Ala-asteella sain Reebokin Pump-tennarit, joihin pystyi pumppaamaan ilmaa. Se oli hauskaa: painelin pyöreää punaista ”nappia” kengän kielessä ja tunsin, kuinka kenkä tiivistyi jalkani ympärillä. Äiti työskenteli yrityksessä, joka toi Reebokeja maahan. Hän sai niitä edullisesti tehtaanmyymälästä. Tossuni herättivät ihailua ja huomiota.

Elettiin 1990-lukua Itä-Helsingin lähiössä Meri-Rastilassa. Rahaa oli niukasti. Olin tottunut muiden vanhoihin vaatteisiin ja siihen, etten voinut soittaa pianoa, koska se olisi ollut liian kallista. Aloin tehdä 15-vuotiaana töitä koulun ohessa.

Yläasteella kenkien merkillä alkoi olla väliä. Hankin sämpylämäiset DC:n skeittikengät, jotka yhdistin jakkutakkiin, koska se oli muotia. Olin hikipinko mutta rakastin räppiä. Kuuntelin Tupac Shakuria ja eläydyin lyriikoihin:

”Cops give a damn about a negro. Pull the trigger kill a nigga he’s a hero.”

En tiennyt, minkälaista maailmaa sanat kuvasivat. Enkä sitä, että samaan aikaan Yhdysvalloissa ihmisiä tapettiin tennareiden vuoksi.

ennarimerkillä on väliä monelle, mutta harva tietää, että tennareilla on myös poliittinen historia. Niiden tarina kietoutuu yhteiskunnan murroksiin, rotuun ja luokkaan.

Maailmansotien aikana afrikkalaisamerikkalaisilla ei ollut juuri muita keinoja nousta alistetun asemansa yläpuolelle kuin urheilu. Kuten kaikkien aikojen kuuluisimpiin juoksijoihin kuuluva Jesse Owens sanoi: olympialaiset olivat tauko sodasta ja politiikasta. (Ainakin niin saattoi kuvitella.) Mahdollisuus olla hetken ajan joku muu kuin se, joka ei saanut istua bussin etuosassa.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen kansalaisia rohkaistiin harrastamaan urheilua. Muille valtioille piti näyttää, että kansa oli iskussa seuraavaa sotaa varten. Saksassa, Japanissa ja Italiassa järjestettiin kansallishenkisiä joukkourheilutapahtumia, joissa ihmiset treenasivat porukalla.

Kultamitaleita voittaneiden juoksijoiden tennarit – joissa tosin oli piikit toisin kuin meidän jalkineissamme – tekivät kenkämallista maailmanlaajuisesti suositun.

odanjälkeinen sukupolvi halusi tehdä eroa vanhempiinsa. 1950-luvulla syntynyt teinikulttuuri poimi tennarit urheilukentiltä omaan käyttöönsä. Keskiluokkaiset vanhemmat eivät katsoneet hyvällä, kun teinit pitivät tennareita. Ne jalassa valkokauluksinenkin nuori saattoi näyttää radikaalilta.

Ajan ykköstennari oli Conversen All Star -koripallotossu, tuo kumisaappaan ja kangaskengän yhdistelmä. Kun saatavuus parani ja hinta laski, yhä useammat saivat samanlaiset.

Converset ovat aina edustaneet vastakulttuuria ja kapinaa. Niiden myynti on kasvanut yhteiskunnan murroskausien aikana. 25 vuoden välein nuoret löytävät Converset uudelleen.

1960–70-luvuilla unisex-tyyli tuli muotiin, ja vapautusliikkeet ravistelivat maailmaa. Ensin tulivat hipit, sitten naisten oikeudet. Tennarit symboloivat tasa-arvoa sekä pukukoodin vapautumista ja arkistumista.

1980-luvun aerobic- ja hölkkäkulttuuri lisäsi tennarien käyttöä. Ne jalassa saattoi mennä töihin ja jopa naimisiin. Muodin ja vaatetuksen professori Ana Nuutinen Lapin yliopistosta muistelee punaisia diskolenkkareitaan, jotka tulivat muotiin Suomessa.

Niiden suosio liittyi Nuutisen mukaan väärinkäsitykseen. Lehdissä hehkutettiin, että urheilukengät ovat Wall Streetillä trendi. Tosiasiassa New Yorkissa oli vuonna 1980 metrolakko, ja jakkupukuiset naiset vetivät tennarit jalkaan, jotta työmatka sujuisi ilman rakkoja.

Toisaalta tennarit liittyivät laajempaan ilmiöön: naiset alkoivat käydä yhä enemmän töissä. Enää ei ollutkaan kotiäiti-lookkia vaan bisnesnaisen look, johon kuului myös liikkuminen ja harrastaminen.

Kun harlemilaiset koripalloilijat ja ensimmäiset hip hop -tähdet alkoivat käyttää 1970-luvulla Adidaksen kolmiraitaisia Superstareja ja Niken tossuja, syntyi uusi populaarikulttuuri. Run DMC sai vuonna 1986 tennarisponsoridiilin ensimmäisenä yhtyeenä ilman urheilullisia ansioita. Ansioksi riitti suosittu My Adidas -kappale. Musiikki, urheilu ja muoti liukuivat yhteen. Ilmiön juuret olivat 1960-luvun poliittisessa black power -liikkeessä.

Afrikkalaisamerikkalaiset superurheilijat nousivat julkkisluokkaan, koska he pystyivät hyppäämään korkeammalle kuin muut. Heidän myötään katukulttuuri nousi valkoisen yleisön tietoisuuteen, vaikka räppiä ja breakdancea oli aiemmin pidetty rikollisten ja köyhien juttuna.

Toisin sanoen valkoiset markkinamiehet omivat kulttuurin, joka ei ollut heidän.

Tennareista tuli 1980-luvulla himoittuja statussymboleita. Kun jalassa olisi tuliterät tossut, ehkä rosoisella taustalla ei olisikaan väliä. Jos käytti samoja kenkiä kuin suosittu urheilija, saattoi melkein koskettaa unelmaa tähteydestä. Syntyi illuusio yhtäläisistä mahdollisuuksista. Tennareihin liittyi voimaantumisen tunne. Ajatus siitä, että asioihin saattoi vaikuttaa, vaikka oma elämä junnaisi paikallaan.

Aalto-yliopiston väri- ja materiaalisuunnittelun professori Jaana Beidler työskenteli 2000-luvulla kahdeksan vuotta Niken designjohtajana. Hänen mukaansa köyhässä lähiössä kasvanut huumediileri saattoi vetää jalkaansa vitivalkoiset Air Force Onet vaurastumisen merkiksi. Väri osoitti, että hänellä oli homma hanskassa.

Tennarit eivät edustaneet demokratiaa vain Yhdysvalloissa. Niken minidokumentissa Masters of Air Icebergiksi itseään kutsuva saksalainen kertoo lapsuudestaan Itä-Berliinissä.

”Olen keräillyt tennareita vuodesta 1993. Minulla on 2000 paria Air Maxeja. Itä-Saksassa ei ollut tennareita. Kaikki käyttivät samoja kenkiä. Kaikki oli harmaata. Tai mustaa ja valkoista. Air Maxin kupla oli uskomaton. Ennennäkemätön. Se oli rakkautta ensi silmäyksellä.”

Amerikkalainen kulutuskulttuuri korvasi kommunismin. Tänä päivänä tennareiden keräilijät saattavat maksaa harvinaisimmista malleista kymmeniä tuhansia euroja. Ilmiötä pullistavat yhteistyöt julkkisten kanssa. Rihannalla on Pumat, Pharrell Williamsilla Stan Smithit. Kun Kanye West veti Karhut jalkaan, myynti kasvoi heti.

Minäkin aloin keräillä tennareita parikymppisenä. En harvinaisia malleja mutta omia suosikkejani. Fred Perryjä, Adidaksia ja etenkin Vansseja. Niistä tuli vaatekaappini kulmakivi. Kuten kunnon kuluttaja, keksin aina syyn ostaa uuden parin.

Tennarihurmoksella oli myös pimeä puoli. Vuonna 1990 Sports Illustrated julkaisi kansijutun otsikolla Your Sneakers or Your Life. Se joka käsitteli tennareiden vuoksi tehtyjä murhia. Toisaalta puhetta murhaepidemiasta on pidetty liioiteltuna kauhisteluna köyhien tummien nuorten raakalaismaisuudesta.

Vuonna 2015 ilmestyneen Sneakerheadz-dokumentin ohjaaja David T. Friendly arvioi, että Yhdysvalloissa kuolee vuosittain yli 1 000 ihmistä tennareiden takia.

Yksi syy väkivaltaan on, että kenkiä tulee myyntiin niin pieni erä, ettei niitä riitä kaikille halukkaille.

18-vuotias turkulainen tennarikeräilijä Jon Hautamäki pitää ilmiötä brutaalina. Hän peräänkuuluttaa jälleenmyyjien ja valmistajien vastuuta.

Suomenruotsalaisella yläasteella Hautamäki oli ainoita tennariharrastajia. Muille tärkeämpiä statussymboleita olivat Ralph Laurenin ja Tommy Hilfigerin vaatteet sekä Conversen tennarit.

Viime syksynä hän perusti kaverinsa kanssa käytettyjä keräilytennareita myyvän Complete Picks -sivuston. Abivuoden kiireiden vuoksi hanke on jäissä, vaikka asiakkaita olisi ollut.

Hautamäki on merkkiuskovainen.

”Minulla on vain Niken kenkiä. En näe syytä, miksi minulla olisi mitään muita kenkiä.”

Rantautuuko Amerikan tennarikulttuuri yhteiskunnallisine merkityksineen Suomeen?

Tavallaan se on jo täällä. Ovathan suomalaiset rennosti pukeutuvaa tennarikansaa.

Sosiaalinen media on suuri syy kulttuurin kasvuun, sanoo katumuotia maahantuovan Cape Universalin toimitusjohtaja Erik Wiström.

”Täällä tennareilla ei ole ollut poliittista merkitystä, mutta ne kertovat käyttäjänsä arvoista. Siitä, että ihminen on vapaamielinen ja rento.”

Ja olivathan Palecafen Adidakset vuoden 2010 Linnanjuhlissakin poliittinen kannanotto. Se vain väännettiin etikettivirheeksi.

Tennarit liittyvät Suomessakin poliittisiin mielikuviin: Vihreän puolueen jäseniä ja kannattajia pidetään tennariporukkana.

”Täällä politiikka on laimeaa aaltoilua maailmaan verrattuna. Aika monet asiat ovat mahdollisia aika monelle. Ehkä maahanmuuttajat tuovat tennareihin vielä omia poliittisia merkityksiään”, Ana Nuutinen sanoo.

Yksi uuden tennarikulttuurin uranuurtajista on kenkäbloggaaja Shava Sofy. Hän muutti perheineen Kurdistanista Suomeen parin kuukauden ikäisenä. Kaisaniemen ala-astetta käydessään Sofy sai ensimmäiset tennarinsa, DC:n mustavalkoiset skeittikengät.

Myös kaverit skeittasivat, joten heillä oli samanlaiset tossut. Oli silti harvinaista herkkua, että Sofy sai juuri ne kengät, jotka halusi. Monet luokkatoverit olivat varakkaammista perheistä.

Sofy on rakentanut makuuhuoneensa seinälle kenkätelineen, johon on nostettu osa yli sadan tennariparin kokoelmasta. Hän tekee bloginsa kautta yhteistyötä suurien tennaribrändien kanssa: Niken, Adidaksen, Puman, Reebokin, Edwinin ja Karhun.

Sofyn mielestä tennarit ja politiikka eivät kuulu yhteen.

”Kun New Balance kommentoi presidentin valintaa, se vaikutti heihin negatiivisesti. Tennaribrändin ei ikinä pitäisi ottaa kantaa politiikkaan, koska se jakaa ihmisiä vahvasti.”

Häntä siis tuskin nähdään kengissä, joiden kantapäissä lukee ”Black Power”.

”On parasta pysyä neutraalina.”

Mutta ovatko tennarit vain rennot, sukupuolettomat jalkineet? Eivät. Tunnettuja naispuolisia tennarisuunnittelijoita ei juuri ole, ja kulttuuri on suunnattu pääosin miehille.

Naisten kenkiin erikoistuneen yhdysvaltalaisen Rime-tennarikaupan omistaja Susan Boyle kritisoi Complex-lehdessä valmistajia shrink it and pink it -taktiikasta. Miessuunnittelijat tekevät siis naisille stereotyyppisen tyttömäisiä malleja. Siksi tennareita harrastavat naiset käyttävät Yhdysvalloissa usein juniorikoon kenkiä.

Niin teen minäkin. Miesten kengät ovat nimittäin usein paljon hienompia, mutta koot alkavat 40:stä eli ovat liian isoja.

Boylen mukaan tilanne on paranemassa, sillä naissuunnittelijoiden määrä kasvaa ja kulttuuri kehittyy.

Erik Wikström allekirjoittaa väitteen siitä, että kiihkeimmät sneaker-harrastajat ovat miehiä. Helsingin Simonkadulla sijaitsevan Vansin liikkeen asiakkaista kuitenkin yli puolet on naisia. Yksi syy on se, että merkin suosituimmat klassikot ovat unisex-malleja. Se tekee merkistä harvinaisuuden.

 Toinen hivenen valheellinen mielikuva on, että kenkien avulla voisi oikeasti muuttaa maailmaa. Tennareihin on leivottu 2000-luvulla poliittista sanomaa ihmisoikeussloganeista rauhan symboleihin.

Kenkiä valmistetaan kuitenkin yleensä huonoissa oloissa köyhissä maissa, joten sloganit ovat eräänlaista viherpesua. Lisäksi erikoismallistojen tennarit ovat liian kalliita useimmille ihmisille. Ja jos kyseessä on harvinaisuus, se saattaa jäädä pölyttymään varakkaan keräilijän kaappiin.

”Jos tennarit ottavat kantaa laatikossa, kuuleeko kukaan?” kysyy Kimberly Chrisman-Campbell tennarien historiaa käsittelevässä artikkelissaan The Atlanticissa.

Minulle voisi minulle myydä tennarit hyvän asian puolesta, kun omatunto hyväosaisuudesta kolkuttaa.

Wikström muistelee, miten Vansin yhteistyökenkä eläinoikeusjärjestö ASPCA:n kanssa myytiin neljä vuotta sitten Suomessa hetkessä loppuun. Adidas taas on tuonut markkinoille kengän, joka on valmistettu Malediiveilta kerätystä muovijätteestä (hinta noin 200 dollaria).

Toisaalta, voisihan rahan lahjoittaa suoraan järjestöillekin. Samalla maailma säästyisi ylimääräiseltä kenkäparilta.

Tennarit ovat lopulta vain kulutushyödykkeitä, joiden ympärille on kehittynyt materialismin kyllästämä kulttuuri.

Mutta minulle ne edustavat yhä vapautta – ja lapsuuden unelmaa menestyvän rap-artistin urasta. ■

TENNARIT JA TARINAT

Adidas

Saksalaisille kenkäyrittäjäveljeksille Adolf ”Adi” ja Rudolf  Dasslerille natsipuolueen jäsenyys oli liukuva käsite. Vaikka Adi tiesi, etteivät puoluetoverit ehkä katsoisi elettä hyvällä, hän pyysi afrikkalaisamerikkalaista juoksijaa Jesse Owensia pitämään Dasslerin kenkiä Berliinin olympialaisissa vuonna 1936.

Owens voitti neljä kultamitalia. Hänen ansiostaan Adidaksesta tuli yksi kaikkien aikojen suosituimmista tennarimerkeistä.

Owens itse ei rikastunut. Hän perusti kuivapesulan, työskenteli bensa-asemalla ja yritti tienata rahaa kilpailemalla hevosten kanssa. Lopulta Owens oli rahaton. ”Kultamitaleita ei voi syödä”, hänen kerrotaan sanoneen.

Puma

Adi ja Rudolf Dassler ajautuivat riitoihin. Vuonna 1948 yhtiö jaettiin kahtia. Rudolfin yrityksen nimeksi tuli ensin Ruda, sitten Puma.

Vuonna 1968 Mexico Cityn olympialaissa miesten 200 metrin juoksun voitti yhdysvaltalainen Tommie Smith, ja John Carlos sai pronssia. Kansainvälinen olympiakomitea epäili miesten suunnittelevan jonkinlaista protestia ja pyysi juoksija Jesse Owensia taivuttelemaan heidät luopumaan ajatuksesta. Se ei auttanut.

Palkintojenjakotilaisuudessa miehet riisuivat Puman Suede-tennarinsa ja nostivat mustiin nahkahanskoihin verhotut nyrkkinsä kohti taivasta. Se oli vastalause rotusorrolle. Ensin oli hiljaista. Sitten alkoivat buu-huudot.

Heidät erotettiin määräajaksi USA:n joukkueesta. Kotona heitä ahdisteltiin ja arvosteltiin. Tekoa verrattiin natsitervehdykseen, ja Jopa Jesse Owens paheksui heitä. Urheilu-ura takkusi, ja miesten oli vaikea löytää töitä.

Myöhemmin Owens muutti mieltään. Vuonna 1972 ilmestyneessä kirjassaan I Have Changed hän totesi, että musta mies, joka ei ollut 70-luvulla militantti, oli joko sokea tai pelkuri.

Kuva ylös nostetuista nyrkeistä jäi historiaan vastarinnan symbolina. Puma on myöhemmin julkaissut kenkämalliston tribuuttina miesten protestille.

Karhu

Vuonna 1916 Helsingissä perustettu Oy Sportsartiklar Ab valmisti suksia, keihäitä, kiekkoja ja piikkareita. Vuonna 1920 yrityksen nimeksi tuli Karhu.

Brändin kengissä juoksivat, muiden muassa, Hannes Kolehmainen ja Paavo Nurmi. Toisen maailmansodan aikana Karhu valmisti maastounivormuja, armeijatelttoja- ja kenkiä, reppuja ja suksia Suomen armeijalle.

Vuonna 1952 Helsingin olympialaisissa yritys teki kohtalokkaan siirron. Se myi tavaramerkkinsä, kolme raitaa, Adi Dasslerille nykyrahassa 1 600 eurolla ja parilla viskipullolla.

Karhu on ollut niin Urho Kekkosen kuin Paavo Arhinmäen lempikenkä. Enää Karhun tennarit eivät tosin ole suomalaisia, vaan tuotemerkin oikeudet ovat Yhdysvalloissa.

Nike

1970-luvulla monet afrikkalaisamerikkalaiset elivät köyhyydessä.Rahaton kohderyhmä ei ollut yrityksille viehättävä. Nike näki tilaisuutensa ja alkoi valmistaa kenkiä heille.

Vuonna 1984 yritystä kohtasi onnenpotku. Se solmi sponsorisopimuksen koripalloilija Michael Jordanin kanssa. Kerrottiin, että Jordan piti Air Jordan -tennareita NBA-peleissään sääntöjen vastaisesti, ja Nike maksoi 5000 dollarin sakon jokaisesta pelistä. Tästä ei kuitenkaan ole todisteita, mutta totuuden ei annettu pilata hyvää tarinaa. Mainoksessa luki: NBA ei voi estää sinua käyttämästä niitä. Näin sai alkunsa moderni sneaker-kulttuuri.

Jordanien takia saattoi myös kuolla. Suosittujen mallien myyntiintulo aiheuttaa yhä väkivaltaisia mellakoita ja jopa murhia. Kenkien julkaisua on siirretty keskiyöstä aamukahdeksaan, jolloin ihmiset ovat vähemmän aggressiivisia.

New Balance

9. maaliskuuta vuonna 2016 New Balancen edustaja kommentoi lehdistölle: ”Uskomme, että presidentti Trump vie asioita oikeaan suuntaan”. Trump nimittäin vastusti Tyynenmeren vapaakauppasopimusta TTP:tä toisin kuin edellinen presidentti Barack Obama, jota yrityksen edustaja parjasi. New Balancen kengät valmistetaan Yhdysvalloissa.

Seuraavana päivänä raivostuneet kansalaiset alkoivat postailla someen kuvia ja videoita New Balancen kengistä roskakorissa ja vessanpöntössä. Kenkiä poltettiin kaduilla. Yhdessä videossa henkilö nitkuttaa kenkää leipäveitsellä kahtia laminaattilattialla.

Uusnatsibloggaaja Andrew Anglin nimesi kengät ”virallisiksi valkoisten ihmisten kengiksi”. New Balance yritti paikkailla vahinkoa sanomalla, ettei se kannata Trumpin muita mielipiteitä.

Pian ilmeni, että New Balancen omistaja Jim Davis lahjoitti Trumpille 396 500 dollaria vaalivoiton kunniaksi.

Kiusallisimmat tennarisymbolit

Skeittaajat kiinnostuivat Vansin kengistä 1970-luvulla, koska niissä oli nihkeä pohja. Kun kalifornialainen skeittarikaksikko Tony Alva ja Stacy Peralta suunnitteli merkille Era-nimisen mallin vuonna 1976, merkin jalansija rullalautakulttuurin historiassa oli sinetöity.

Suosittuun pohjaan liittyi erikoinen väite. Daavidintähteä muistuttava kuvio oli urbaanin legendan mukaan antisemitistinen kannanotto, jossa kuluttaja saadaan ”kävelemään juutalaisten päällä. Oikeasti sen tarkoitus oli tuoda pohjaan pitoa.

Umbro julkisti vuonna 1999 Zyklon-tossun. Zyklon B oli ikävä kyllä myös tuholaismyrkky, jota natsit käyttivät juutalaisten tappamiseen. 2002 Umbro pyysi nimeä anteeksi ja luopui siitä.

Vuonna 1997 julkaistuissa Nike Air Bakin -malleissa oli liekehtivä fontti. Se näytti myös arabialaisin kirjaimin kirjoitetulta Allahilta. Nike pahoitteli ja lahjoitti islamilaiselle koululle 50 000 dollaria.

Vuonna 2012 Jeremy Scott suunnitteli Adidakselle Roundhouse Mid -tennarit. Niissä oli muoviset kahleet, joilla kengät voisi kiinnittää nilkkaan varastamisen varalta. Kahleiden nähtiin viittaavan myös orjuuteen. Adidas perui kenkien julkaisun pahoittelujen kera.

Lähteitä: theatlantic.com, gq.com, washingtonpost.com, business.financialpost.com, theguardian.com, bostonglobe.com, spiegel.de, edition.cnn.com, complex.com, independent.co.uk, theboombox.com ja fortune.com.