Pikkutyttönä Valkeakoskella aurinko houkutteli minut pihakivelle, mutta olikin kolea kevät. Vaikka sormet palelivat, halu istua valossa voitti. Valotonta, kylmää talvea inhosin jo silloin.
Äiti oli elämäniloinen karjalainen. Surut sekä murheet tuli pitää omina. Usein hän sanoi, että ”kirkon kohdall komiast, vaikk kylätiellä kontaten”.
Isäkin oli karjalainen, kova työmies, jonka kohtaloksi koitui 1956 maalarifirman konkurssi. Hänen iloisesti vilkkuvista silmistään perin sisäisen vireeni ja innostuksen.
Yltiöoptimistina minulla menee monesti pahasti pieleen. Pessimistille harvemmin käy niin, mutta tylsää hänellä taatusti on.
Huumorini on arkipäivän komiikkaa. Maria Jotuni tiivistää näytelmässään Tohvelisankarin rouva, että elämä onkin vallan naurettavaa, jos sen vakavissaan ottaa.
Nuoruuteni ensin junnasi ja sitten vilahti. Oli balettikoulu, Valkeakosken teatteri, piirtäminen. Esiintymisasut syntyivät kodin ikkunaverhoista, ja äidin korkokengät sopivat, kun niihin tunki pumpulia.
Elvis ja Paul Anka säväyttivät; Beatles muutti kaiken. Hippiys iski, muttei aineilla. Nyt olen ikääntynyt, yhä barrikadeille valmis hippi. Kroppa rapistuu, mutta vanhan autonkin saa buunaamalla liikkeelle.
Tampereen yliopiston näyttelijänopissa 1966 rehtori Matti Tapio kehotti, että vältä ylimalkaisuutta, ole muutoshakuinen.
Kuopiossa kesti neljä vuotta oppia, kuinka savolaiset eivät koskaan sano, mitä tarkoittavat.
Savossa nain 23 vuotta itseäni vanhemman muusikon, jonka hanuri soi, vaikka ukko itse sammui. Hän oli elämäni ammattikoulu ihmisten kanssa pärjäämisessä ja läsnäolossa.
Toinen mieheni oli Eritreasta ja minua nuorempi. Hän oli elämäni yliopisto ajattelussa ja oivalluksessa. Ikiaikainen afrikkalainen kulttuuri näytti värit, rytmit sekä elämänkunnioituksen ja opetti syvän itselleen nauramisen taidon.
Tyttärelläni on absoluuttinen sävelkorva, hänen tyttärellään taas taito piirtää. Taiteet jatkavat suvussa. Poikani johdatti minut tietotekniikan ihmemaailmaan. Hän myös usein muistuttaa, etten innostuisi kaikesta niin estoitta.
Näyttelijänä saan elää klassikot. Anton Tšehovin lyhyt repliikki voi sisältää koko elämän: ”Niin, sataa.” Mauno Koivisto on todennut, että taiteilijalla täytyy olla sanottavaa ja kykyä sanoa se.
Nyt ihmistä hallitsevat epäonnistumisen ja menettämisen pelot. Itse irrottauduin kahleista, kun tajusin suorituspaineiden olevan useimmiten itse luotuja.
Onnea ovat ateljeessani Iittalan lasikylässä öljyvärin tuoksu, musiikin sulo, kahvin vahva aromi. Maalaaminen on oivaltamisen loppumaton aarreaitta, elämä taas asenne. Mutkassa ajan hieman hitaammin mutta suoralla täyttä lujaa.
Unelma on päästä Miamin ympärivuotiseen valoon ja rentoon lämpöön maalaamaan. Seuraavasta elämästä toivon vain, etten silloin olisi kirppu jonkun pystykorvan turkissa.
Teksti Hannu Koskela
Kuva Atte Kajova
