Salavaisten saarella on todella hiljaista. Jostakin kaukaa kuuluu pientä liikenteen kumua, mutta yhtäkään autoa ei näy. Syömme valokuvaajan kanssa lounaseväitä pienellä kallion­poukamalla ja katselemme sapuskaa saalistavan kalatiiran syöksyjä veteen.

Pian meistä tulee ihmetyksen aihe, sillä saarelaisille ennestään tuntematon automme on pysäköity lähelle laitumen porttia. Kohtaamme Helena ja Ulla Haukan. He ovat tulleet auttamaan sukulaistaan Atte Raitaa muutaman sonnin siirrossa juuri kyseiselle laitumelle.

Kerromme käyneemme haastattelemassa jo Topi ja Sannamari Mäkelää, uusia asukkaita, jotka muuttivat juuri Mynämäeltä saarelle kolmevuotiaan tyttärensä, kahden koiran, neljän lampaan, kahden vuohen, kolmen kanan ja kukon kanssa.

Salavaisten saari on kuulunut Naantalin kaupunkiin vuodesta 2009, jolloin Velkuan kunta liitettiin osaksi Naantalia. Sannamari oli seurannut alueen asuntokauppoja kymmenen vuotta. Saaristossa maat on usein jaettu jo satoja vuosia sitten, ja suuria sukutiloja ei siellä myydä ulkopuolisille – paitsi, jos jatkajaa ei suvusta kerta kaikkiaan löydy.

– Olen nähnyt alle kymmenen myynti-ilmoitusta alueelta. Siksi tartuimme tilaisuuteen heti, kun paikka tuli myyntiin, Sannamari kertoi remontin keskeltä.

Sana uusista naapureista on kantautunut tietysti myös Haukkojen korviin.

– Meinasin persiilleni lentää, Helena hämmästelee ilahtuneesti.

Mulleja odotellessa on hyvä hetki jutustella hieman lisää. Sisarukset kertovat, että Haukoilla on ollut maatila saarella ainakin viisisataa vuotta. Lehmiä on pidetty iät ja ajat. Vielä 1800-luvun puolivälissä suku harjoitti talonpoikaispurjehdusta ja kuljetti saariston kylien tuotteita kuljetettiin myytäväksi lähikaupunkeihin ja joskus ulkomaille asti.

Ulla ja Helena Haukka hankkivat nuorena ammatit ja muuttivat Turkuun. Sitten isä joutui leikkaukseen. Ulla tuli äidin avuksi ja Helena perässä.

– Me päästiin kaupunkielämään kiinni kyllä pahasti. Jos asuisin Turun keskustassa nyt, tuskin tulisin tänne. Mutta koska meillä oli sukua täällä, niin jossakin vaiheessa oli pakko tulla. Meidän molempien äijät kävi koko työuransa muualla töissä. Onneksi pääsimme välillä käymään vielä Stockmannillakin, kertoo Helena.

Atte Raita saapuu galloway-mulleineen, laskee ne vehreälle kesälaitumelle ja toivottaa meidät tervetulleeksi Kurjen tilalle. Hän kasvattaa siellä mahdollisimman stressitöntä lihakarjaa.

Myös Atte pääsi kaupunkielämän makuun opiskellessaan Turussa kansainvälistä liiketoimintaa ja logistiikkaa ja luodessaan uraa pankissa ja vakuutusyhtiössä. Vuonna 2018 isä kuoli äkillisesti sydän­kohtaukseen, joten Aten oli irtisanouduttava ja tultava auttamaan äitiään, sillä tämä ei olisi pärjännyt yksin noin 180-päisen karjalauman kanssa. Samaan aikaan kuvioihin tuli nykyinen vaimo Jemina Raita. Parin vuoden kuluttua pari osti Kurjen galloway-tilan ja liiketoiminnan. Jemina muutti Salavaisten saareen Lempäälästä, ja nyt Raidat odottavat esikoistaan.

Atte on asunut saarella suurimman osan elämästään, joten hänelle saaristolaiselämän huonotkin puolet ovat tuttuja.

– Tarvitaan paljon luonteenlujuutta ja D-vitamiinia, jotta jaksaa painaa talven läpi, Atte sanoo.

– Pimeänä vuodenaikana voi välillä tuntua, että täällä on jumissa, varsinkin jos haluaisi käydä jossakin. Lauantaisin viimeinen yhteysalus tulee saarelle jo kolmelta iltapäivällä, Jemina kertoo.

Toisaalta kesän vehreys saaressa on hurmaavaa.

– Tuossa yhtenä päivänä ajelin mönkijällä niittyjä pitkin, ja oli sellainen fiilis, että tämä on niin ihanaa, Jemina hymyilee.

Saaristolaiset järjestävät usein elantonsa niin, että tuloa tulee monesta eri lähteestä.

– Meillä on neljä eri elinkeinoa. Tärkein on karjankasvatus ja lihan suoramyynti suoraan kuluttajalle. Viimeksi aloimme vuokrata traktoreita ympäri Suomea. Lisäksi minulla on sijoitusasuntoja, ja Jemina käy päivätöissä sairaanhoitajana, Atte kertoo.

Jälkimmäisessä onkin ollut järjestämistä. Yhteysalus tulee saarelle vain muutaman kerran päivässä, joten vuorotyö tai edes oman alan päivätyö ei Jeminalta onnistu. Hän ei ehtisi seitsemäksi sairaanhoitajan aamuvuoroon, koska hyvin varhaista aamuvuoroa lautalla ei ole. Siksi ainoa mahdollisuus oman alan töihin on asua mantereella, tehdä siellä urakalla töitä ja tulla välillä takaisin saareen.

Kun lapsi on syntynyt, Jemina aikoo todennäköisesti tehdä keikkaa sairaanhoitajana, jotta hänen ammattitaitonsa ei pääse ruostumaan, mutta keskittyä silti pääosin töihin tilalla. Haaveissa on saada sinne jokin oma juttu, ehkä alpakoita.

Muitakin haasteita on. Aten lehmien heinät tulevat mantereen puolelta. Heinäpaaleja tarvitaan 1 300 talvea kohti. Niitä mahtuu yhteysalukseen kerralla 20–25, joten paalien saaminen saarelle on Atelle jokasyksyinen ponnistus. Myös Jeminan synnytys mietityttää, sillä jos olisi kovin tuulista, ensihoitohelikopterikaan ei välttämättä pääsisi laskeutumaan saarelle hädän hetkellä.

– Olen turvallisin mielin, koska Atte on ottanut niin paljon vasikoita vastaan, että kai se osaa ottaa yhden lapsenkin. Meillähän on eläimille tarkoitettuja kipulääkkeitä, luulen että me selviäisimme siitä, Jemina nauraa.

Vaikka lapsi on saaressa turvassa pahalta maailmalta, harrastaminen on vaikeaa.

– Me ratkaisemme sen jollakin tavalla. Jos lapsi haluaa pelata jääkiekkoa, hän pelaa jääkiekkoa. Ongelmat on tehty ratkaistaviksi, Atte sanoo.

– Sitten ostamme vaikka sen helikopterin, Jemina komppaa.

– Vaikka. Jotakin keksimme kyllä.

Herranen aika. Saarta halkovalla tiellä kulkee auto. Jos Aten traktoria ei lasketa, se on päivän ensimmäinen havaitsemamme henkilöauto tienraitilla.

Autossa istuu Eero Pursimo. Hän on hakemassa ekaluokkalaista Elmeri Pursimoa yhteys­alukselta kotiin. Poika tulee koulusta läheiseltä Palvan saarelta kahdella lossilla. Eero itse kävi samaa alakoulua 1980-luvulla.

– Silloin täällä liikkui yhteysalus, mutta se ajoi niin laajalla alueella, ettei sillä päässyt kouluun päivittäin.

Talvella alus lopetti liikennöinnin, kun jää oli tullut riittävän kantavaksi.

– Silloin kouluun kuljettiin jäätä pitkin, hyvä ettei jäihin pudottu. Ei kukaan enää antaisi sillä tavalla tehdä, mutta 1980-luvulla niin vielä oli.

Eero muistaa olleensa ennätyksellisen pientä ikäluokkaa. Koko koulussa oli vain kolme oppilasta. Ilmassa oli pelkoa, että koulu lakkautetaan.

– Onneksi saaristolait suojasivat, ja sitten lapsien määrä lähtikin nousuun. Nyt koulussa on jo 67 oppilasta.

Pursimot ovat asuttaneet saarta puoli vuosisataa. Eerosta tuli isäntä jo 22-vuotiaana. Aitoon saaristolaistyyliin elinkeinoja on monta. Eero luopui vanhempiensa lypsylehmistä ja pitää nykyään hereford-karjaa hoitamassa perinnemaisemaa.

Susanna-vaimolle piti keksiä työpaikka, joten rantaan rakennettiin kaksi valtavaa vuokramökkiä. Kumpaankin mahtuu kymmenen majoittujaa.

Lisäksi Pursimot vuokraavat veneitä, sillä monet matkailijat etenkin Baltian maista tulevat saarelle kalastamaan. Nyt, kun pariskunnan kolme lasta ovat jo isompia, Susanna käy myös päivätöissä mantereen puolella.

Ilmastonmuutos näkyy saaristossa selkeästi. Kesät ovat joko kuivia tai rutikuivia. Uutuutena saaristoon on tullut jatkuva navakka tuuli, vaikka muuten ei myrskyäisi.

– Tuulee talvella, kesällä, syksyllä, keväällä, yöllä, päivällä, idästä, pohjoisesta, etelästä, lännestä. Kaksi viikkoa voi olla navakkaa tuulta putkeen. Tuntuu, ettei se lopu ollenkaan, aina tulee tuulinen päivä toisen perään.

Jäätäkään ei synny samalla tavalla kuin vielä Eeron lapsuudessa 1980-luvulla. Meri on niin lämmin, että vaikka se jäätyisi, jää ei vahvistu.

– Enää siihen tietoon, jonka varassa jäällä uskalsi liikkua, ei voi luottaa.

Saaristossa asukkailta tarvitaan suunnitelmallisuutta. Ruoka-aineet pitää miettiä ja hankkia valmiiksi, sillä kauppaan ei noin vain pääse hakemaan maitoa.

Eeron mukaan saarella on yhteisöllisyyttä, mutta erakkoluonne auttaa.

– Jos ei pysty yksin olemaan, kyllä se olisi vaikeaa. Täällä ei ole sitä pubia kulman takana. Jos haluaa ympärilleen ihmisvilinää, ei tämä silloin toimi.

Päivitetty 25.7.2022: Korjattu kohta, jossa sanottiin, että Salavainen kuuluu Velkuan kuntaan. Salavaisten saari kuuluu kuitenkin Naantalin kaupunkiin, johon Velkuan kunta liitettiin kuntaliitoksessa vuonna 2009. Korjattu kohta, jossa puhuttiin Naantalin alueen saarista. Samassa vuoden 2009 kuntaliitoksessa Naantaliin liittyivät Merimasku ja Rymättylä. Livonsaari puolestaan liitettiin kokonaan osaksi Naantalia vuonna 2011.