Olin jo lapsena esiintymishaluinen. Osallistuin Porissa Sanomalehtimiesyhdistyksen järjestämään Hyppy huipulle -kilpailuun. Esitin Kantelettaren runoja.
Esiintymishaluni on saanut toteutua taiteilijan työssäni. Vaikka olen paljon julkisuudessa, minun ei tarvitse jakaa kaikkea. Se, mikä näkyy julkisuudessa, on lopulta hyvin kapea osa persoonallisuuttani.
Lapsena minulla oli jonkinlainen vaisto tai visio siitä, mihin elämässä voi mennä. Nuorena miehenalkuna tein koruja ja myin niitä naapurin akoille. Tätini mukaan olin sanonut: "Ostakaa nyt. Sitten kun musta tulee kuuluisa, nämä maksavat niin paljon, ettei teillä riitä niihin rahat."
Ensimmäisen ihastuksen koin lastentarhassa. Rakastuin tyttöön, jonka nimi oli Aulikki ja jolla oli suuri rusetti hiuksissaan. Lukioikäisenä ihastuin sekä tyttöihin että poikiin. Se johti myöhemmin oivallukseen, että minulla on oikeus rakastua niin naiseen kuin mieheenkin.
Sairastin monihermotulehduksen 19-vuotiaana, ja se halvaannutti minut kokonaan. Toipuminen siitä kesti vuoden päivät. Jokainen millimetri sai uuden merkityksen. Tämän kokemuksen jälkeen minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin ryhtyä tanssijaksi.
Olen surrut sitä, ettei minulla koskaan ollut isää. Isäni kuollessa olin vasta 3-vuotias – ehdotin äidille, että ostetaan uusi isä. Olin nähnyt kaupan ikkunoissa mallinukkeja ja kuvittelin, että siellä myytäisiin myös oikeita ihmisiä.
En ajattele, että elämän tulisi olla helppoa. Se on monimutkainen ja ennakoimaton tapahtuma. Kun äitini jäi leskeksi, näin lapsena, miten ankaraa elämä voi olla.
En ole tavoitellut koskaan taloudellista menestystä. En ole sitä myöskään saavuttanut. Onnistuin tekemään yhden onnettoman asuntokaupan, jonka seurauksista kärsin yli 20 vuotta. Raha-asioissa en ole osannut olla viisas. En omista mitään muuta kuin henkisen pääomani.
Luontokokemukseni voivat olla väkeviä. Kerran ajoin mustassa yössä autoa, ja minulle tuli vahva uppoamisen tunne. Alitajunta lähti työstämään tunnetta, ja muutaman kuukauden kuluttua siitä tuli tanssiteos nimeltä Black Water.
Ihmiset, jotka ovat merkinneet minulle jotakin, ovat ruumiini muistissa. Sisälläni on heille aina paikka olemassa.
Huumori on elämässä pelastava voima. Sen avulla taistelen elämän absurditeetteja vastaan ja käännän asiat nauruksi. Osaan myös nauraa itselleni ja letkautuksilleni. Huumorin taidon perin vanhemmiltani.
Ihminen tarvitsee rutiininsa. Ingmar Bergman eli viimeiset vuotensa minuutin tarkkuudella. Löydän itsestäni saman puolen. Rutiinit ovat minulle tärkeitä ja pitävät elämäni kasassa.
Vanheneminen ja fyysiset muutokset ovat luonnollisia. En haikaile menneitten menestysten perään, vaan elän tässä ja nyt. Olen sinut itseni kanssa.
Ranskalaisilla on sanonta: "Voi hyvin ihosi sisällä." Pidän siitä sanonnasta. Olen fyysisesti ja henkisesti tasapainossa itseni kanssa.
Teksti Minna Nevalainen
Kuva Anna Huovinen
