Olen laulanut aina. Lapsuuteni Vaasassa ympärilläni laulettiin jatkuvasti. Setäni ja tätini olivat laulajia, ja kummisetäni johti kuoroa. Jouluisin Piirinkankaan mummolassa lauloimme joulukuusen ympärillä.

Koska suuntani oli näyttämölle, kävin jo nuorena katsomassa kaikki mahdolliset esitykset sirkusta myöten. Olin kolmivuotias, kun minulta kysyttiin, mikä neidistä tulee isona. Vastasin, että näyttelijä.

Käyn syvää sukellusta Tie Mekkaan -näytelmän Helenin rooliin. Helen puhuu hienosti ihmisyydestä, ystävyydestä ja rakkaudesta. Hän sanoo, että pikkutyttö sisälläni uskaltautuu ulos leikkimään vasta, kun uskaltaa luottaa siihen henkilöön, kenet hän päästää sisimpäänsä. Myös minä olen kokenut vääriä valintoja. Olen ollut kauhean avoin ja luottavainen, nykyisin olen pidättyvämpi. En ole pistänyt itseäni kiinni, mutta minulla on nyt rajat.

Saan päivieni eväät rukouksista ja Raamatusta. Rukoilen ensimmäiseksi aamulla ja viimeiseksi illalla. Yöpöydälläni olevasta Raamatusta löydän aina jonkin lohduttavan psalmin. Aamukymmenen jumalanpalveluksissa käyn muistuttamassa, että olen Jumalan lapsi.

Kun olin neljän tyttäreni yksinhuoltaja ja leipäni oli pieninä murusina maailmalla, en uskaltanut sanoa ei, eikä minulla olisi ollut siihen varaakaan. Vasta nyt, 75-vuotiaana, minulla on myös omaa aikaa, enkä pode huonoa omaatuntoa siitä, että en ole kenenkään tavoitettavissa 24/7.

Inhoan sitä, että olemme menossa orwellilaiseen maailmaan – ja näytämme yleisesti hyväksyvän sen. Vältän it-teknologian kontrollia. Avasin sähköpostini viimeksi kuukausi sitten. Kerron ihmisille, että minut saa kyllä puhelimella kiinni. Olen elävä ihminen ja haluan olla tekemisissä elävien ihmisten kanssa.

Äitini muistutti minua, että mene niin kauan kuin pystyt, sängynpohjalla ker­keää kyllä olemaan. En tiedä, mitä minulle tapahtuu vanhemmiten – pystynkö enää näyttelemään – mutta en mieti sellaista ollenkaan. Tilanteet on hyväksyttävä sellaisina, kuin ne tulevat vastaan.

Kaikki tyttäreni ovat seuranneet minun malliani siinä mielessä, että heillä kaikilla on kauniit ja siistit kodit. Kaikki neljä harrastavat myös liikuntaa ja kasvattavat omia lapsiaan niin, että näillä on rajat.

Olen saanut julkisuudelta kaiken, niin hyvässä kuin huonossakin.

Minulta kysytään aina välillä, missä olen, kun minua ei näy televisiossa. Itse olen tyytyväinen, että en joudu enää jatkuvaan julkisuuspyöritykseen. Siivilöin minulle tulevat haastatteluehdotukset.

Liikenteessä olen hirveän huolellinen, katson taivaallekin. Vaikka olin 1990-luvulla kaikkiaan kahdeksassa autokolarissa ja tuntui, että päälleni vaan ajetaan, en suostu pelkäämään. Uskon, että meitä autetaan ja meistä pidetään huolta.

Ei ole olemassa ongelmia, on vain ratkaisuja. Elämäni on meinannut loppua niin monta kertaa, että en suostu tuhlaamaan aikaani murehtimiseen ja sitku-ajatteluun. Vaikeuksien keskellä tärkeintä on ajatella, että täältä noustaan.

Teksti: Leila Itkonen

Kuva: Kirsi Tuura