Neljävuotiaana tein Huhtisen kaupan portailla kuolemaa. Itkin liian varhain päättyvää elämääni, kun majan rakentaminen oli  jäämässä kesken ystäväni Kuivasen Pakkelin kanssa. Kauppiaan mukaan purukumi nielaistuna menee umpisuoleen ja tappaa. Yskähtäessäni nielaisin sen, mutta kun en iltaan mennessä kuollutkaan, palasin majatyömaalle elämää rakastamaan oppineena.

Äidiltä säilyi iltarukous. Sen kohtaa ”taivaaseen ota tykösi” tosin hämmästelin, koska Jumalalle ei saa antaa käskyjä. Vasta nyt olen tajunnut, että se onkin pyyntö.

Jouduin 1944 sotalapseksi Ruotsiin. Kuulin, että jos oppii ruotsia, ei koskaan pääse takaisin Suomeen. Menin joka päivä navetan taakse ja laskin siellä suomeksi sataan. Koulussa piirsin kuvia, joissa ryssän koneet putosivat taivaalta. Musta savuvana vain näkyi, kun Juutilainen ampui niitä.

Ruotsissa tajusin, miten rakas maa Suomi minulle on. Pääsin takaisin 1945.

Nuorukaisena synkistelin Herman Hessen Arosuden ja isältä varastetun, kotikaljalla lantraamani pöytäviinan kanssa. Sammuin. Isä raahasi minut pyykkitupaan ja pesi letkulla viinahaluni vuosikymmeneksi.

Ostin 1954 rahoista tarkan veljeni kanssa moottoripyörän. Osuuteni lainasin häneltä ja lupaan sen ihan pikapuoliin maksaa.

Antero Alpola opetti radiossa, että juontaja on lainavaloinen olento. Tv-opin antoi Jarmo Porola: ”Kun kameravalo syttyy, puhut. Kun sammuu, lopetat.”

Järjestin Lappeenrannan humppafestivaalit 1977–79. Kunnanisät väittivät niiden vievän kaupungin kulttuurimaineen. Arvelin, että olematonta ei voi menettää. Olisi pitänyt osata pitää suunsa kiinni.

Vasta seitsemäs kirjani teki minusta kirjailijan, enkä enää ollut humpasta ja Lauantaitansseista tutuksi tullut kynäilijä.

Yllättäen alkanutta laulu-uraani en osannut lopettaa heti, vaikka Odessa- ja Tummat silmät -äänitteiden jälkeen minut esiteltiin mieheksi, jonka ääni sopii televisioon ja ulkonäkö radioon.

Viimeisen, 15. Tangomarkkinat-keikkani juontoparikseni tuli Satu Silvo. Aloitin laululla Satu meni saunaan. Urheilutalolta ja Seinäjoelta katkesivat sähköt.

Silloin lupasin uskoa tangopomojen vetoomusta, etten enää koskaan laulaisi Seinäjoella – edes autossa ohi ajaessani.

Toinen lapsenlapseni paikkaa Skotlannin Aberdeenin 1495 perustetussa yliopistossa ukkinsa ”koulumenestystä”. Lyseon rehtori suositteli minulle siirtoa käytännön alalle, jota en vieläkään ole löytänyt. Mottoni on siis: ”kaikesta huolimatta”.

Tyttärenpoikani paikkaa ukin puutteet. Hän osasi jo kolmivuotiaana sahata sänkynsä kahtia – ja purkaa nopeasti minkä tahansa laitteen korjauskelvottomaksi.

Vaimoltani Maijalta olen oppinut, että jokainen perjantai on imurointipäivä.

Vuonna 1933 myös syntyneestä, nyt jo edesmenneestä ystävästäni Teija Sopasesta tiedän, että hän on taivaassa. Kaikki sotalapset pääsevät taivaaseen.

Teksti Hannu Koskela

Kuva Joonas Brandt