustamaan kisojen vuoksi niin paljon. Muuten en ole kokenut, että olisin menettänyt asioita, joita muut nuoret tekivät. Varsinkin alle 20-vuotiaana siitä kyseltiin paljon, mutta pidän itseäni etuoikeutettuna, koska saan urheilla kilpatasolla.

Vaihdoit valmentajaa 2017 ja muutit Porista Jyväskylään. Miksi?

Meillä oli pitkäaikaisia ongelmia valmennussuhteessa, ja samaan aikaan treenasimme todella kovaa. Olin juuri tehnyt Suomen ennätyksen ja oman ennätykseni, mutta valmennussuhteessa oli epäterve paine, joka siihen ei kuulu. Lopulta fyysinen kuntoni ja hormonitoimintani romahti täysin. Silloin oli pakko tehdä nopea ratkaisu, en olisi voinut enää jatkaa uraani Porissa. Seuraavakin vuosi meni vielä palautuessa ja uutta valmennussuhdetta rakentaessa.

Valehtelisin, jos väittäisin, ettei siinä mennyt tärkeitä vuosia urastani. Onneksi olen sen verran nuori, että edessä on vielä hyviä vuosia.

Jälkeenpäin ajattelen, että kokemukset opettivat minulle itselleni paljon fyysisesti ja henkisesti. Urheilu on kovaa työtä, mutta sen pitää olla myös tervettä ja hauskaa.

Olitte perheesi kanssa pahassa hirvikolarissa vuonna 2000. Sen seurauksena äitisi sai vakavia vammoja ja menetti työkykynsä. Muuttiko se elämänarvojasi?

– Todella paljon. Arvostan terveyttä eri tavalla, ja tuntuisi kamalalta, jos pitkään ajateltuja tulevaisuuden suunnitelmia ei jostakin syystä pääsisikään toteuttamaan.

Olemme hyvin läheisiä perheeni kanssa, ja kun muutin Porista Jyväskylään, olin onnellinen vasta kun sain järjestettyä äidilleni hoitokotipaikan täältä. Nyt pystyn vierailemaan hänen luonaan useammin.

Siskosi Nea-Mari harrastaa yleisurheilua. Kilpailitteko paljon kun olitte pieniä?

Meillä on neljä vuotta ikäeroa, minkä vuoksi emme ole juuri kilpailleet keskenämme. Siskonikin asuu nykyään Jyväskylässä, joten olen saanut melkein koko perheeni lähelleni. Olimme eilen syömässä yhdessä, mutta yleensä vain vietämme aikaa yhdessä ja juttelemme paljon. Nea muistaa paremmin tulokseni ja sijoitukseni kuin minä! Hän on tärkeä ihminen elämässäni.

Olen iloinen, että olen myös kaikkea muuta kuin vain urheilija. Perheeni on minulle aina ykkönen.

Mitä aiot tehdä urheilu-urasi jälkeen?

Haaveilen monenlaisista asioista, mutta en osaa vielä sanoa, mitä työtä esimerkiksi haluaisin tehdä.

Olen kauppatieteiden maisteri, joten ehkä hienointa olisi voida työllistää itse itsensä. Haluaisin silti pitää urheilun parissa toimimisen sivutyönä tai harrastuksena. Haluaisin auttaa nuoria urheilijoita vaikka managerina.

Jossakin vaiheessa leivoin ja kokkasin paljon, joten kokkikirjakin voisi olla hauska projekti. Olen puoliksi Makedonian albaani ja rakastan sikäläisiä ruokia. Harmi vain, että ne eivät ole kovin terveellisiä!

Kerro jokin salaisuutesi.

Kun käyn vierailemassa äitini luona, syön joskus irtokarkkeja.