Herätessäni olen 17-vuotias, mutta hämmästyksekseni peilistä katselee vanha ukko. Sisus ei muutu, vaikka kuori muuttuu. Elän elämäni parasta aikaa.

Joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee – isoäitini oppi pätee yhä. Hän muistutti, ettei eläinemokaan salli poikasiltaan mitä tahansa ja vanhempia on kunnioitettava.

Kun pieni punanahka ei piittaa kielloista, hänen annetaan kävellä paljain jaloin nuotioon. Intiaaniopetus tepsii. Itse piti alkutalvisin kokeilla, jääkö kieli pakkasella kiinni rautaan, ja jäihän se. Mulimisesta Sorsalammessa sai kotona vielä remmiä.

Katsoin kolme kertaa Mario Lanca -filmin Kuolematon Caruso ja kotona kuvittelin itseni tenoriksi. Lauloin levyjen kanssa kilpaa. Ennen iskelmissä oli kaunis melodia ja tarina, ja niitä esittivät oikeat laulajat. Nykytyyli perustuu jumputukseen.

Olin kahden, kun jo 1930-luvulla Viipurissa Hanna Granfeltin oppilaana aloittanut amatöörilaulajataräitini ja viulunsoittoa harrastanut isäni erosivat. Isä oli minulle vain herrasmiestuttava. Olen naisten kasvattama, jopa laulunopettajani ja oopperassa harjoituspianistini olivat naisia.

Vaimo ja tytär pitävät minua tiukassa puristuksessa, mutta olen alistunut siihen. Monesti luulen, että olen itse tehnyt jonkun hyvän päätöksen, kunnes huomaan, että se onkin jo tehty puolestani.

En pakene ammattiini. Luullakseni olen vanha, ärtynytkin, ja aika pehmo, mutten pitkävihainen, enkä ei laaksoa, ei kukkulaa -tyyppi, sillä jossainhan 42 estradivuotta korostuvat. Laulajien seura ei yleensä sivistä, mutta saattaa olla hemmetin hauskaa.

Suuri tukijani, 54-vuotiaana kuollut Martti Talvela oli ääni, joita syntyy yksi vuosisadassa. Onnekseni ehdimme Anttolan saunassa perata elämän salat.

Itse elän jo kolmatta vuotta jatkoaikaa. Syksyllä 2012 sydämen vasemman lohkon operoinnin ja viiden ohituksen jälkeen olin vuoden aika huonossa hapessa. Fatalistina uskon, että jäin henkiin, jotta voin vielä opettaa laulajia tähän maailmaan.

Kun ennen leikkausta piti luopua parrasta, mietin, että sain elää mielenkiintoisen elämän. Sairaalan heräämössä havahduin, kun en kuullutkaan taivaallista ääntä. Kerran toki olen itse katafalkilla, turvanani lapsenusko iankaikkiseen elämään.

Kahdesta lapsestamme menetimme pojan lapsuuden diabetekseen 1997. Tyttärelleni halusin kertoa ennen leikkaustani, kuinka onnellinen olen hänen kaltaisestaan kunnollisesta, aikuisesta tyttärestä.

Kun nuorena bassona olin kiinni maailmalla, kotona lastenhuone tyhjeni. Nyt ukkina näen jatkuvuuden lapsenlapsissamme, joille opetan elämää aika tiukasti.

Kun alan 20. toukokuuta Tampereen tuomiokirkossa hyväntekeväisyyskonsertin Mozartin Taikahuilusta ja päätän Beethovenin Jumalan kunniaan luonnossa, en varmistele asemiani viimeisellä tuomiolla. Kukaan ei silti ole pyyteetön.

Mottoni mukaan koskaan ei mene niin huonosti, ettei vielä huonommin voi mennä. Kaverini virkkoi kerran pieleen menneen konsertin jälkeen, että Jaska, et sinä laulanut niin huonosti kuin miltä kuulosti, ja 50 vuoden päästä tätä ei kukaan muista.

Teksti: Hannu Koskela

Kuva: Ari Ijäs